Kampelaongella 21.4

Päivän eka. Kauneusvirheenä kuvassa kiduksista pilkottava liero

Pääsiäisen kunniaksi päätimme neiti seitsemän veen kanssa lähteä aamukalaan Lauttasaaren siikarannoille. Sää tuskin olisi voinut olla nätimpi - haalarit sun muut toppavaatteet olivat mukana pelkästään painolastina. Reissun pääpaino oli mukavassa yhdessäolossa, eikä saaliinsaamisesta ollut suuria paineita. Parhaiden paikkojen paaluttaminen aamuviideltä ei myöskään sopinut reissun luonteeseen, mutta hyvin hieman myöhäisemmätkin linnut näköjään sopivat mestoille. Ensikosketus kohdekalaan saatiin heti kun ensimmäinen onki oli viritetty pyyntiin. Tämä tapahtuma jäi tärpiksi, mutta jahka kaikki kolme matoa likosivat pohjassa, sähkötti toinen vapa kalan hyväksyneen tarjouksen. Tämä siika tuli jo rantaan katsottavaksi, mutta irtosi viime metreillä. Kovin kauaa ei tätä ehditty harmitella, kun onni potkaisi isot syylingit jalassa: leväklimppinä rantaan kelattu lisäpaino osoittautui pannunalusen kokoiseksi kampelaksi! Kauden ensimmäinen kala ylhäällä, ja kausi uuden eliksen ansiosta heti reilusti plussan puolella!

Päivän isoin

Hillitöntä tuuria ihmetellessä eväät hupenivat, ja aika kului pelien, leikkien ja tutkimusmatkailun siivittämänä. Jossain vaiheessa vapoja tarkistaessani toisessakin ongessa tuntui paino ja rantaan tuli kampela numero kaksi, sellainen leipälautasen kokoinen lätty. Sattumaako? Välillä kampelaputken katkaisi kiiski, mutta ehkä kolmas kerta toden sanoo, sillä kolmas lättykalojen edustaja alkoi tuntua jo niin rutiinilta, etten jaksanut ottaa siitä edes kuvaa. Näitähän voisi onkia vaikka asioikseen jos kalantulo olisi tällaista aina. Toisella rannalla nosteltiin siikoja, mutta eipä meillä ollut mitään kiinnostusta paikanvaihtoon. Siika jäi sitten lopulta saamatta, mutta tuskin olisi voinut harmittaa vähempää. Kotiin jäi vielä pohdittavaksi miten kampela perataan, kuulostavatko kyhmyjoutsenet tosiaan Hello Kitty -animaatioitten hahmoilta ja kauanko kevään ensimmäisen siikakampelareissun jälkeen saa sätkyn aina kun jonkun lastenlelun kulkunen helähtää.

Paluumatkalla muuten onnistunutta päivää varjosti surullinen harmaalokki, joka oli ilmeisesti yrittänyt syödä rannikkovaapun, tartuttaen koukun nokkaansa. Se ei ollut vielä niin nälkiintynyt, että olisi antanut ottaa itseään kiinni, mutta toimi hyvänä muistutuksena, että kaikki, minkä jaksaa kantaa rantaan, on jaksettava kantaa sieltä poiskin, Uistimia tuskin kukaan nakkelee tarkoituksella ympäriinsä, mutta siimanpätkiä, tupakantumppeja ja muuta roskaa näkee Lauttasaaressakin riitämiin. Fiksu tuo omiensa lisäksi muittenkin roskat roskiin. Kyllä tästä kausi taas käynnistyy. Saas nähdä mitä seuraavaksi - toutain, sulkava, nahkiainen?

Viva España! 14.-20.10

Lokakuu on usein nimensä veroinen: maa peittyy loskaan ja mieliala putoaa kilvan lehtien kanssa. Ennenaikainen talvihorrostelu on tietenkin suuri sääli: syksyhän on aivan mainiota kalastusaikaa. Viileät vedet sopivat kesähelteitä paremmin monien lajien pirtaan ja lisäksi eväkkäät vaikuttavat myös keräävän vararavintoa ennen talven tuloa. Jokusta puolivillaista kampelayritelmää lukuunottamatta oma aktiivisuus on loppusyksystä jäänyt kuitenkin vähäiseksi, joten vanhempien tarjous viedä perheemme mukanaan Espanjan aurinkorannikolle toi piristysruiskeen myös kalastusharrastukseen.

