Oma maa mansikkaa 20.7

Tänään päätin treenata vähän piikkikalojen pyyntiä ja samalla selvittää, minkämerkkisiä kaloja lähilutakossa oikein ui. Hypoteesi oli kymmenpiikki, mutta tämähän oli silkkaa mutua. Helpoksi nakiksi arvelemani kalat nöyryyttivät ensi pahasti, sillä pääosa oli aivan olemattoman pieniä tämän kesän nuorukaisia ja kaikki vähänkin isommat yksilöt hirvittävän arkoja - ihmekö tuo 30 sentin syvyisessä kirkkaassa vedessä. Ensimmäinen madonpalan huolinut kala paljastui kolmipiikiksi - laji se on sekin, mutta pieni pettymys kymmenpiikin hakijalle. Päätin kuitenkin onkia vielä muutaman lisää ihan harjoituksen nimissä ja neljättä kalaa vähän lähemmin tarkastellessani totesin sen iloiseksi yllätyksekseni kaivatuksi kymmenpiikiksi. Kalat numero kaksi ja kolmekin saattoivat itse asiassa olla tätä laatua, olisi vaan pitänyt tiirailla tarkemmin. Nyt viisipiikkienkin koukuttaminen Porlassa alkoi tuntua taas ihan mahdolliselta, joten siltä osin treeniä voi pitää onnistuneena. Joka suhteessa muutenkin hyvä keikka: kaksi vuodaria nuorenherran ulkoilun ja unien varjolla, kahdenkymmenen lajin rajapyykki rikki, enkä missään vaiheessa poistunut 100 metriä kauemmas kotoa!

Kuhavarkaus 18.7

Varkauden sellukaupunkin on nimestään ja ominaistuoksustaan (joka on jotain keitetyn kukkakaalin ja suolikaasun väliltä) huolimatta meikäläiselle rakas paikka. Siihen liittyy nuoruusvuosilta iso nippu positiivisia muistikuvia ja mielleyhtymiä ja tänään niiden joukkoon liittyi yksi uusi. Saateltuani Annin ja Leimun kotimatkalle, poikkesin kalaan Varkauden Pirtinvirralle. Olo oli jo valmiiksi myönteinen, vaikka vettä satoi taukoamatta ja kalastusluvan myynyt ABC-liikennemyymälän kassakin toivotti oikein suureen ääneen kalaonnea. Vaikka olen kalastellut Varkauden vesillä yhteensä varmaan kymmeniä kertoja, oli tämä vasta toinen visiittini Pirtinvirralle. Paikka on ehkä jotain samaa kuin Vanhankaupunginsuvanto helsinkiläisille: ykkösmesta ansiosta, keskeisen sijaintinsa ja kalaisuutensa ansiosta. Edellisen kerran oma saaliini oli jäänyt ahveniin (tosin hyvänkokoisiin), mutta lajikalastuksessa ei heimotasolla oikeaan osuminen riitä, pitää olla oikea laji. Ja ainut oikea olisi siis kuha.

