Parempi myöhään kuin ei silloinkaan: kuvia

Alunperin ihan vain reissumuistojen tallennuspaikaksi kaavailemani blogia näköjään selailee allekirjoittaneen lisäksi muitakin, joten on korkea aika huomioida muutkin tätä lueskevat. Ilman kuvia blogi on kieltämättä ankea kuin betonilähiöä, eli lisätään niitä näin jälkeenpäin. Ikävä kyllä kameraa on tullut laiskanlaisesti otettua mukaan kalalle ja vielä laiskemmin sitä on tullut käytettyä. Niinpä esimerkiksi huikean pinkki Hello Kitty -lastenteltta karppibivakkina (Karppikuumetta 15.6) jää nyt vain meikäläisen pään sisäiselle kiintolevylle.

Muutenkin blogi on viettänyt viime aikoina hiljaiseloa, mutta se ei suinkaan ole kuollut. Talvihorros kuvastaa vain todellista tilannetta: muut ajanvietteen ovat vallanneet kalenterin niin tehokkaasti, etten taida aloittaa pilkkimistä tänäkään vuonna. Varmaan sekin auttaisi, jos kaira olisi vaikka taloyhtiön verkkokomerossa eikä 400 kilometrin päässä vanhempien autotallissa. Mutta kevään tullen asialliset hommat saavat jäädä ja viimeistään huhtikuussa käynnistyy vapakausi.

Ajatuksia kalastuskaudesta 2012 31.12

Ei paukkunut 40 lajin raja! Viime kauden päättyessä seitsemän uutta elämänpinnaa eläväisempänä laskeskelin enemmän ja vähemmän leikkimielisesti, että samaa rataa jatkaessa olisi tämän kauden aikana pivossa elämänpinnat 40:stä suomalaiseen kalafaunaan kuuluvasta lajista. Tuossa laskelmassa oli tosin jo alunperin ilmaa parin lajin verran, minkä lisäksi edellytykset harrastukselle eivät nyt olleet edelliskauden luokkaa. Tietenkin jokainen uusi saatu laji myös pienentää jäljelläolevien joukkoa, jonka pyytäminen käy vastaavasti haastavammaksi, varsinkin kun ne helpot lajit tulee yleensä saatua ennen vaikeita. Toisaalta pyyntiponnistelut kohdistuvat harvempiin lajeihin, mikä ainakin periaatteessa voi johtaa keskittyneempään ja tuloksellisempaan pyyntiin, kun lajia ei tule vaihdettua lennossa. Tämän kauden saldo jäi viiteen uuteen kotimaan elikseen, mikä sekin on aivan huikea saavutus. Pitkän aikaa vaikutti, että olisi syytä olla tyytyväinen neljään uuteen otukseen, mutta loppukirimade kallisti vaakakupin lopullisesti plussan puolelle. Enempään ei ehkä oikeasti olisi ollut muskeleitakaan, niin niukkoja tai kerrassaan vääränlaisia olivat yritykset. Saatujen uusien elisten - vimpa, seipi, liejutokko, kuha ja made - lisäksi yritettiin muistini mukaan ainakin jossain määrin saada: kilohaili, toutain, nahkiainen, puronieriä, karppi, viisipiikki, siloneula ja kivennuoliainen.

Uutena ilmiönä aloin kirjata saamiani vuosipinnoja eli vuodareita ylös. Kovin suurta painoarvoa vuodareitten pyynti ei vielä tällä kaudella saanut, sillä monia itseestäänselvyyksiä (mm. hauki, mustatäplätokko) jäi saamatta ja moni muukin olisi voinut hyvin jäädä saamatta (kivisimppu, pasuri, kolmipiikki), niin pienestä niiden päätyminen saalistilastoihin lopulta oli kiinni. Toisaalta moni vuodari olisi myös jäänyt kokonaan puuttumaan, jollei sitä olisi vartavasten lähtenyt hakemaan (ruutana, hopearuutana). Tämä kertoo oivallisesti siitä, kuinka tärkeää on tuntea kalojen elintavat ja esiintymispaikat, monien melko tavallistenkin lajien saaminen sattumalta on aika epätodennäköistä. Vuodareitten pyynti tarjosi mielenkiintoisen vaihtoehdon silloin kun uusien lajien jahtaaminen alkoi maistua pakkopullalta. Tämä trendi jatkunee tulevaisuudessa, kun tavoiteltavien elisten määrä väistämättä vähenee. Lisäksi ruokakalan pyynti kaikenmaailman nölliäisten ja mornaskonttien sijaan (tai lisäksi) saanee jatkossa enemmän peliaikaa ja pitkälti samasta syystä: vaihtelu virkistää ja koko ajan haastavammiksi muuttuvien elisten metsästys tarjoaa yhtä onnistumista kohti kuitenkin aika paljon haastetta (=pään seinään hakkaamista).