Vanhoja ja uusia tuttavuuksia

Tummasargi - temperaattisten merien pohjaonginnan perussettiä

Kalastus tapahtui kokoperheen etelänmatkan ohessa, joten tunteja ei paljon kertynyt ja yövalvomiset ynnä muut limboilut oli viisainta tällä kertaa unohtaa. Sain silti viikkoon mahtumaan yhden puolipäiväisen opastetun venereissun, jonka toteutus oli alansa terävintä kärkeä. Reissu alkoi makrillinpyynnillä, joka muistutti kotimaan kalastusmuodoista lähinnä silakanlitkausta, merkittävimpinä eroina taajaan tapahtuva paikanvaihto ja parvien etsintä kaikuluotaimen avulla, mieluiten välivedessä pyörivät kalat sekä litkojen isot, kimalteilla somistetut koukut. Koreografian mukailin keväisiltä silakkavesiltä ja sainkin yhden hevos/piikkimakrillin - eikä taatusti ollut silakkaa isompi. En ehkä silti olisi heittänyt sitä kuvauksen jälkeen takaisin, jos olisin tiennyt sen lopulta edustaneen 1/3:aa veneemme makrillisaaliista. Makrillien yhteistyöhaluttomuus sai keulan kääntymään nopeasti kohti ulappaa. Ymmärtääkseni kalastimme mannerrinteen kohdalla - väitettä pohjassa olleesta koralliriutasta en taida niellä, mutta jonkinlainen kiviriutta siellä saattoi ollakin. Olosuhteet olivat erittäin miellyttävät: Välimeri oli liki peilityyni ja vuorovesikin liki pysähdyksissä, joten tuntuma 15 metriä alempana pyytäviin pohjaonkiin oli erinomainen. Omaan vapaani osui pääasiassa tuttuja tummasargeja ja pastelliahvenia, mutta myös muutama täpläsargi itselleni uutena tuttavuutena.

Hyvä esimerkki "sarvista" ja "lärpäkkeistä" (molliluikero)

Sillä on sarvet!

Parablenniuksen sarvet olivat pelkät tupsut silmien päällä

Luikerot ovat mahtavia otuksia - ainakin itse pidän kovasti näistä värikkäistä, sisukkaista ja uteliaista kaloista, enkä vähiten niiden nimen takia. Harmi, että varsinaisia luikeroita (Blenniidae) ei Suomessa esiinny lainkaan, ja lähimmät sukulaiset (tosin riippuu luokittelusta), teisti ja elaska, ovat nekin perusonkimiehen ulottumattomissa. Pohjakaloina luikerodien väritys voi vaihdella hämäävän paljon, ja käyttökelpoisimmat tuntomerkit ovatkin silmien päällä olevat "(tunto)sarvet" ja sierainten päällä olevat "lärpäkkeet" tai näiden puuttuminen. Fuengirolan uimarannan viereisen kivikasan koloissa asusteli parikin eri lajia. Isompi laji muistutti kuivilla erehdyttävästi luikeroa (Lipophrys pholis), ja ensimmäinen yksilö onnistui luikertelemaan takaisin vapauteen ennen lähempää tarkastelua. Toinen pääsi kuvattavaksi ja siellä sen otsassa kasvavat tupsut paljastivat sen oikeaksi lajiksi Parablennius pilicornis - muuten ensimmäinen saamani kala, jolla ei ole vakiintunutta (tai muutakaan) suomenkielistä nimeä.


Tursauksen turskatti!

Kuva on karsean huono, mutta kyllä se siinä on

Kalastaessaan tulee aika usein hankkiuduttua sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin tuskin olisi muuten ikinä päätynyt (enkä nyt viittaa pelkästään vaikeuksiin ja pulaan joutumisiin). Hyvä esimerkki oli eräskin aamu, jolloin huomasin lirkkiväni lähirannan kivikkoa sellaiseen vuorokaudenaikaan, jolloin liikkeellä olivat vain baareista palaavat ja paikalliset aamuvuorolaiset. Kanssalomalaisista himoleikkeilijät ja koirankävelyttäjätkin olivat vielä vuoteissaan - sitä se aikaero teettää. Ranta tarjoili (ilmeisesti) pelkkiä luototokkoja (Gobius paganeus), tosin rannalla joka kala vaikutti eri lajilta kuin edellinen ja osa vallan tieteelle tuntemattomilta. Äkkiä huomioni kiinnittyi yhdessä kivenkolossa liikehtivään suureen ja epämääräisen muotoiseen, mutta selvästi eläimelliseen hahmoon. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla jonkinlainen isosimpun tapainen hyvin naamioitunut peto, mutta jalkojen juuressa simpukkasyöttiäni kohti kurkotti meritursaan lonkero! Vaikka mustekalasta voisi joku innokas kalastaja vääntää pinnan tai kulinaristi aterian, en itse ollut innokas koukuttamaan saati irrottamaan pääjalkaista koukustani ja tyydyin pelkkään valokuvaan. Ujo otus vetäytyi takaisin koloonsa ja hetken sitä ihmeteltyäni jatkoimme kumpikin toimiamme. Juuri tällaiset maagiset hetket tekevät luonnon tarkkailusta niin jännittävää - koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Päivän luontoelämyskiintiö täynnä - ja kello oli vasta 7.30.

Kalaparatiisi? Kyllä! Ainakin fongarille.

