Avovesikauden premiääri 26.4

Talvi oli harvinaisen pitkä ja kevät jossain kaukana poissa. Jossain huhtikuun alkupuolella alkoi vahvasti tuntua, että valo tunnelin päästä on säästösyistä kokonaan sammutettu. Sitten yhtäkkiä vesisateet sulattivat penkat ja lämpöaalto toi kevätkukat ja muuttolinnut nurkille liki yhdessä yössä. Kevään kiri oli niin nopea, että vielä kohmeiselta kalamieheltä kesti toinenkin hetki tajuta, että siikaahan tässä pitäisi lähteä yrittämään.

Siianonginta on ainakin konseptitasolla kuulostanut leppoisalta istuskelulta, joka antaa harvinaisen hyvät mahdollisuudet lintujen tarkkailuun, valokuvaamiseen, evästelyyn, yleiseen luonnon helmassa remuamiseen ja muuhun kalastuksen oheistoimintaan. Ajattelin, että tämä saattaisi vedota jopa kalastuksesta sinänsä piittaamattomiin tuttuihini, mutta joko aikataulut menivät kerrassaan ristiin tai sitten nämä osoittautuivat liian vastustuskykyisiksi ehdotuksilleni herätä ennen kukonlaulua jäädyttämään itseään hyisen meren ääreen. Lopulta kuitenkin yksihenkiseksi supistunut retkikunta suuntasi ennen työpäivän alkua kohti Lauttasaaren siika-apajia. Puheet lajin alati kasvavasta suosiosta olivat valmistaneet henkisesti siihen, että yksin ei rannalla tarvitse olla, mutta enpä olisi ehkä silti laittanut lanttejani likoon sen puolesta, että arkiaamuna jo ennen kuutta Sisä-Hatun siikamontun ranta olisi miehitetty. Vanhemmat herrasmiehet saivatkin muutaman meikäläisen mittapuulla järkyttävän kokoisen siiankörilään, mikä valoi uskoa omaankin tekemiseen. Ryssänkärjen rannassa joku perhomies koukutti ilmeisesti meritaimenen. Omaan säkkiin kertyi tällä kertaa vain kokemusta, tosin siinä vaiheessa kun työt kutsuivat, aloin olla jo ihan tarpeeksi jäässä luovuttamaan toistaiseksi.

Kalastus- ja työpäivän yhdistämisen huono puoli ilmeni viimeistään kotimatkalla, kun hampaisiin asti kalavehkeisiin aseistautuneena piti poiketa kauppaan. Vavat sojottivat repusta kuin antennit, välillä alkoi tuntua, ettei olisi voinut herättää enemmän huomiota vaikka olisi virittänyt niiden väliin "katsokaa minua" -kyltin. Ei auttanut kuin nöyrtyä tässä varustuksessa kaupan kalatiskille ostamaan soppatarpeita. Pyrkikää välttämään vastaavaa, arvon lukijat. Tai älkää ainakaan tulko tänne kommentoimaan, kun toivutte puujalkavitsiyliannostuksesta, teitä on varoitettu.

Yhden avannon sankarit 1.4

Aprillipäivänä tunnetusti kaikenlainen huijaaminen, jäynääminen ja muu nenästävetäminen on oikein luvan kanssa sallittua. Mikäpä siis sopivampaa kuin lähteä narraamaan kaloja ja samalla polkaista uusi kalastuskausi käyntiin ennätysaikaisin. Talvikalastus ei ole tätä ennen kuulunut sitten poikavuosien ajanvietteiden joukkoon, joten siiman päähän valikoitui tehtävään edes jotenkuten soveltuvina turskapilkkien sukuhaaran pienimpiä edustajia - toisaalta juksaaminen sopi valittuun linjaan kuin nenä päähän.

Pilkkireissua oli koetettu viritellä talven mittaan jo pariin otteeseen ilman mainittavaa menestystä. Nyt kuitenkin viimeiset puuttuvat elementit - kaira ja auto - saatiin mummolasta neiti 6 veen synttäreitä juhlimaan saapuneiden isovanhempien mukana. Reissun jonkinlainen punainen lanka oli saada pilkkimisestä isille ja neiti 6 veelle uusi, toivottavasti myönteinen elämys. Kaikenlaisista ehdotetuista kokoonpanoista mukaan valikoitui lopulta perheen meikäläisen lisäksi perheen naisväki kokonaisuudessaan, mikä on jo moneen kertaan testattu ja lähes aina täysin toimimattomaksi todettu yhdistelmä. Yksi mies ei kerta kaikkiaan riitä pitämään perheen kahta naista tyytyväisenä. Kohdetta tiedusteltaessa mutisin kolmen viikon parraskasvatusprojektin seasta jotain "Airiston" suuntaista.