Tällä kaudella vahvistui käsitykseni, että kunkin lajin pyyntiin perehtyminen kannattaa! Monien peruskalojen pyynti onnistuu mato-ongella keneltä tahansa ja esimerkiksi yöllinen lamppukalastus, lirkkiminen, avaa oven monien pikkukalojen maailmaan. Usein erikoisemmat lajit kuitenkin vaativat vielä syvällisempää tietämystä mistä, milloin ja millä sitä kannattaa tavoitella. Hyvänä esimerkkinä oli kuhan pyynti, johon perehtyminen ja panostaminen johtivat lopulta työvoittoon ja lajin lisäämiseen elisten listalle. Karpin suhteen on nyt tehty niin paljon pohjatyötä ja investointeja, että usko onnistumiseen ensi kaudella tämänkin lähes tarueläimen mittoihin kasvaneen lajin kohdalla on vahvempi kuin koskaan. Mitä blogiin tulee, tavoitteeksi voisi asettaa nykyisen tason säilyttämisen: ainakin toistaiseksi jokainen tehty reissu on jaksettu raportoida ainakin lyhytsanaisesti, olipa siihen varsinaisesti aihetta tai ei. Kirjoittamisen tason nostamisessa ja kuvapuolella sen sijaan työsarkaa riittää, nyt vain töihin käsiksi. Ehkäpä voisi koettaa hankkia kalareissuille kätevämmän kokoisen kameran, kalastuksen edellyttämän tavaramäärän kasvaessa järkkäriä ei hevin enää tule otettua reissuille joiden pääasiallinen aktiviteetti ei ole valokuvaus.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kirjasin muistojani kalareissuilta mitenkään ylös. Näiden pohjalta on ollut mahdollista tehdä ainakin jotain yhteenvetoa päättyvästä kaudesta ja suunnitella tulevia linjauksia. Joku viisas sanoi kerran, että kirjoittamaton muistiinpano häviää, kirjoitettu säilyy. Ensin mainitusta on kokemusta jo runsain mitoin, mutta jälkimmäinenkin vaikuttaisi pitävän paikkansa. Tekemisiensä prosessoiminen on opettanut valtavasti uutta tälläkin kaudella, ja ensi kesänä tietää, osaa ja ehkä saa kalaakin vähän paremmin. Tai kenties reissut ovat ainakin rennompia ja hauskempia. Yksi asia on ainakin hahmottunut: tulosta on tullut lähinnä silloin kun on päässyt kalaan omilla (tai kalojen?) ehdoilla. Mikään mullistava juttuhan tämä ei ole: oikeassa paikassa oikeaan aikaan (sekä vuoden- että vuorokaudenaikaan) pitää olla, jotta saalista tulee. Oikeat paikat ovat jo alkaneet hahmottua ja oikeat vuodenajatkin suurinpiirtein, mutta ottiaikojen ja reissujen keston suhteen tehdyt kompromissit rumistivat saalistilastoja: reissuja kertyi paljon, mutta saalista niukasti. Lisäksi suuri osa reissuista oli joko lyhyitä rykäisyjä tai perheen kanssa ulkoilua. Mutta eihän kalastusta voi pelkiksi saaduiksi lajeiksi tai kilogrammoiksi pelkistää - vaikka (haluttuja) kaloja ei olisi aina tullutkaan, hienoja kokemuksia karttui yleensä runsaasti, ymmärrys kalojen maailmasta syveni ja kaikenlaista uutta tuli opittua. Ehkä silti kauden kaikkein merkittävintä antia oli kehitys kalastajana ja harrastuksen muuttuminen suorituskeskeisestä hullunkiilto silmissä lajien perässä juoksemisesta rennompaan suuntaan.