Paluuta juurille

Ilmeisesti kultakeltti (Liza aurata)

Varhain lähtöpäivän aamuna suuntasin vielä kerran rantaan. Mereen laskevan puron laajenemassa olin jo monena päivänä ihmetellyt hopeisia pikkukaloja, lähinnä särjen tai salakan oloisia veijareita. Koska särki ei käsittääkseni esiinny lainkaan Iberian niemimaalla (paitsi nykyään ehkä ihmisen levittämänä) epäilin niiden olevan jotain kotoperäisiä espanjalaisia särkikaloja, joita onkin leegio erilaisia. Ne olivat polvensyvyisessä, kirkkaassa vedessä todella arkoja, eikä minulla ollut sen enempää kunnollista (=pitkää) onkivapaa kuin -matojakaan. Päätin kuitenkin kokeilla onkimista pullanmuruilla ja pysytellä matalana kyyryssä poissa kalojen näkökeltästä. Pullanmurut saivat lammikossa aikaan samanlaisen kuhinan kuin ruokintapapanat kirjolohialtaassa, mutta eivät pysyneet koukussa millään ilveellä. Päätin kokeilla, jospa kumimatokin menisi täydestä syöntikiihkossa, ja kelpasihan se - hetken päästä pieni hopeinen kala oli rannassa ihmeteltävänä. Keltti! Ilo ja yllätys oli taas kerran aitoa kuin lapsuudessa. Yksikään kaloista ei taatusti ollut isompi kuin virallisena mittakaukalona ja studiona toimiva eväsrasia, mutta niiden onkiminen oli silti ihan luvattoman hauskaa. Perhokalastusta vain joskus kokeilleena saatan kyllä kuvitella, että kirkkailla pienvesillä (pinta)perhostelu on tehty aika samankaltaisista aineista.

Reissun saaliit: luototokko (Gobius paganellus), molliluikero (Scartella cristata), hevos/piikki/sinipiikkimakrilli (Trachurus sp.), pastelliahven (Serranus cabrilla), tummasargi (Spondyliosoma cantharus), täpläpagelli (Pagellus acarne), Parablennius pilicornis, kultakeltti (Liza aurata).

Hevosmakrilli vai piikkimakrilli? Vai kenties sinipiikkimakrilli? Kylkiviivan piikit laskemalla se selviäisi, mutta tarkka lajinmääritys saanee odottaa vielä kylmempiä ja synkempiä talvi-iltoja

Fuengirolassa olisi ollut hyvä mahdollisuus kirjoahvenpinnaan (kuvassa käsittääkseni jonkin sortin tilapia). Lammikkokalat lienee kuitenkin syytä jättää rauhaan (ilman eri kehotusta, siis) niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Samassa lammikossa oli muitakin eksoottisia eväkkäitä: lapamonneja, imukarppeja, jokirauskuja...

Siloneula 7.9

Tämän kirjoituksen pääosassa ei ole letkeä luoteishelsinkiläinen kalastajakolmikko, vaan heidän kaimansa, kenties Itämeren kummallisin kala. Jopa eräät ikänsä meren äärellä asuneet ja siloneuloja talviverkkojen mukana nostelleet eivät ole koskaan tajunneet sen olevan kala, kaiketi otuksen matomaisen ulkomuodon vuoksi. Jo muutaman vuoden ajan olen rannoilla liikkuessani väijynyt tätä tikkua - vahva viite sen puolesta, että melkein mistä tahansa kalasta voi kehkeytyä päähänpinttymä.

Nyt olin saanut lajille täsmäpaikan Hangon suunnalta, joka ainakin Manner-Suomen mittakaavassa on todellinen merikalojen mekka. Siloneulojen lisäksi mahdollisuuksien rajoissa olisi ollut sen seitsemän muutakin sorttia merikalaa (lasketaanpa: härkäsimppu, kampela, piikkikampela, seitsenruototokko, särmäneula, pikkutuulenkala, kilohaili - ainakin näitä olen nähnyt tai vähintään kuullut jonkun saaneen Hankoniemen vesiltä.) 

Ensimmäinen ranta paljastui huikean matalaksi ja myös ikävän tuuliseksi. Näköhavaintojen perusteella sitä kansoittivat ainakin kiisket, mustatokot ja tuulenkaloiksi tulkitut hopeiset välähdykset. Pohja oli lupaavan täynnä kampelan syönnöskuopan näköisiä monttuja. Otsalampun valon väreily tuulen rypyttämässä vedenpinnassa loi kuitenkin niin erehdyttävän illuusion virtaavasta vedestä, että tasapainoaisti heitti häränpyllyä ja huterin jaloin poistuin paikalta. Tämän lähemmäksi meritautia tuskin voi kahluusyvyisessä vedessä päästä - uusi kokemus tämäkin.
 
Paikanvaihto illan varsinaiselle pelipaikalle. Monipuolisen näköistä pohjaa, ja heti rantamatalassa pohjakala, jonka habitus ei oikein sopinut mihinkään tuntemaani lajiin. Ikävä kyllä sen identiteetti jäikin arvoitukseksi, sillä matojen kanssa säheltäessäni kalan pokeri petti ja se häippäisi syvyyksiin. Seitsenruototokko? Vai teistinpoikanen? Tähyilin pohjalta uusia kummajaisia, kun yhtäkkiä takaisin mulkoili pienenpieni silmäpari. Matkaa oli varmaan alle puoli metriä, mutta siloneulan valeasu oli niin hämäävä (tai allekirjoittaneen piuhat niin pitkät), etten aluksi tajunnut katselevani kalaa. Siinä se keijui pystysuorassa ja tikkumaisen jäykkänä, korkeintaan hännänpään (vai pyrstön?) aavistuksenomainen liike kavalsi sen kalaksi.