Naisväen mielikuvissa Airisto sijoitettiin ilmeisesti jonnekinpäin läntistä Uuttamaata, jonnekin suunnilleen Porkkalan tienoille. Niinpä samaa tahtia autoa ja Turkua erottavien kilometrien kanssa hupeni myös kärsivällisyys ja huumorintaju, pissahädän käyttäytyessä täsmälleen päinvastoin. Koska matkaan päästiin 45 minuuttia aikataulusta myöhässä ja perillä tuloksettomaan vessanetsintään sekä yleiseen verbaaliseen jalanpoljentaan hupeni hyvä tovi, jäi aikaa jäällä vastaavasti niukemmin.

Mutta reissun todellinen nautinto oli vasta alkamassa. Edelliskohtaamiseni kairan kanssa oli jostain kaukaa lapsuudesta, jolloin olimme yhdessä pikkusiskon kanssa varmaan koko iltapäivän puurtamisen tuloksena saaneet yhden ainoan reiän mökkirannan jäähän. Mutta olihan niitten aikojen jälkeen tullut kaurapuuroa syötyä ja hauista kasvatettua, keväinen merijää ei varmasti olisi sama asia kuin Kallaveden lopputalven reilusti puolimetrinen jääkansi ja kairakin olisi varmaan jossain vaiheessa teroitettu. Itsepetosta oli vielä helppo jatkaa viilaamalla kairaa edellisiltana entistä parempaan iskuun. Totuus kuitenkin paljastui noin kahdessa sekunnissa: se oli tylsä kuin saapas. Jo ammoin alkanut urakehitys kalastusvälineestä urheiluvälineeksi oli saanut autotallin pimeydessä vietettyjen vuosien aikana ruman käänteen ja kaira oli muuttunut silkaksi kidutusvälineeksi. Ainut mieleeni juolahtanut kalastuksellinen käyttötarkoitus oli verkonpaino, mutta epäilen tokkopa se toimisi siinäkään. (Meri)härkäpäisesti päätin kuitenkin tehdä jäähän reiän vaikka silkkaa itsepäisyyttäni. Suurimman osan työstä teki loppujen lopuksi kalastuspuukkoni, jossa sentään oli se kairasta täysin uupuva ominaisuus - terä. Mielipuolisesti hakkaamalla sillä sai nakerrettua jäästä irti ärsyttävän pieniä, sellaisia maksimissaan snapsilasiin sopivia jääpalasia irti. Janne Marttiini olisi varmaan ylpeä jos saisi tietää miten monikäyttöisiä firmansa tuotteet ovatkaan. Lopulta avannon pohjalta alkoi pulputa merivettä, ja fiilis oli kuin olisi löytänyt vähintäänkin öljylähteen. Onnistuisen ilo vaihtui aika nopeasti toteamukseen, että vesi puppusi suunnilleen sormen mentävästä aukosta, ja avannon laajennus pilkkimiskelpoiseksi täytyisi tehdä +1 -asteisessa vedessä. Lopulta, noin tunnin riehumisen jälkeen, jäässä oli reikä. Yksi ainoa. Naisväki oli onneksi viihtynyt hyvin rantakallioista ja kevätauringosta nautiskellen. Evästauon jälkeen pääsimme kokeilemaan kalojen ruokahalua, tosin kädet tärisivät vieläkin rasituksesta niin paljon, ettei toukan pujottamisesta koukkuun meinannut tulla mitään. Lopulta neiti 6 vee pääsi koettamaan keittiönpöydän reunalla moneen kertaan kuivaharjoiteltua pilkkimistä ihan oikean avannon äärellä, ja jaksoi tsempata toisenkin minuutin ennen kuin rantakallioitten houkutus vei voiton. Rehellisesti sanottuna en itse onnistunut yhtään sen paremmin, vaikka hieman pitempään jaksoinkin pilkkiä nykytellä. Ehdin jo ääneenkin suunnitella toisenkin avannon kairaamista, mutta siinä vaiheessa perheen järjen ääni onneksi muistutti, että kotimatkallekin pitäisi jossain vaiheessa suoriutua.