Näin loppuvuodesta mieli halajaa yleensä etelään tai melkein mihin tahansa reissuun. Ylipäätään pää pursuaa uusia juonia uudelle kaudelle. Lajikalastajan mieltä kutkuttavat aivan erityisesti eteläiset (tai miksei pohjoisetkin, nimittäin suolaiset) vedet lukuisine lajeineen, joista kaikki ovat uusia ja ennennäkemättömiä. Tulevalla kaudella toteutunee ainakin yksi ulkomaanreissu, kukaties parikin. Kotimaan osalta keskittynen yrittämään viimeisiä puuttuvia lähivesien lajeja ja siinä sivussa koetan tehdä muutaman keikan vähän kauemmas. Uutena ilmiönä on suunnitelmien joukossa muutamia kalastuksellisia tempauksia, jotka eivät liity mitenkään uusien lajien kartuttamiseen. Ensi kauden käynnistänee alkukeväinen siian ja siinä sivussa tuurikalana kampelan pyynti, sen jälkeen silakanpyynnin sivutuotteena yritetään kilohailia, kevätöisin mahdollisesti siloneulaa. Kivennuoliaisyritelmien ajankohtaa aikaistetaan vähemmän tulvaiseen kesäkauteen, karpin pyyntiä puolestaan myöhäistetään vähemmän valoisaan loppukesään. Pirkanmaalle täytyy koettaa lähteä koettamaan onneaan sulkavan ja toutaimen pyynnissä keväällä, puronieriää voisi koettaa väijyä jostain matkan varrelta samalla kertaa. Kevääseen pitäisi mahduttaa myös yksi nahkiaiskeikka, mahdollisesti tähänkin sopisi yhdistää puronieriän haeskelua. Kesälle jäisi viisipiikin haeskelu Lohjalta. Kotikonnuilla Savossa voisi käydä kesälomalla koettamassa muikun pyyntiä tai istutettujen sampien kalastelua - kuulostavat kumpikin sellaiselta rentoon kesälomailuun sopivalta Havukka-Ahon ajattelijan touhulta. Syksystä voisi repäistä ja lähteä yrittämään lohta ja meritaimenta. Loppukaudesta voisi varmaan lähteä uudelleen tatamille kampelan kanssa, kun se lienee keväällä vähintään epätodennäköinen saalis. Hyvä puoli harrastuksen nykyisessä kehitysvaiheessa on ainakin se, etteivät uudet haasteet ole vielä hetkeen loppumassa, vaan kotimaassakin piisaa vielä uusia lajeja ongittavaksi. Lajikalastusharrastukseni alkutaipaleella otin tavoitteekseni saada jonain päivänä 50 kotimaista kalalajia. Katsotaan mitä tapahtuu jahka tuo rajapyykki alkaa siintää näkyvissä - ehkä jo ensi kaudella!

Marraskuun matikat 18.11

Mateenpyynti taitaa olla - vuodenajanta riippumatta - puhtaasti uskolaji. Talviöinen mateenpilkintä on tietysti luku sinänsä, mutta kyllä syksyinen mateen jokipyyntikin sen verran kaukaa haetulta tuntui, että aika kevyin odotuksin tähän projektiin lähdettiin.