Toiset lajikalastajat hyväksyvät kaikki lailliset pyyntivälineet ja -menetelmät, toiset laskevat vain suusta koukuttamansa kalat. Itse lukeudun lähinnä jälkimmäiseen kastiin, mutta putkisuukalojen (neulat) ja nahkiaisten kohdalla kelpuutan kädet, haavit, lakit ja muut kättäpitemmät. Siloneulojen kohdalla korostetaan usein otusten olematonta uimataitoa ja kieltämättä hämmästyin aidosti, kuinka nopeasti kala luikerteli karkuun. Vielä kädessäkin neula kiemurteli sinnikkäästi, hyvä että sain jonkinlaisen kuvan muistoksi.

Siloneulan kohtaamisen jälkeen etsin vielä hetken kampeloita, jotka eivät kuitenkaan olleet nyt kotona. Hangon vesistä jäi kuitenkin niin myönteinen kuva, että viimeistään ensi kesänä kutkuttaisi palata ajan kanssa. Paluumatkalla pysähdyin ennakkosuunnitelman mukaisesti Porlassa toteamassa kaikki viisipiikit aivan liian keskenkasvuisiksi. Johtuneeko vuodenkierrosta vai mistä etten ole syyskesällä oikein osunut aikuisten viisipiikkien kanssa kohdakkain. Joskus vielä, ehkä eri vuodenaikaan. (Suomalaisia viisipiikkejä on tuskin kukaan koskaan varsinaisesti tutkinut - oivallinen sauma meille kaikille amatööri-luonnontarkkailijoille tehdä ihan aidosti uusia havaintoja.)

Karppi! 17.8

Lajikalastajat korostavat usein harrastuksensa kaloja tasa-arvoistavaa vaikutusta. Totta onkin, että mahdollisimman suurta lajidiversiteettiä havitteleva saa hienoja elämyksiä sinteistä, joita ei ruokapöydässä tai perinteisen urheilukalastuksen piirissä juuri arvosteta. Samaan hengenvetoon on kuitenkin syytä todeta, että kyllä harvinaisuus- ja vaikeustaso vaikuttanee useimpien lajikalastajienkin ajatteluun, arvoasteikko vain saattaa olla toisenlainen kuin perusonkijalla. Joku ottaa elämäntehtäväkseen saada sulkavan, toisen ylevä tavoite on kampela ja kolmannen pyhä tehtävä pyydystää karppi.

Karppi ei ole turistionkijan laji, joku viisas on todennut. Kalojen vähäisyys, ennakkosyöttämisen tarpeellisuus ja lajin suosima pimeä vuorokaudenaika varmistavat, että sattumakarppin todennäköisyys muille kuin hannuhanhille on aika pieni. Turistikalasteluun - lyhytjänteiseen paikanvaihtoon ja muuhun soveltamiseen - on tullut ehkä itsekin sorruttua.

Nyt karppia koetettiin (taas) lähestyä kaikkia taiteen sääntöjä noudattaen. Ennakkosyöttäminen aloitettiin viikkoa etukäteen ja mestoille pyöräillessä hupenivat paitsi mäskisäkit, myös fillarin ja vyötärönseudun vararengas. Jottei mäskääminen menisi hukkaan, oli pyydetty ja saatu lupa tarvittaessa käyttää jopa viikonlopun molemmat illat karppia väijyen.

Mäskäysreissuilla pyörän peräkärryn kyydissä ulkoili usein jälkikasvu, mutta lauantaina se oli lastattu täyteen kalastusvälineitä ja muuta rekvisiittaa. Vähän ylläpitomäskiä, perään pari pohjaonkea boilieilla ja koho-onget maissisyöteillä. Eväsleipiä ja termariteetä. Laskeva aurinko, aavistuksenomainen suokaasun aromi, tuulessa huojuvat rantapusikot. Tätähän se taas oli. Tällä kertaa ongintaa kuitenkin säesti itikoitten tai kerttusten kuoron sijaan samaan aikaan järjestetty Weekend festival. Ilmeisesti päälava antoi meidän suuntaamme, sillä sekä musiikki että yleisön möykkä raikasi harvinaisen selkeästi Kyläsaaren yöhön. Saipahan ainakin kuunnella teknoa karppia onkiessaan - yhdistelmä oli niin pähkähullu, että hihittelin sille kuin vähä-älyinen moneen otteeseen illan aikana.