Siis munat pataan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tällaisen reissun kuka tahansa järkevä ihminen merkitsisi kalastuspäiväkirjaansa luultavasti korkeintaan pitkällä miinusmerkillä, mutta onneksi minä en  olekaan ihan järkevä. Kaikki olivat nimitttäin viimeistään paluumatkan munkkikahvipaussin aikana yhtä mieltä siitä, että reissu oli alun vastoinkäymisistä huolimatta oikein onnistunut. Jos reissun antia koettaisi summata, kertyisi:

Plussapuolella:
+Taas yksi hieno mesta (Airisto), jonne en ilman lajikalastukseen liittyvää aivovammaa olisi varmaan ikinä tullut lähteneeksi.
+Taas yksi uusi kalastusmenetelmä (pilkkiminen), jota en luultavasti olisi tullut kokeilleeksi. Uusista asioista innostuminen on hieno juttu ja pilkkikärpänen pääsi siinä määrin puraisemaan, että kyllä kevään halvennusmyynneistä täytynee väijyä uutta kairaa.
+Neiti 6 vee sai mieleisensä retkipäivän, jolla on uskoakseni kaikki ainekset säilyä aivojen muistilokerossa vaikka aikuiseksi saakka.
+Yhdessä voitetut vastoinkäymiset lujittavat parisuhdetta ;)
+Ensi kerralla tänne tullaan koko viikonlopuksi.
+Hieno tarina, joka hymyilyttää jo nyt, ja luultavasti vain paranee vuosien mittaan. Ja tämä liittyy sujuvasti samaan jatkumaan muitten lajikalastajien kirjoistusten kanssa, joita ennen omaa reissua tuli lueskeltua.

Miinuspuolella:
-Härkäsimppu jäi saamatta, mutta onpahan vielä yksi uusi elämänpinna jäljellä kotoisilla vesillä. Kulinaristinen härkisliemi kalakeittoon jäi sekin nyt kokematta, mutta raistisilmamyrkytyksen jälkeen olisin voinut syödä vaikka pakasteseitipakettien pahvikuoret.

Pilkkikausi taitaa jäädä tällä erää tähän, mutta jatkoa seurannee joskus ensi talvena. Seuraavaksi suunnataan sitten varmaan siikarannoille avaamaan avovesikautta.
EPILOGI
Myöhemmin samana päivänä kävimme sisällöltään suunnilleen seuraavanlaisen keskustelun neitin 6 veen kanssa.
Neiti 6 vee (kaikella kuusivuotiaan vilpittömyydellä): "Taisit isi saada tänään retkellä opetuksen"
JG: "Minkä opetuksen?"
Neiti 6 vee: " No sen, että vaikka olisi kuinka kaunis* kala, niin kyllä silti tärkeintä on vessa"

Alaviite *: Kalojen, ja etenkin härkäsimppujen, kauneusarvoista oli ennen reissua käyty hyvin kiinnostavaa ja avartavaa ajatustenvaihtoa.

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan: kuvia

Alunperin ihan vain reissumuistojen tallennuspaikaksi kaavailemani blogia näköjään selailee allekirjoittaneen lisäksi muitakin, joten on korkea aika huomioida muutkin tätä lueskevat. Ilman kuvia blogi on kieltämättä ankea kuin betonilähiöä, eli lisätään niitä näin jälkeenpäin. Ikävä kyllä kameraa on tullut laiskanlaisesti otettua mukaan kalalle ja vielä laiskemmin sitä on tullut käytettyä. Niinpä esimerkiksi huikean pinkki Hello Kitty -lastenteltta karppibivakkina (Karppikuumetta 15.6) jää nyt vain meikäläisen pään sisäiselle kiintolevylle.