Pakan alimmainen

Valmisteluista päätellen uskoa kyllä oli kuin herätysjuhlilla. Puolisotilaallinen operaatioa matikka eteni fillarilla suoritetusta maaston tiedustelusta valitun onkipaikan linnoittamiseen pakettiautollisella onkivarusteita ja apuvoimien hälyttämiseen paikalle. Tuskin olin saanut leirin pystyyn ja kaksi vapaa viriteltyä pyytämään, kun ensimmäinen jo hälytti tärppiä. Maitokahvin värisestä Keravanjoesta nousi kaivattu mademamma. Draaman kaareen kuului tietysti saaliin irtoaminen koukusta rantatörmällä ja huikea tiikerinhyppy vesirajaa kohti kiemurtelevan kalan perään. Epäuskoisena ja yllättyneenä ihmettelin ennennäkemätöntä vetehistä. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, millä perusteella madetta mollataan rumaksi. Vaikka ei nyt lähdettäisikään pohdintoihin luonnon luomusten tarkoituksenmukaisen ulkomuodon kauneudesta, niin kirjava väritys ja boakäärmemäinen värimaailma ovat minusta jo sinällään viehättäviä. Näköjään lapsenomainen ihmettely on tätä nykyä päällimmäinen tunne uuden lajin antautuessa: ehkä se antaa hetkeksi tunteen, että on oppinut kokonaan uuden taidon, monimutkaisessa nykymaailmassa harvinainen hetki. Mutta lisää ihmettä oli luvassa. Tuskin olin saanut käteni pestyä, kun toinenkin vapa hälytti madetärpin merkiksi. Kun kala numero kaksi oli rannalla, päätin laittaa vavan samantien syrjään, ettei ottimonttu vallan tyhjenisi ennen kuin kaverit edes ehtivät paikalle. Kun puhelin soi ja neuvoin suuntimia jokivarteen, hälytti veteen jäänyt vapa tärppiä. Tässä vaiheessa piti toinenkin vapa hyllyttää ja vaihtaa lajia teenjuontiin ja istuskeluun. Hetken kuluttua Sakari löysi paikalle ja viritimme vavat takaisin pyytämään. Teemukin tuli vain hetkeä myöhemmin, mutta mateen eivät palanneetkaan. Hyvän tovin tulvivaa Keravanjokea katseltuamme päätimme testata, olisiko syöttien vaihdolla vaikutusta. Kerran sulatetuista särjistä ei joka tapauksessa ollut enää juhla-aterian päätähdiksi, joten mitäpä niitä säästelemään. Syötitimme koukun uusilla särjenpaloilla, ja pilkoimme toisessa vavassa bonuksena olevaan verkkopussiin puolikkaan särjen levittämään verta, kalanhajua ja muuta mukavaa alavirtaan mateiden houkuttelemiseksi. Vaikutus olikin välitön ja toiseen vapaan tarrasi puukonmittainen mateenpoikanen. Itse asiassa ehkä liiankin välitön - ainakin tapaus tuomittiin sattumaksi, kun hiljaisuus vapojen päässä sen jälkeen jatkui. Irvileukailu kaupan tiskiltä ongituista mateista sentään vähän vaimeni. Liekkö made sitten siinämäärin paikallinen kala, että joenpätkän tyhjennyttyä ei uusia kaloja ainakaan toviin kuulu, eikä teoriamme virtauksen mukana leviävästä, mateita houkuttelevasta hajuvanasta ainakaan täysin pitänyt vettä. Teen ja suklaan loputtua alkoi mutapaini joenpenkan kanssa ja mateiden syömälakko piisata, joten siirryimme itse jatkamaan päivää lounaan merkeissä.




Rumia mukamas. Hienon näköisiä luonnon luomuksia.

Nappireissu! Elis antaa syytä hymyyn pitkälle harmaan marraskuun loppuun saakka ja ehkä uutta potkuakin metsästää vielä loppuvuodesta jotain uusia lajeja. Mitäs näitä nyt olisi edes teoriassa tavoitettavissa: härkäsimppu, siloneula, kampela, ehkä meritaimen... Vai pitäisiköhän jo julistaa kaloille joulurauha ja olla tyytyväinen päättyvään kauteen.