Kalojen suhteen ilta oli vaisu. Joskus aikaisemmin pitkäaikainen mäskääminen samoilla kohdilla oli tuottanut muovikassillisen sorvia, pasureita ja lahnoja, mutta nyt vain muutama yksittäinen kala nappasi vaniljamarinoituihin maissinjyviimme. Olipahan runsaasti aikaa pohtia, olisiko syöttimaissien mauste aito vanilja vai kenties sittenkin vaniliini  - ja muistuttaisiko näistä kahdesta Madagaskarilaisen orkidean siementen aromi vai puunjalostusteollisuuden sivutuote enemmän karpin luontaista mieliruokaa. Totta puhuen kalarintaman hiljaisuus ei varsinaisesti nostanut uskoa karpin saamiseen. Ajatukset alkoivat suuntautua jo salavihkaa tuleviin sessioihin kun alkoi tapahtua.

Allekirjoittanut ja kauden luultavasti hienoin saalis

Pimeää yötä valaisivat kilpaa festarialueen neonvalot ja veden pinnalla kelluvien kohojen valotikut. Yksi niistä alkoi vähän ennen puoltayötä liikkua selvästi jonkin muun kuin tuulen tai virtauksen voimasta. Pyysin Sakaria ottamaan kalan ylös, mutta vastanykäyksestä huolimatta koho jatkoi rauhallista seilaamistaan. Hetken aikaa vallitsi epätietoisuus, missä vavassa kala oikein oli - nykäisin ensiksi käteeni osunutta ja silloin kohoon tuli liikettä. Kättelystä asti oli selvää, että nyt oli kiinni joku pasuria väkevämpi kala. Ja tietysti se oli valinnut kaikkein hentoisimman ongen. Jännää siis riitti, ehkä liikankin kanssa. Kala kävi muutamaan otteeseen pyörähtämässä pinnassa, mutta lajista ei voinut olla varma. Jospa se olikin valtava lahna? Ruumiinmuoto ei kylläkään täsmännyt lahnaan, rantaan asti erottuneet suomut poissulkivat suutarin. Jossain vaiheessa kahlasin rantaryteikön reunaan, josta pääsin väsyttelemään kalaa suhteellisen selvillä vesillä. Haavikin ihme kyllä löytyi pimeydessä, ja lopulta haavitsin kalan saappaanjuuresta. "Karppi!" huusin yöhön, yhtä paljon toivomuksena kuin toteamuksena. Vasta rannassa oli pakko uskoa, että kyllä se karppi oli, kaunis ja juuri sopivan kokoinen suomukarppi. Kaksi vuotta kestänyt karppiprojekti oli saanut arvoisensa päätöksen. Festarialueelta kuului huikea hurraahuuto.

Konjakkeja kuksasta siemaillessa saimme vielä toisen lähdön. Tämä kala ei ikävä kyllä suostunut tulemaan rantaan saakka, mutta Sakari arveli otteiden perusteella senkin olleen karppi. Kyllä niitä siis siellä on, muitakin kuin tämä yksi. Kokemus oli oikein myönteinen, ja epäilemättä karppia tulee tämän jälkeenkin lähdettyä onkimaan. Karppiharrastuksen vähäisyyttä Suomessa on ihmetelty ihan aiheellisesti, mutta ainakin nykyisellään tie karpinonkijaksi tuntuu olevan niin kivinen, että vain kaikkein onnekkaimmat, taitavimmat tai itsepäisimmät jaksavat yrittää riittävän kauan päästäkseen hommasta jotenkin jyvälle ja saadakseen edes sen ensimmäisen kalan. Kiinnostavaa nähdä, miten tilanne kehittyy tulevien vuosien ja vuosikymmenten mittaan: tuleeko karpista haitallinen vierasaji, sopuisa uusi täysivaltainen jäsen suomalaiseen kalalajistoon, kalastajien uusi suosikkilaji vai jotain ihan muuta.

Venäläinen ilta 2.8

Viime syksynä vanha kotikaupunkini Kuopio istutti keskustansa Valkeisenlampeen (paikallisten suussa tunnetaan lisänimellä Pommi-Valkeinen) sampia. Tämä lampi oli meikäläisen nuoruudessa kalastusharrastuksen päänäyttämö, joten paluu juurille oli väistämätön. Ostoskärryjen, hetekoitten ja talvisodan aikaisten lentopommien lisäksi lammen pinnan alla kerrottiin aikoinaan lymyilevän ainakin Kalevalaisten kalavaleitten kokoisia haukia, (kirjo)lohia, siikoja, ankeriaita, nahkiaisia ja rapuja. Näistä en koskaan tehnyt pienintäkään havaintoa, mutta hauki, ahven, särki, salakka ja suutari kuuluivat ihan todistetusti lammen kalastoon. Ja nyt siis myös sampi. Vaikka Itä-Suomessa epäilemättä oltiinkin, on sammen tottunut sijoittamaan mielikuvissaan vielä reilusti idemmäs, jonnekin kauas Venäjän suurille joille. Suomen kalastoon ei laji ole tainnut koskaan luontaisesti kuulua, mitä nyt oli joskus harhaillut rannikolla.