Muutenkin blogi on viettänyt viime aikoina hiljaiseloa, mutta se ei suinkaan ole kuollut. Talvihorros kuvastaa vain todellista tilannetta: muut ajanvietteen ovat vallanneet kalenterin niin tehokkaasti, etten taida aloittaa pilkkimistä tänäkään vuonna. Varmaan sekin auttaisi, jos kaira olisi vaikka taloyhtiön verkkokomerossa eikä 400 kilometrin päässä vanhempien autotallissa. Mutta kevään tullen asialliset hommat saavat jäädä ja viimeistään huhtikuussa käynnistyy vapakausi.

Ajatuksia kalastuskaudesta 2012 31.12

Ei paukkunut 40 lajin raja! Viime kauden päättyessä seitsemän uutta elämänpinnaa eläväisempänä laskeskelin enemmän ja vähemmän leikkimielisesti, että samaa rataa jatkaessa olisi tämän kauden aikana pivossa elämänpinnat 40:stä suomalaiseen kalafaunaan kuuluvasta lajista. Tuossa laskelmassa oli tosin jo alunperin ilmaa parin lajin verran, minkä lisäksi edellytykset harrastukselle eivät nyt olleet edelliskauden luokkaa. Tietenkin jokainen uusi saatu laji myös pienentää jäljelläolevien joukkoa, jonka pyytäminen käy vastaavasti haastavammaksi, varsinkin kun ne helpot lajit tulee yleensä saatua ennen vaikeita. Toisaalta pyyntiponnistelut kohdistuvat harvempiin lajeihin, mikä ainakin periaatteessa voi johtaa keskittyneempään ja tuloksellisempaan pyyntiin, kun lajia ei tule vaihdettua lennossa. Tämän kauden saldo jäi viiteen uuteen kotimaan elikseen, mikä sekin on aivan huikea saavutus. Pitkän aikaa vaikutti, että olisi syytä olla tyytyväinen neljään uuteen otukseen, mutta loppukirimade kallisti vaakakupin lopullisesti plussan puolelle. Enempään ei ehkä oikeasti olisi ollut muskeleitakaan, niin niukkoja tai kerrassaan vääränlaisia olivat yritykset. Saatujen uusien elisten - vimpa, seipi, liejutokko, kuha ja made - lisäksi yritettiin muistini mukaan ainakin jossain määrin saada: kilohaili, toutain, nahkiainen, puronieriä, karppi, viisipiikki, siloneula ja kivennuoliainen.

Uutena ilmiönä aloin kirjata saamiani vuosipinnoja eli vuodareita ylös. Kovin suurta painoarvoa vuodareitten pyynti ei vielä tällä kaudella saanut, sillä monia itseestäänselvyyksiä (mm. hauki, mustatäplätokko) jäi saamatta ja moni muukin olisi voinut hyvin jäädä saamatta (kivisimppu, pasuri, kolmipiikki), niin pienestä niiden päätyminen saalistilastoihin lopulta oli kiinni. Toisaalta moni vuodari olisi myös jäänyt kokonaan puuttumaan, jollei sitä olisi vartavasten lähtenyt hakemaan (ruutana, hopearuutana). Tämä kertoo oivallisesti siitä, kuinka tärkeää on tuntea kalojen elintavat ja esiintymispaikat, monien melko tavallistenkin lajien saaminen sattumalta on aika epätodennäköistä. Vuodareitten pyynti tarjosi mielenkiintoisen vaihtoehdon silloin kun uusien lajien jahtaaminen alkoi maistua pakkopullalta. Tämä trendi jatkunee tulevaisuudessa, kun tavoiteltavien elisten määrä väistämättä vähenee. Lisäksi ruokakalan pyynti kaikenmaailman nölliäisten ja mornaskonttien sijaan (tai lisäksi) saanee jatkossa enemmän peliaikaa ja pitkälti samasta syystä: vaihtelu virkistää ja koko ajan haastavammiksi muuttuvien elisten metsästys tarjoaa yhtä onnistumista kohti kuitenkin aika paljon haastetta (=pään seinään hakkaamista).