Vettä kengässä 10.10

Illalla avautui tilaisuus käydä pimeäkalalla: autottomalle kyyti edes toiseen suuntaan on niin merkittävä ajansäästö, ettei sitä sovi jättää käyttämättä. Lisäksi pääsin lähtemään jo iltayhdeksän tienoilla, mikä on huomattavan aikaisin arjen vastuiden ristipaineessa. Reissu venyi lopulta kuuden tunnin sessioksi ja seuraavana päivänä olo oli ryytynyt kuin baari-illan jälkeen. Toisaalta nollaava vaikutus pääkoppaan oli aivan vertailukelpoinen. Meinasin esittää joogaavalle vaimolleni vertauksia harrastustemme yhtäläisyyksistä, mutta ehkä parempi että pidin ne omana tietonani: kuuden tunnin kyyristelyn ja nöyristelyn jälkeen oli vähän joka ruumiinosa kertakaikkisen juntturassa. Mutta olipahan poissa muusta pahanteosta ja kyllä raitis ulkoilma ja staattista liikuntaa tarjoava kalajen kyttääminenkin lienee pikemmin terveellistä kuin epä.

Asiaan: aloitin Lauttasaaren rantojen koluamisen saaren länsirannoilta ja etenin kohti Pohjoiskaaren päässä olevaa lahtea kampeloitten toivossa. Vesi oli aika sameaa, mutta sentään kohtuullisen tyyntä. Ehkä epäreilu vertailukohta Hankoniemen kirkkaisiin vesiin oli vielä liian tuoreessa muistissa. Yksi kivisimppu näkyi matkalla, mutta koska ajattelin aluksi vain katsella paikkoja, jäi tuo saamatta. Jotain taas opittiin: jos meinaa kalastaakin eikä vaan katsella maisemia, pitää setit olla kunnossa. Mieluiten pyyntöjä saisi olla viritettynä vaikka kaksi, pieniä ja vähän isompia saaliita varten. Täytyy varmaan investoida vaikka kahteen pilkkivapaan. Ja kamat saisivat mielellään kulkea selässä koko ajan, ettei niitä tarvitse vähän väliä palata hakemaan. Mutta jos kaikki kama ei vaan millään kulje selässä, kannattaa varustaa ainakin joku pussukoista heijastinnauhalla: kiittelin hiljaa mielessäni itseäni useammankin kerran kameralaukussa olevasta heijastimesta, joka kavalsi kamojen sijainnin jo kaukaa.

Perillä lahdelma vaikutti kyllä ihan potentiaaliselta kampelapaikalta. Nyt lätysköitä ei näkynyt, mutta ehkä keväällä... Pummasin toisenkin kivisimpun ja karkuutin valtavan kivinilkan lötkön ihan matalasta - piti taas kantapään kautta oppia kahden setin käyttämisen eduista. Seuraavana siirtona harkitsin pistäytymistä Ryssänkärkeen/Vattuniemeen, mutta päätinkin sen sijaan patikoida saaren poikki. Tuloksena viimein vuodari kivisimpusta ja yksi uusi, varsin lupaavan näköinen paikka. Lisäksi näköhavainto toisesta kivinilkasta (vai olisiko voinut olla teisti) ja paljon salakoita, joitakin ahvenia ja ehkä särkiä sekä nukkuvia kolmipiikkejä, joista osa kammottavasti loisittuja. Tokkojen täydellinen puuttuminen oli suuri mysteeri. Entäpä otsikko? Kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, hajotin Sipoonjoella kahluuhousuni, eikä niitä saanut aikaiseksi korjata ennen tätä spontaanikeikkaa. Niinpä toinen saapas hörppäsi jääkylmää merivettä kerran jos toisenkin ja vähemmän karski (tai järkevä) kaveri olisi varmaan osannut luovuttaa, mutta toiset vaan eivät osaa lopettaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ei flunssakauden ja yöllisen lutraamisen yhdistelmä ole ainakaan vielä kostautunut.



Kivisimppu.