Aloitin virran itärannalta ja etenin pikkuhiljaa alavirtaan. Vieheitten värien valinta on itselleni melkoista salatiedettä, mutta jotenkin valkoinen tuntui umpipilviseen ja tihkusateiseen, mutta silti valoisaan heinäkuun loppuiltapäivään sopivalta. Pitkään jatkuneet sateet olivat kehittäneet reilun virtauksen ja vesi tulvi uomastaan rannoille ja heittolaitureille. Sade taisi pitää kaikki täysjärkisemmät savolaiset kalamiehet koloissaan, sillä ketään muuta en varrella virran nähnyt ennen kuin illalla jo pois lähtiessäni. Nakkelin selvästi ylävirtaan, jotta ehdin upottaa jigin kunnolla pohjaan. Isommat mukanani olevista päistä olivat nähtävästi juuri oikean painoisia, sillä sain hyvän pohjatuntuman ilman että jigi ihan koko ajan oli maapallossa kiinni. Pirtinvirrasta pelotellaan pohjan rytöisyydellä ja viehetappioilla, mutta itse onnistuin koko reissulla jättämään pohjaan kaksi jigiä ja kuluttamaan loppuun yhden pyrstön. Mielestäni ihan kohtuullinen vaihtokauppa, sillä vastineeksi virrasta nappasi siihen valkoiseen toukkajigiini ensimmäinen kuhani. Heittolaiturilta se nappasi, suunnilleen vastarannalla väkyvän Next Step baarin(?) kohdalta. Samalla selvisi, etteivät puheet kuhan heikohkosta vastuksesta siiman päässä ole suuresti liioiteltuja. Saalis oli kuitenkin sen verran kookas ja sai virtauksesta apua, että jännää piisasi. Etenkin rantautus meinasi mennä turhankin jännäksi ilman haavia tai muuta kättäpitempää - onneksi heittolaituri oli muutenkin puoliksi upoksissa, joten kuhan saattoi uitella sen päälle ja kopata kouralla lopuksi parempaan talteen. Kala oli reilusti mitallisen näköinen, suorastaan iso, mutta silti ensimmäinen toimenpide oli kaivaa mittanauha repun sivutaskusta ja varmistaa saaliin mitallisuus. Sitten riemunkiljahdus, hillitty tuuletus ja päätös pitää kala ruokana ja trofeena. Olo oli, kuten yleensä aina eliksen jälkeen, epätodellisen hilpeä. Johan pomppas kuha, näinkös helppoa se sitten olikin? No eihän se totta puhuen ihan helppoa ollut, kuha on itselleni ollut varmaan kaikkein pisimpään jahdattu eväkäs ja viimeisiä listalta puuttuneita "peruskaloja". Kalan jälkeen meni varmaan ainakin tunti ennen kuin tunteet tasaantuivat sen verran, että kalastus muuttui puolihuolimattomasta viskelystä ihan vakavasti otettavaksi puuhaksi. Kun kuhan kavereita ei alkanut kuulua, päätin käydä hakemassa vuodariksi vielä samalla reissulla taimenen. Taimen se on alamittainenkin, mutta kyllä täpärästi alamittaisen taimenen irrottelu vaapun koukuista tuntui enemmän kiusanteolta kuin jalolta harrastukselta - toki alamittaisia voi vahingossa tulla, mutta kalalapsien koukuttaminen pinnan takia ei totisesti sovi meikäläiselle. Jääkööt sitten vaikka pinnat saamatta. Vanhalta säynepaikalta nousi vain sormenmittaisia ahvenia - vai liekö edes ollut oikea paikka, näytti ainakin kovin erilaiselta kuin joskus nuorempana ja muutenkin purojen halkomassa kosteikossa rämpiminen alkoi tuntua kuin olisi labyrintissa pyörinyt. Lähdin iltayöstä kotimatkalle kengät, sukat ja housunpuntit läpimärkinä, hiukan jo kylmissäni ja väsyksissä, mutta onnellisena. Kuha, viimeinkin.