Tällä kaudella vahvistui käsitykseni, että kunkin lajin pyyntiin perehtyminen kannattaa! Monien peruskalojen pyynti onnistuu mato-ongella keneltä tahansa ja esimerkiksi yöllinen lamppukalastus, lirkkiminen, avaa oven monien pikkukalojen maailmaan. Usein erikoisemmat lajit kuitenkin vaativat vielä syvällisempää tietämystä mistä, milloin ja millä sitä kannattaa tavoitella. Hyvänä esimerkkinä oli kuhan pyynti, johon perehtyminen ja panostaminen johtivat lopulta työvoittoon ja lajin lisäämiseen elisten listalle. Karpin suhteen on nyt tehty niin paljon pohjatyötä ja investointeja, että usko onnistumiseen ensi kaudella tämänkin lähes tarueläimen mittoihin kasvaneen lajin kohdalla on vahvempi kuin koskaan. Mitä blogiin tulee, tavoitteeksi voisi asettaa nykyisen tason säilyttämisen: ainakin toistaiseksi jokainen tehty reissu on jaksettu raportoida ainakin lyhytsanaisesti, olipa siihen varsinaisesti aihetta tai ei. Kirjoittamisen tason nostamisessa ja kuvapuolella sen sijaan työsarkaa riittää, nyt vain töihin käsiksi. Ehkäpä voisi koettaa hankkia kalareissuille kätevämmän kokoisen kameran, kalastuksen edellyttämän tavaramäärän kasvaessa järkkäriä ei hevin enää tule otettua reissuille joiden pääasiallinen aktiviteetti ei ole valokuvaus.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kirjasin muistojani kalareissuilta mitenkään ylös. Näiden pohjalta on ollut mahdollista tehdä ainakin jotain yhteenvetoa päättyvästä kaudesta ja suunnitella tulevia linjauksia. Joku viisas sanoi kerran, että kirjoittamaton muistiinpano häviää, kirjoitettu säilyy. Ensin mainitusta on kokemusta jo runsain mitoin, mutta jälkimmäinenkin vaikuttaisi pitävän paikkansa. Tekemisiensä prosessoiminen on opettanut valtavasti uutta tälläkin kaudella, ja ensi kesänä tietää, osaa ja ehkä saa kalaakin vähän paremmin. Tai kenties reissut ovat ainakin rennompia ja hauskempia. Yksi asia on ainakin hahmottunut: tulosta on tullut lähinnä silloin kun on päässyt kalaan omilla (tai kalojen?) ehdoilla. Mikään mullistava juttuhan tämä ei ole: oikeassa paikassa oikeaan aikaan (sekä vuoden- että vuorokaudenaikaan) pitää olla, jotta saalista tulee. Oikeat paikat ovat jo alkaneet hahmottua ja oikeat vuodenajatkin suurinpiirtein, mutta ottiaikojen ja reissujen keston suhteen tehdyt kompromissit rumistivat saalistilastoja: reissuja kertyi paljon, mutta saalista niukasti. Lisäksi suuri osa reissuista oli joko lyhyitä rykäisyjä tai perheen kanssa ulkoilua. Mutta eihän kalastusta voi pelkiksi saaduiksi lajeiksi tai kilogrammoiksi pelkistää - vaikka (haluttuja) kaloja ei olisi aina tullutkaan, hienoja kokemuksia karttui yleensä runsaasti, ymmärrys kalojen maailmasta syveni ja kaikenlaista uutta tuli opittua. Ehkä silti kauden kaikkein merkittävintä antia oli kehitys kalastajana ja harrastuksen muuttuminen suorituskeskeisestä hullunkiilto silmissä lajien perässä juoksemisesta rennompaan suuntaan.