Sipoon Synkmetsä 6.10

Kivennuoliaisen jäljillä taas, aika tarkkaan tasan vuoden tauon jälkeen. Silloinkin kohteena oli Sipoonjoki, ja sen reissun jälkeen tuumasin ettei täällä mitään nuoliaisia ole. Vuodessa totuus ehti kuitenkin unohtua tai ainakin syy saaliittomuuteen saatiin kammettua kehnojen välineitten syyksi. Ja syksyn tullen innokas lajikalastaja klikkasi itsensä varuste.net:iin ja sanoi: tulkoon valkeus! Ja seuraavana päivänä posti uusi otsalamppu sitten tuli. Heti alkuun todettakoon että uudella Led Lenserillä ja vanhalla Petzlillä kyllä oli eroa kuin Ladalla ja Mersulla. Ei uusikaan mikään yöpyöräilijöitten tai ammattisuunnistajien valotykki ollut, mutta kuitenkin huikea parannus varustetasoon varsin kohtuullisin kustannuksin. Kuristamalla valaisimen asetukset minimiin pääsi vielä kokemaan vanhan otsalampun tuikkumaista valaistustasoa, mutta toisessa ääripäässä tuntui kuin päivä olisi laskeutunut keskelle öistä metsää. Mutta minkälaista metsää! Jokea reunustava pajujen ja leppien ryteikkö oli liaaneja vaille ehta viidakko, soveltuva ehkä ramboille ja miljoonille ötököille, mutta vähemmän karskin kalastajan mielestä rämpiminen ei ollut enää ihan hirveän hauskaa. Miinuspuolelle kirjautui hyvin oikean jalan kahluusaapas, johon maakuusen osantynkä puhkaisi pohven tienoille ammottavan reiän. Entä ne kalat? Joki oli niin tulvassa ja samea, ettei pinnan alta näkynyt yhtikäs mitään. Lopulta en kaivanut onkivehkeitä edes esiin, vaan tyydyin vaan nuohoamaan potentiaalisia ottipaikkoja vastaisuuden varalle. Kumma kyllä ehkä otollisimman näköiset mestat löytyivät virran länsirannalta, vaikka intuitio oli aina saanut hakeutumaan ensisijaisesti itärannalle - liekö itäsuomalaisia juuria syyttäminen. Munapataan päätyi tämäkin reissu, mutta tulivatpahan kamat testattua ja toimiviksi todettua. Ehkä tänne pitäisi päästä joskus loppukesällä, mielellään kuivan sellaisen jälkeen, niin homma voisi edetä.

Kaikki tiet vievät Porlaan 16.9

Viikonlopun työmatkan paluureitti koukkasi toiveestani Lohjalla, jossa päätin vielä toistamiseen yrittää viisipiikkiä elämänpinnakseni. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että viisipiikit olisivat nyt lopettaneet kutunsa ja tankkaisivat talven varalle, mikä kenties lisäisi niiden motivaatiota nielaista minunkin pyyntöni. Edellinen reissu oli merkitty aikakirjoihin pitkän miinusmerkin kera, mutta nyt olin varautunut matkaan kevennetyllä vapakalustolla, viritetyllä koukulla ja rekkakuormastollisella nöyrää mieltä. Uusi kalusto toimi oikein mainiosti: vapana toimi itse asiassa kookkaan ongenkohon antenni ja koukku oli hiottu puoleen alkuperäisestä paksuudestaan läpäisevyyden maksimoimiseksi. Setin herkkyys oli aivan eri sfääreissä ja syöttiin loihditut koreografiat näyttivät ainakin omaan silmääni todella hyviltä. Kalathan sen lopullisen arvosanan tietysti antavat ja siinä kohtaa homma menikin metsään: vedenpinta oli todella alhaalla ja kalat ties missä. Liekö viime päivien ja viikkojen runsailla sateilla ollut osuutta asiaan vai kuuluiko altaitten tyhjennys ja huolto Porlan vuodenkiertoon - sitä emme saa ehkä koskaan tietää. Muutamia viisipiikkejä näkyi, mutta ne olivat joko toivottoman pieniä tai vielä pienempiä. Muutama kontakti tuli niihinkin, ja uskon vakaasti, että tällä varustuksella on mahdollista napata kyseinen kala, kunhan vähän suotuisammat olosuhteet siunaavat projektia. Tunnin verran jaksoin tätä lystiä tällä erää - vaikka lopputulos oli edelliskerran toisinto, tuntui homma kuitenkin menneen eteenpäin, eikä liki toivottmissa olosuhteissa epäonnistuminenkaan kirvellyt niin pahoin. Ehkä loppuvuodesta tulee vielä jotain kokeiltua, mutta tuskin sentään enää viisipiikkiä.