Kalojen olemassaolosta ei ollut epäilystäkään, korkeintaan jossain takaraivossa pohdin tokko ne olivat talven jälkeen vielä hengissä. Oli jokseenkin vaikea suhtautua vakavissaan ajatukseen lähteä onkimaan sampia keskellä kesää ja Kuopiota. Taustatutkimusta oli tullut toki tehtyä ja ainakin muualla maailmassa sampia näemmä pyydettiin pohja-ongilla. Syöteiksi suositeltiin ravunpyrstöjä, mätiä ja muuta sellaista tavaraa jonka mäskääminen suurina määrinä sopisi epäilemättä paremmin tsaarien kuin normaalin palkansaajan kukkarolle. Muuten touhu oli yksinkertaistettuna petokalojen pohjaongintaa, johon sopi ottaa malli vaikka ankeriaan tai mateen vapapyynnistä. Särkikalojen makumieltymykset lienevät sen verran erilaiset, ettei vaniljalla maustettujen maissinjyvien tarjoaminen sammelle kannattane. Tai mistä sen tietää, tuskin ne mainitut maissinjyvät muistuttavat mitään karppienkaan luontaista suuhunpantavaa...

Konservatiivisella katkarapulinjalla kuitenkin lähdettiin liikkeelle. Pyrstöt otettiin talteen ja loput ravuista jauhettiin lihamyllyn läpi mäskiksi muutamaan kotikutoiseen feederin korvikkeeseen. Illalla kalaan lähtiessä totesin katkaravunpyrstöjen menneen ns. parempiin suihin, mutta onneksi onkimadot eivät olleet kelvanneet kenellekään. Toivoin vain, ettei illan keisarillisten päätähtien makuaisti olisi liian kultivoitunut tavallisille tunkiolieroille.

Suutari on kyllä kaunempia suomalaisia kaloja, salamalla ja yhdellä kädellä otettu kuva sen sijaan kamala.

Paljon oli Valkeisenlampi muuttunut, pääosin ihan hyvään suuntaan. Nyt siinä saattoi kuvitella vaikka kastautuvansa ilman pelkoa järvisyyhystä tai muusta hyppykupasta, ja rakennetulta kivilaiturilta oli silkkaa luksusta heittää onget pyytämään. Eihän se mikään Volga edelleenkään ole, mutta nykymuodossaan siellä saattoi kuvitella jopa sammen kaltaisen eliittikalankin viihtyvän. Ehkä siperian kasvatit kokisivat muutoksen jopa elintason nousuna. Joku paikallinen onkisälli tavoitteli perholla(!) istarikirjolohia ja poikkesi hetkeksi juttusille. Utelin sammenpyynnistäkin, mutta niitä ei ilmeisesti juuri kukaan paikallinen varta vasten tavoittele. Jossain vaiheessa toisella puolen kaupunkia juhlittava paikallinen rokkifestari päättyi ja taivaalla räiskyi ilotulitus. Paukkeen keskellä toinen pohjaonki viestitti että illan pimentyminen oli huomattu myös veden alla. Itsekseen, säkkipimeässä ja tietysti ilman otsalampua saattoi hetken aikaa kuvitella väsyttävänsä itse sampea. Tämä jalo eväkäs oli kuitenkin vuodessa pahan kerran suomettunut ja osoittautui suorastaan työväenluokkaisesti suutariksi. Laji ei sinänsä ollut suurikaan yllätys, noita oli joskus kalastusharrastuksen alkuaikoina tullut saaliiksi useita. Jostain syystä kaikki kohdalleni osuneet Valkeisen suutarit ovat aina olleet todella kookkaita, yhtään pienokaista en sieltä ole saanut edes vahingossa. Aikanaan saamieni suutareitten keskipaino oli varmaan toista kiloa, kunnes piikkimonninpyynnin sivussa nousseet kämmenenkokoiset lajitoverit romuttivat hienon tilaston. Hieno saalis iso suutarikin on, mutta akateeminen mielenkiinto sammenpyyntiä kohtaan jäi elämään. Olikohan mato kuitenkin liian rahvaanomainen syötti? Olisikohan pitänyt tarjota kultakoukussa lohenmätiä (ehkei nyt sentään kaviaaria) ja termariteen sijaan hörppiä rannassa venäläistä shampanjaa?

40! 11.7

Kalastuspäiväkirja näyttää olleen pitkähköllä kesälomalla - nyt kesäloman mentyä, lienee soveliasta vähän päivittää kesän tapahtumia. Mikäs siinä, kun on jotain kirjoittamisen arvoista.

Kivennuoliaisen myötä allekirjoittaneen elikset suomalaisesta kalafaunasta siirtyivät uudelle kymmenluvulle 40+. Isot Pojat tunnetusti pyytävät vastaavia ja vielä isompiakin lajimääriä kalenterivuodessa, mutta meikäläisen kapasiteetilla voi vain tyytyväisenä myhäillä, kun lajit on saanut kasaan tähänastisen elämän varrella. Vaikka jokainen uusi laji on ollut muikea tuttavuus ja paljon enemmän kuin pelkkä pinna lisää lajilistaan, on tasakymmenissä tiettyä symboliikkaa ja siksipä lienee paikallaan naputella sen kunniaksi hieman tavallista pitempi vaikerrus Kalastuspäiväkirjaan.