Näin loppuvuodesta mieli halajaa yleensä etelään tai melkein mihin tahansa reissuun. Ylipäätään pää pursuaa uusia juonia uudelle kaudelle. Lajikalastajan mieltä kutkuttavat aivan erityisesti eteläiset (tai miksei pohjoisetkin, nimittäin suolaiset) vedet lukuisine lajeineen, joista kaikki ovat uusia ja ennennäkemättömiä. Tulevalla kaudella toteutunee ainakin yksi ulkomaanreissu, kukaties parikin. Kotimaan osalta keskittynen yrittämään viimeisiä puuttuvia lähivesien lajeja ja siinä sivussa koetan tehdä muutaman keikan vähän kauemmas. Uutena ilmiönä on suunnitelmien joukossa muutamia kalastuksellisia tempauksia, jotka eivät liity mitenkään uusien lajien kartuttamiseen. Ensi kauden käynnistänee alkukeväinen siian ja siinä sivussa tuurikalana kampelan pyynti, sen jälkeen silakanpyynnin sivutuotteena yritetään kilohailia, kevätöisin mahdollisesti siloneulaa. Kivennuoliaisyritelmien ajankohtaa aikaistetaan vähemmän tulvaiseen kesäkauteen, karpin pyyntiä puolestaan myöhäistetään vähemmän valoisaan loppukesään. Pirkanmaalle täytyy koettaa lähteä koettamaan onneaan sulkavan ja toutaimen pyynnissä keväällä, puronieriää voisi koettaa väijyä jostain matkan varrelta samalla kertaa. Kevääseen pitäisi mahduttaa myös yksi nahkiaiskeikka, mahdollisesti tähänkin sopisi yhdistää puronieriän haeskelua. Kesälle jäisi viisipiikin haeskelu Lohjalta. Kotikonnuilla Savossa voisi käydä kesälomalla koettamassa muikun pyyntiä tai istutettujen sampien kalastelua - kuulostavat kumpikin sellaiselta rentoon kesälomailuun sopivalta Havukka-Ahon ajattelijan touhulta. Syksystä voisi repäistä ja lähteä yrittämään lohta ja meritaimenta. Loppukaudesta voisi varmaan lähteä uudelleen tatamille kampelan kanssa, kun se lienee keväällä vähintään epätodennäköinen saalis. Hyvä puoli harrastuksen nykyisessä kehitysvaiheessa on ainakin se, etteivät uudet haasteet ole vielä hetkeen loppumassa, vaan kotimaassakin piisaa vielä uusia lajeja ongittavaksi. Lajikalastusharrastukseni alkutaipaleella otin tavoitteekseni saada jonain päivänä 50 kotimaista kalalajia. Katsotaan mitä tapahtuu jahka tuo rajapyykki alkaa siintää näkyvissä - ehkä jo ensi kaudella!

Marraskuun matikat 18.11

Mateenpyynti taitaa olla - vuodenajanta riippumatta - puhtaasti uskolaji. Talviöinen mateenpilkintä on tietysti luku sinänsä, mutta kyllä syksyinen mateen jokipyyntikin sen verran kaukaa haetulta tuntui, että aika kevyin odotuksin tähän projektiin lähdettiin.

Pakan alimmainen

Valmisteluista päätellen uskoa kyllä oli kuin herätysjuhlilla. Puolisotilaallinen operaatioa matikka eteni fillarilla suoritetusta maaston tiedustelusta valitun onkipaikan linnoittamiseen pakettiautollisella onkivarusteita ja apuvoimien hälyttämiseen paikalle. Tuskin olin saanut leirin pystyyn ja kaksi vapaa viriteltyä pyytämään, kun ensimmäinen jo hälytti tärppiä. Maitokahvin värisestä Keravanjoesta nousi kaivattu mademamma. Draaman kaareen kuului tietysti saaliin irtoaminen koukusta rantatörmällä ja huikea tiikerinhyppy vesirajaa kohti kiemurtelevan kalan perään. Epäuskoisena ja yllättyneenä ihmettelin ennennäkemätöntä vetehistä. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, millä perusteella madetta mollataan rumaksi. Vaikka ei nyt lähdettäisikään pohdintoihin luonnon luomusten tarkoituksenmukaisen ulkomuodon kauneudesta, niin kirjava väritys ja boakäärmemäinen värimaailma ovat minusta jo sinällään viehättäviä. Näköjään lapsenomainen ihmettely on tätä nykyä päällimmäinen tunne uuden lajin antautuessa: ehkä se antaa hetkeksi tunteen, että on oppinut kokonaan uuden taidon, monimutkaisessa nykymaailmassa harvinainen hetki. Mutta lisää ihmettä oli luvassa. Tuskin olin saanut käteni pestyä, kun toinenkin vapa hälytti madetärpin merkiksi. Kun kala numero kaksi oli rannalla, päätin laittaa vavan samantien syrjään, ettei ottimonttu vallan tyhjenisi ennen kuin kaverit edes ehtivät paikalle. Kun puhelin soi ja neuvoin suuntimia jokivarteen, hälytti veteen jäänyt vapa tärppiä. Tässä vaiheessa piti toinenkin vapa hyllyttää ja vaihtaa lajia teenjuontiin ja istuskeluun. Hetken kuluttua Sakari löysi paikalle ja viritimme vavat takaisin pyytämään. Teemukin tuli vain hetkeä myöhemmin, mutta mateen eivät palanneetkaan. Hyvän tovin tulvivaa Keravanjokea katseltuamme päätimme testata, olisiko syöttien vaihdolla vaikutusta. Kerran sulatetuista särjistä ei joka tapauksessa ollut enää juhla-aterian päätähdiksi, joten mitäpä niitä säästelemään. Syötitimme koukun uusilla särjenpaloilla, ja pilkoimme toisessa vavassa bonuksena olevaan verkkopussiin puolikkaan särjen levittämään verta, kalanhajua ja muuta mukavaa alavirtaan mateiden houkuttelemiseksi. Vaikutus olikin välitön ja toiseen vapaan tarrasi puukonmittainen mateenpoikanen. Itse asiassa ehkä liiankin välitön - ainakin tapaus tuomittiin sattumaksi, kun hiljaisuus vapojen päässä sen jälkeen jatkui. Irvileukailu kaupan tiskiltä ongituista mateista sentään vähän vaimeni. Liekkö made sitten siinämäärin paikallinen kala, että joenpätkän tyhjennyttyä ei uusia kaloja ainakaan toviin kuulu, eikä teoriamme virtauksen mukana leviävästä, mateita houkuttelevasta hajuvanasta ainakaan täysin pitänyt vettä. Teen ja suklaan loputtua alkoi mutapaini joenpenkan kanssa ja mateiden syömälakko piisata, joten siirryimme itse jatkamaan päivää lounaan merkeissä.