Maljalammen ruutanat 17.7

Kerta olimme kesälomailemassa Kuopiossa, ajattelin palata lajikalastusharrastukseni juurille. Yhden ensimmäisistä bongausreissuista (bongaus=lähdetään hakemaan vihjeen tai muun intuition varassa jotain tiettyä lajia, erotukseksi spondesta=spontaani havainto, tilanne, jossa laji saadaan jonkin muun lajin kalastuksen tai yleiskalastuksen yhteydessä. Kumpikaan ei nähdäkseni ole mitenkään toista arvokkaampi, vain eri asia.), muistaakseni jonkun lukioaikaisen ystäväni puhuttua ruutanalammesta. Kuopiossa on kummallisia ruutanoitten kansoittamia lammikoita useitakin, mutta mielikuvani mukaan tässä kyseisessä oli kalaa enemmän kuin vettä. Kartalta ei löytynyt lampea ihan sieltä mihin sen olisin halunnut sijoittaa, mutta ihan vierestä löytyi Maljalampi eli Pappilanlampi, jossa kuulemma ruutanoita pitäisi asustaa. Lähdimme siis Annin ja Leimun kanssa iltakalaan vakaana aikomuksena hakea helpot ruutanapinnat. Vaan ei ollut helppoa: lampi oli rannoiltaan pahoin rämettynyt ja itikoita sikisi läheisissä lutakoissa ainakin näin sateisena kesänä kalastajien riesaksi. Haapanapoikueet terrorisoivat parissa ekassa kohteessa kalastusta, vaikka samalla tarjosivat katsojille viihdykettä. Vaihdoimme kuitenkin apajaa ennen kuin joku pieni sorsanpoika nielaisisi leipäpalalla syötitetyn koukun. Minuutit kuluivat, lampi tuntui väärältä eikä ruutanoita kuulunut. Lopulta nuoriherra hermostui niin pahasti, että aloin sovitella teleskooppiongen 22 osaa takaisin sisäkkäin. Ja silloin se tapahtui: kun kehin onkilaitteen vedestä, killui koukun päässä pieni lampiruutana. Ajoitus oli suorastaan hykerryttävä ja itse hymyilin epäuskoisena kuin naantalin aurinko. Päätimme lähteä ostamaan suklaata vaimoparalle, joka saa/joutuu kestämään tätäkin hulluuden muotoa. En tiedä vieläkään, oliko lampi se sama, josta elämäni ensimmäiset ruutanat kävin onkimassa, mutta nyt ainakaan voimme varmuudella sanoa, että Kuopion Maljalammessa (Pappilanlammessa) on ruutanoita. Ja kenties vaikka raportoida tämän merkittävän tiedon Fongaus -sivustolle. Tunsin itseni kerrassaan merkittäväksi tutkimusmatkailijaksi lajikalastuksen saralla.

Mathildedalenin kuhat 12.7

Maakuntakiertue jatkui tällä kertaa Varsinais-Suomen suuntaan, jossa vietimme muutaman päivän Teijon Mathildedalenissa. Kalastelu jäi yhteen iltaan ja silloinkin rannassa ei ehtinyt kovin montaa heittoa roiskaista ennen kuin mukaan lähtenyt perhe alkoi kypsyä odotteluun. Kuhaa tavoiteltiin, mutta saaliiksi tuli vain yksi pieni hauentumppi. Tämäkin oli kyllä mukava piristys ja toi ihmeesti lisää uskoa saaliin saamiseen. Saaduksi en sitä laske, kun onnistui ravistamaan itsensä koukuista rannan tuntumassa - sinänsä myönteistä, eipähän tarvinnut sekaantua itse irrottelemiseen. Mukava oli vaihteeksi kalastaa petokaloja - hassua että se on nykyään eksoottista vaihtelua, kun se joskus oli ainoa tapa kalastaa. Täytynee vielä koettaa panostaa enemmän reissujen kestoon ja toteutukseen - määrää kyllä näyttää kertyvän, mutta tulosta heikonpuoleisesti. Kuhan päänmenoksi on kuitenkin vielä muutama ässä hihassa, ehkä se vielä nousee.