Kuinka kaikki alkoi.

Tämä nurkka näyttää jo aika tarkkaan pyydetyltä

Oli kesäinen päivä 7.7.1996, kun keksin lajikalastuksen. Kotiin jaettavan Savon Sanomien (ja ymmärtääkseni aika monen muunkin sanomalehden, esim. Hesarin) välissä ilmestyi tuolloin mainos, joka leppoisan lomakauden henkeen kalasteli lukijoitten huomiota esittelemällä sivun verran Suomen kaloja. Vastoin alakulman ohjeita en ripustanut sivua kesämökin huussin seinälle, vaan aloin hetken mielenjohteesta värittää mustiksi saamiani kaloja. Jossain vaiheessa sattumalta saatujen uusien kalalajien mustaaminen muuttui enemmän tai vähemmän määrätietoiseksi uusien lajien hakemiseksi. (Vielä hauskempi tietysti olisi ollut, jos uudet lajit olisi saanut esiin niistä mustista silueteista, vaikka raaputtamalla kuin Ässä-arvassa. Olisikohan tässä kaupallista potentiaalia?) Jonkin aikaa harrastus jäi elämän muilta kiireiltä vähemmälle, mutta viimeiset kolme vuotta on uusia lajeja etsitty ja saatukin mukavasti.

Se on siinä, 40. suomalainen kalalaji

Kolmas kerta toden sanoo
Kivennuoliainen välttelin meikäläistä hyvällä menestyksellä jo kolmatta vuotta. Paikka ja tekniikka olivat olleet tiedossa jo pitkään, mutta ajoitus taisi tökkiä. Ehdin itse käydä samoilla mestoilla kahdesti aiemminkin, pimeään mieltyneitten nuoliaisten kannalta sopivan synkkään, mutta aivan turhan sateiseen ja tulvaiseen syysaikaan. Nyt olin jo hyvissä ajoin päättänyt muuttaa lähestymistapaani ja panostaa mahdollisimman vähäsateiseen aikaan, jolloin vesi olisi toivottavasti matalalla ja kirkasta. Heinäkuussa alkoi pimeyttä piisata uskoakseni kivennuoliaisille riittävästi, joten siinä vaiheessa kun intuitio viestitti oikean ajankohdan olevan käsillä, piti laittaa kotoapoistumislupa-anomus vetämään. Hyvissä ajoin suunnittelemalla saa auton yleensä jostain lainaksi tai kyydin muuten järjestymään pitkän matkan kalareissuille - hetken mielenjohteen ilmeisin huono puoli kävi selväksi marssiessani lähimpään vuokraamoon. Autonvuokra ja bensat kustansivat karvan verran alle satasen, joten ehkä viisigrammaiseksi arvioimalleni nuoliaiselle tuli kilohintaa huikeat 19 830 euroa. Onneksi ei tullut useampaa, olisi loppunut rahat kesken, kuten entinen mies totesi laskettuaan Lapin lohensa kilohinnan. Itse onnistuin tosin puolittamaan kilohinnan onkimalla vielä toisen nuoliaisen, joka antautuikin paljon helpommalla kuin lajinsa ensimmäinen edustaja. Näinhän se yleensä menee - kun ensimmäinen lajinsa edustaja on kuivilla, tempun toistaminen on kuin taikaiskusta helpompaa. Oliko se sitten kaiken vaivan ja rahanmenon arvoista? Tuskin minun sitä tarvitsee kertoa. Lajikalastajat tietävät että kyllä se oli, ja muut voivat pyöritellä silmiään ja kiittää onneaan, etteivät ole sortuneet tähän nimenomaiseen hullutukseen.

Kukaan ei ole niin kateellinen kuin metsästäjä - paitsi kalastaja
Usein kalastajia pidetään kateellisuuteen ja kyräilyyn taipuvaisena joukkona - eikä ehkä ihan aiheetta. Siksi onkin ollut ilahduttavaa seurata lajikalastusharrastuksen myötä itänyttä uudenlaista ja avointa kalastuskulttuuria, jossa ihan kysymättäkin jaetaan toisille tietoa lajien pyyntipaikoista ja -menetelmistä. Risto Hiekkavirta kitetytti taannoin facebookin Fongaus -ryhmässä ajatuksen niin hyvin, että lainaan sitä tähän: "ajatuksena on. että laitetaan kalapaikat kiertoon. on paljon innokkaita varsinkin nuorempia, vielä kenties kokemattomia kalamiehen alkuja, joilla intoa on, mutta ei aina niitä "tietäviä" oppaita. varsinkin meillä vanhemmilla konkareilla on se pinttynyt periaate, et perkele, tää paikka pidetään omana tietona. sitten joskus, kun vapa on vaihtunut harppuun, ja tuolta jostain katellaan niille omille vanhoille hyville paikoille, ei siellä olekkaan ketään. emme me niitä mukaan saada. joten jatkajia tarvitaan. ei merestä kalat lopu". Tähän minulla ei taida olla oikeastaan mitään olennaista lisättävää. Tässä voisi olla myös hyvä hetki kiittää blogeihinsa kirjoittelevia muita kalastajia: sekä faktatiedon että inspiraation lähteenä Juha Salosen "Elämä minun silmin (Taimen minun silmin)", Vesa Karsikkaan "Unelmahommeja", Antti Saarikosken "Heittokala Tarantella" ja Kalakerho Siloneulan blogi olivat aikoinaan vertaansa vailla - nykyään hyviä blogeja on toki muitakin, facebookin Fongaus -ryhmä ja -sivu ovat aktiivisia ja lajikalastukseen törmää painetuissa edioissakin. Itsekin voin tämän kivennuoliaispaikan jakaa eteenpäin, joten jos kyseinen laji vielä puuttuu, rohkeasti vaan kysymään koordinaatteja.