Kyllä se on vaan todettava, että onnistumiset tai niiden puuttuminen vaikuttaa motivaatioon kovasti. Aikaa edellisestä pinnasta on taas vierähtänyt kuukausitolkulla, ja ilman kesällä noussutta kuhaa olisin varmaan pakannut onget ja virvelit jo talviteloille. Nyt pieni lirkkivehkeiden setti vastustaa yhä kohtaloaan ja kelaonkivehkeetkin kurkkivat nurkan jos vaikka saisi aikaiseksi lähteä madejahtiin. Mutta kotoisten kalojen vaikeusasteen huima kohoaminen on väkisenkin kääntänyt ajatukset muille maille (vaiko vesille?), jossa biodiversiteetti on ihan toista luokkaa ja jokainen laji on uusi elämänpinna. Autottomalle ja loputtomien velvollisuuksien painamalle Pirkanmaa ja Malediivit ovat lähestulkoot yhtä hankalasti saavutettavissa, joten uhka Suomen kaloille rajoittuu yleensä ottaen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kattamalle alueelle. Onhan sitä siinäkin, vielä ainakin karppi, siika ja siloneula täysin mahdollisia saaliita. Seuraavaksi täytynee kuitenkin vielä yrittää kivennuoliaista mummolareissun yhteydessä ja appiukon autolla.

Siloneulaa mä metsästän 15.9

Hankoniemelle suuntautuvan työkeikan kylkiäisenä tuli mahdollisuus kokeilla Itämeren kalaston mereisimpien edustajien narraamista. Koska matkan painopiste oli muualla kuin kalastuksessa, päätin rajallisen aikaresurssin takia kerrankin keskittyä johonkin, tässä tapauksessa etsimään rantavesistä siloneulaa. Tvärminnen eläintieteellisen aseman akvaarionäyttely tosin sai allekirjoittaneen välittömästi lipsumaan valitusta linjasta: jos särmäneula, härkäsimppu tai kampela osuisi tielle, sitäkin olisi lupa yrittää. Ilta pimeni ja pimeyttä piisasi aivan eri tavalla kuin valosaasteisella pääkaupunkiseudulla. Vanhankaupunginlahden masentavaan sameuteen tottuneelle veden kirkkaus oli huikea, vaikkei epäilemättä vielä likikään varsinaisten valtamerten tasoa. Mereistä elämääkin piisasi, tosin pääasiassa selkärangatonta sellaista. Pintavedessä keijuvien korvameduusoitten aavemaiset hahmot ja taskulampun valokeilassa vaaleanpunaisina heijastuvat leväkatkarapujen verkkosilmät olivat kuin näkyjä toisesta maailmasta - ja sitähän ne tosiaan olivatkin. Kaloja näkyi lähinnä ruovikkoisen lahden puolella, ja ne olivat uneliaita ahvenia tai vähän rauhattomampia särkiä. Joku yksinäinen kolmipiikkikin yllätettiin yöuniltaan, mutta muuten kaikki simppumaiset tai kivinilkkamaiset muodot osoittautuivat toiveikkaiden lajikalastajanaivojen kuvitelmiksi. Kaikki lupaavannäköiset siloneulamaiset pätkätkin olivat lopulta lehtiruoteja, jouhilevää tai muuta roskaa, jota tämä kala niin onnistuneesti jäljittelee. Olemattomasti saaliista huolimatta ei ollenkaan huono reissu, hienoja muistoja.

Näkymä ulkoilmatoimistosta. Huonomminkin voisi olla.



Aseman seinältä bongattu.

EDIT. Myöhemmin kuulin, että samoihin aikoihin jossain päin Hankoniemellä oli ollut varsinaiset putkisuukalojen ja kampelanpoikasten kokoontumisajot. Taas oli mies väärässä paikassa väärään aikaan :)