Rumia mukamas. Hienon näköisiä luonnon luomuksia.

Nappireissu! Elis antaa syytä hymyyn pitkälle harmaan marraskuun loppuun saakka ja ehkä uutta potkuakin metsästää vielä loppuvuodesta jotain uusia lajeja. Mitäs näitä nyt olisi edes teoriassa tavoitettavissa: härkäsimppu, siloneula, kampela, ehkä meritaimen... Vai pitäisiköhän jo julistaa kaloille joulurauha ja olla tyytyväinen päättyvään kauteen.

Vettä kengässä 10.10

Illalla avautui tilaisuus käydä pimeäkalalla: autottomalle kyyti edes toiseen suuntaan on niin merkittävä ajansäästö, ettei sitä sovi jättää käyttämättä. Lisäksi pääsin lähtemään jo iltayhdeksän tienoilla, mikä on huomattavan aikaisin arjen vastuiden ristipaineessa. Reissu venyi lopulta kuuden tunnin sessioksi ja seuraavana päivänä olo oli ryytynyt kuin baari-illan jälkeen. Toisaalta nollaava vaikutus pääkoppaan oli aivan vertailukelpoinen. Meinasin esittää joogaavalle vaimolleni vertauksia harrastustemme yhtäläisyyksistä, mutta ehkä parempi että pidin ne omana tietonani: kuuden tunnin kyyristelyn ja nöyristelyn jälkeen oli vähän joka ruumiinosa kertakaikkisen juntturassa. Mutta olipahan poissa muusta pahanteosta ja kyllä raitis ulkoilma ja staattista liikuntaa tarjoava kalajen kyttääminenkin lienee pikemmin terveellistä kuin epä.

Asiaan: aloitin Lauttasaaren rantojen koluamisen saaren länsirannoilta ja etenin kohti Pohjoiskaaren päässä olevaa lahtea kampeloitten toivossa. Vesi oli aika sameaa, mutta sentään kohtuullisen tyyntä. Ehkä epäreilu vertailukohta Hankoniemen kirkkaisiin vesiin oli vielä liian tuoreessa muistissa. Yksi kivisimppu näkyi matkalla, mutta koska ajattelin aluksi vain katsella paikkoja, jäi tuo saamatta. Jotain taas opittiin: jos meinaa kalastaakin eikä vaan katsella maisemia, pitää setit olla kunnossa. Mieluiten pyyntöjä saisi olla viritettynä vaikka kaksi, pieniä ja vähän isompia saaliita varten. Täytyy varmaan investoida vaikka kahteen pilkkivapaan. Ja kamat saisivat mielellään kulkea selässä koko ajan, ettei niitä tarvitse vähän väliä palata hakemaan. Mutta jos kaikki kama ei vaan millään kulje selässä, kannattaa varustaa ainakin joku pussukoista heijastinnauhalla: kiittelin hiljaa mielessäni itseäni useammankin kerran kameralaukussa olevasta heijastimesta, joka kavalsi kamojen sijainnin jo kaukaa.