Illan toinen

Fongaus on suurempaa kuin kalastus
Tämä on facebookissa toimivan Fongaus -sivuston otsikko, jonka moni muukin lajien perässä juokseva kalamies varmasti allekirjoittaa. Koko fongaustouhu on ainakin Suomessa vielä nuori kalastusmuoto, mutta laji saanut paljon näkyvyyttä ja vauhdilla uusia ystäviä. Siinä sivussa se muokkaa koko kalastusharrastusta ja yleisemminkin suhtautumista kaloihin ja vesiluontoon. Kalamaratonin tulosten uutisointi muistuttaa pääkaupunkiseutulaisia (ja nykyisin myös Kotkalaisia ja Joensuulaisia) ainakin kerran vuodessa (tai sprinttimaraton mukaanlukien, kahdesti) paikallisen vesielämän monimuotoisuudesta. Mustatäplätokkoja onkimalla ei tätä vieraslajia kenties hävitetä vesistämme, mutta lajin nimikko-onkikisan tarkoitus lienee ollutkin tehdä haitallinen vieraslaji yleisemmin tunnetuksi ja siinä myös onnistunut. Lajikalastajien kasvava joukko on sekä kirjoituksillaan että epäilemättä myös ääneen vaahtoamalla ihan huomaamattaan nostanut lähipiirinsä tietoutta kotimaamme kalastosta ja sen ominaispiirteistä. Vielä toistaiseksi lajikalastajat - esimerkiksi allekirjoittanut tämän kivennuoliaisen tapauksessa - saavat tietoa ja ideoita harrastukseensa viranomaisten raporteista, mutta suunta saattaa jo olla kääntymässä, kuten taannoinen, pitkälti harrastajavoimin toteutettu Vantaan pienvesien kalaston kartoitus osoitti. Lintuharrastajat tuottavat jo tutkijoiden käyttöön valtavat määrät dataa lajiston esiintymisestä, muutoksista, fenologiasta ja monista muista ilmiöistä. Ehkä jonain päivänä myös suomalaisten lajikalastajien havaintojen pohjalta laaditaan artikkeleita kansainvälisiin tieteellisiin sarjajulkaisuihin ja niitä käytetään vesistöihin liittyvän päätöksenteon tukena.

Carp fishing Finland testattu ja hyväksi havaittu 5.7

Kalakerho Siloneulan viimeisimmästä blogikirjoituksesta inspiroituneena päätin itsekin testata heti tuoreeltaan uutukaisen karpinkalastuksen erikoisliikkeen. Kyseessä on siis Carp fishing Finland -nimeä totteleva pulju Vantaan Petikossa, osoitteessa Tiilitie 4. Paljon innostusta, hieman ylimääräistä käteistä, mutta niukasti tietoa tai kokemusta - uskoin olevani aika lähellä kaupan potentiaalisinta asiakastyyppiä. Yhtä ja toista pientä uutta tarttui varuste- ja syöttipuolelta mukaan, mutta ehkä sitäkin arvokkaampaa oli tiedon ja osaamisen karttuminen. Karpin sielunelämästä ja onkimisen tekniikasta tuli ainakin itselleni ihan uutta faktaa sulateltavaksi seuraavaa onkikertaa odotellessa. Hair-rigien tekeminen käytiin läpi kädestäpitäen ja demovälineet kaivettiin vaikka kaupan myyntipakkauksista. Eikä tässäkään vielä kaikki: kun tohelo asiakas (allekirjoittanut) lähtee ostoksineen tyytyväisenä fillaroimaan kohti kotia ja unohtaa painosysteemien vastinkappaleet kauppaan, hyppää kauppias autoonsa ja lähtee perään toimittaakseen unohtuneen pussillisen nippeleitä! En minä ainakaan tällaiseen asiakaspalveluasenteeseen ole törmännyt ikinä missään. Eihän tällaiselle voi kuin vilpittömästi toivottaa kaikkea hyvää ja suositella lämpimästi jos karpin kalastus kiinnostaa.