Heinäkuun mateet 6.7

Tämä oli mökkiviikon pääasiallinen kalastusreissu: äärimmäisen kirkasvetiselle Iso-Melkutin järvelle suuntautuva öinen tutkimusmatka mahdollisia yökaloja narraamaan. Tähtäimessä oli ennen muuta järven kalastoon todistetusti lukeutuvien matikoitten rantamatalissa viihtyvät jälkikasvu. Lisäksi oli tarkoitus tutkia, pitäisikö tieto järvessä esiintyvistä kirjoeväsimpuista paikkansa, kivennuoliaistenkin mahdollisesta esiintymisestä oli määrä ottaa selkoa. Tunsin itseni todelliseksi tutkimusmatkailijaksi! Olin jo aikaisemmin päivällä katsonut sopivat kivikkoisen rannanpätkän, joka lisäksi oli kapeassa salmessa, jossa luulisi muutenkin kalaa liikkuvan. Pari päivää aiemmin kivien kääntely ei antanut järin rohkaisevia tuloksia pohjakalojen esiintymisestä, mutta ehkäpä tilanne olisi toinen yöllä ja eri paikassa. Matkalla laavulla melskasi nuorisoa, enkä kilometrin patikan jälkeenkään päässyt pakoon stereosta yöhön tulvivaa teknoa. Se luonnonrauhasta. Ei sen puoleen, itikka-armadan taukoamaton konsertti piti kyllä huolen, ettei kalapaikalla ollut turhan hiljaista tai yksinäistä. Ensitöikseni heitin madolla syötitetyn pohja-ongen puoleenväliin salmea mateiden, ankeriaitten ja muita yön kulkijoita varten. Sen jälkeen aloin kahlaten tähyillä rantakivikoista pikkukaloja. Kirkasvetisen järven hyvä puoli oli, että kalat näki vaikka metrien syvyydestä. Tämä oli myös huono puoli: mitään ei nimittäin näkynyt. Koska kahluusaappaat eivät millään olisi mahtuneet matkaan, etenin paljasjaloin ja käärityin housunpuntein itikoitten näykkiessä paljaita kinttuja. Harvakseltaan näkökenttään ui pieniä kaloja, jotka olin tunnistavinani kiiskeiksi. Nämäkin olivat pääasiassa äärimmäisen arkoja, mutta ahneita - parikin yritti koukuttaa itsensä useampaan kertaan siinä onnistumatta. Kolmas tyyppi tuli sitten kouraan saakka ja varmisti lajinmäärityksen. Siinä vaiheessa olin niin syöty ja väsynyt, että lopetin siltä illalta. Ootto-ongessakin oli vain mato. En ole ihan varma, voiko kyseistä kokemusta suositellla kenellekään. Hyttyshuppu ja kahluusaappaat olisivat voineet tehdä siitä siedettävämpää, mutta tuskin lopputulos olisi muuttunut olennaisesti. Ei siis madetta, kivennuoliaisten sen enempää kuin simppujakaan. Ehkä Melkulle kannattaisi mennä muuten kalaan - vaikka soutu-uistelemaan siikaa, ahventa ja haukea. Mitä matikoihin tulee, täytynee kokeilla joskus syksymmällä uudestaan kotivesiltä.


Metsälammen hauet 4.7.

Aamusella livahdin kokeilemaan, josko Ali-Myllyltä nappaisi lippaan tai lusikkaan aito metsälampihauki. Paikka suorastaan haisi hauelta lumpeikkoineen ja ruovikkoineen. Ikävä kyllä heittopaikatkin olivat mökkiasutuksen sekä vesi- ja maakasvillisuuden takia kortilla - käytännössä mahdollisia paikkoja oli yksi ainoa. Tästä rakosesta tuli pommitettua vesikasvillisuuden reunamia erilaisilla hyvillä pienhaukipeleillä, mutta tuloksetta. Jossain vaiheessa lumpeikon (siis ihan oikeita valkokukkaisia lumpeita, ei mitään ulpukoita) harventaminen kiinnitarttuvilla uistimilla alkoi masentaa siinä määrin, että pakkasin kamani ja palasin mökille. Hyttyset söivät tällä(kin) kertaa paremmin kuin kalat.

Viikko mökillä 2.-6.7 (monta reissua)

Nyt lienee järkevää vähän luistaa periaatteesta, että joka reissu raportoidaan - ainakin jos kaikki (potentiaaliset) kalavesillä notkumiset ja retkentyngät lasketaan reissuiksi. Joka tapauksessa viikko mökillä Räyskälän maisemissa oli kalastuksellisesti vaatimaton. Parin mainittavammat kalareissun lisäksi tuli mahdollisia kalavesiä tähyiltyä aina muun retkeilyn lomassa ja joskus asioikseenkin. Melkulla näkyi kyllä sukeltelemalla ja pinnan läpi ahvenia ja särkikaloja, purolla Yli- ja Ali-Myllyn välillä näitä samoja. Purolla tuli käytyä pariin otteeseen hämärähommissa: ahvenat olivat yöpuulla, mutta salakat pomppivat komeasti karkuun lampun valoa.