Perillä lahdelma vaikutti kyllä ihan potentiaaliselta kampelapaikalta. Nyt lätysköitä ei näkynyt, mutta ehkä keväällä... Pummasin toisenkin kivisimpun ja karkuutin valtavan kivinilkan lötkön ihan matalasta - piti taas kantapään kautta oppia kahden setin käyttämisen eduista. Seuraavana siirtona harkitsin pistäytymistä Ryssänkärkeen/Vattuniemeen, mutta päätinkin sen sijaan patikoida saaren poikki. Tuloksena viimein vuodari kivisimpusta ja yksi uusi, varsin lupaavan näköinen paikka. Lisäksi näköhavainto toisesta kivinilkasta (vai olisiko voinut olla teisti) ja paljon salakoita, joitakin ahvenia ja ehkä särkiä sekä nukkuvia kolmipiikkejä, joista osa kammottavasti loisittuja. Tokkojen täydellinen puuttuminen oli suuri mysteeri. Entäpä otsikko? Kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, hajotin Sipoonjoella kahluuhousuni, eikä niitä saanut aikaiseksi korjata ennen tätä spontaanikeikkaa. Niinpä toinen saapas hörppäsi jääkylmää merivettä kerran jos toisenkin ja vähemmän karski (tai järkevä) kaveri olisi varmaan osannut luovuttaa, mutta toiset vaan eivät osaa lopettaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ei flunssakauden ja yöllisen lutraamisen yhdistelmä ole ainakaan vielä kostautunut.



Kivisimppu.

Sipoon Synkmetsä 6.10

Kivennuoliaisen jäljillä taas, aika tarkkaan tasan vuoden tauon jälkeen. Silloinkin kohteena oli Sipoonjoki, ja sen reissun jälkeen tuumasin ettei täällä mitään nuoliaisia ole. Vuodessa totuus ehti kuitenkin unohtua tai ainakin syy saaliittomuuteen saatiin kammettua kehnojen välineitten syyksi. Ja syksyn tullen innokas lajikalastaja klikkasi itsensä varuste.net:iin ja sanoi: tulkoon valkeus! Ja seuraavana päivänä posti uusi otsalamppu sitten tuli. Heti alkuun todettakoon että uudella Led Lenserillä ja vanhalla Petzlillä kyllä oli eroa kuin Ladalla ja Mersulla. Ei uusikaan mikään yöpyöräilijöitten tai ammattisuunnistajien valotykki ollut, mutta kuitenkin huikea parannus varustetasoon varsin kohtuullisin kustannuksin. Kuristamalla valaisimen asetukset minimiin pääsi vielä kokemaan vanhan otsalampun tuikkumaista valaistustasoa, mutta toisessa ääripäässä tuntui kuin päivä olisi laskeutunut keskelle öistä metsää. Mutta minkälaista metsää! Jokea reunustava pajujen ja leppien ryteikkö oli liaaneja vaille ehta viidakko, soveltuva ehkä ramboille ja miljoonille ötököille, mutta vähemmän karskin kalastajan mielestä rämpiminen ei ollut enää ihan hirveän hauskaa. Miinuspuolelle kirjautui hyvin oikean jalan kahluusaapas, johon maakuusen osantynkä puhkaisi pohven tienoille ammottavan reiän. Entä ne kalat? Joki oli niin tulvassa ja samea, ettei pinnan alta näkynyt yhtikäs mitään. Lopulta en kaivanut onkivehkeitä edes esiin, vaan tyydyin vaan nuohoamaan potentiaalisia ottipaikkoja vastaisuuden varalle. Kumma kyllä ehkä otollisimman näköiset mestat löytyivät virran länsirannalta, vaikka intuitio oli aina saanut hakeutumaan ensisijaisesti itärannalle - liekö itäsuomalaisia juuria syyttäminen. Munapataan päätyi tämäkin reissu, mutta tulivatpahan kamat testattua ja toimiviksi todettua. Ehkä tänne pitäisi päästä joskus loppukesällä, mielellään kuivan sellaisen jälkeen, niin homma voisi edetä.