Vastalääkettä muuttohässäkkään 14.6

Muuttaminen on tunnetusti rentouttavaa kuin hammaslääkärillä käynti. Aivan erityisen hermoja hivelevää on muuttaa vanhempiensa 30 vuoden aikana 200 neliömetrin omakotitaloon hamstraama omaisuus kerrostalo-osakkeeseen. (Pyrkikää välttämään kuin ruttoa.) Ei siis ihme, että juhannusviikon talkoilun jälkeen omatkin hermoni olivat harvinaisen seesteisessä tilassa. Kuin viulun kielet.

Paras mieleen juolahtanut vastalääke oli iltayön onkisessio Kuopion Valkeisenlampeen istutettuja sampia tavoitellen. Jotain vankasta tutkimustyöstä ja asiantuntevasta otteesta kertonee, etten osannut edes arvailla, olisiko kylmän alkukesän jäljiltä vielä hyinen vesi sammille mieluisampi kuin edelliskertainen loppukesän lämmin, vai päinvastoin. Ainakin itselleni kylmä sää oli huomattavasti epämiellyttävämpi, enkä viitsinyt kovin pitkään rannassa palella. Muutamasta vavasta olivat silti madot kadonneet - sammetko asialla?

Kryptozoologisen seuran sulkavajahti 25.5

Kyptozoologia eli kryptoeläintiede tutkii kiistanalaisiksi jääneitä havaintoja eläimistä, joiden olemassaoloa ei ole pystytty varmuudella todentamaan. Tieteen kentässä se sijoittuu jonnekin homeopatian ja astrologian välimaastoon. Kuuluisimpia tutkimuskohteita ovat meri- ja järvihirviöt, kuten Nessie, Mokele mbembe ja Sulkava. Viimeksi mainittu on särkikalalaji, joka kansanperinteen mukaan elää siellä täällä Etelä-Suomen vesistöissä. Olennosta tunnetaan erilaisia tarinoita ja jopa silminnäkijähavaintoja, mutta sen olemassaolosta ei ole tieteen kannalta luotettaviksi katsottavia todisteita. Sulkavan mysteeriä on koetettu selittää lukuisilla teorioilla, joista tunnetuimpia ovat väärinmääritykset, kalavaleet, kesätoimittajat, keskustapuolue, noidat, joukkohysteria, maasäteily ja puput.

Urhea pseudotieteellinen tutkimusretkikuntamme suuntasi foliohatut keikkuen Pirkanmaan jumalattomille seuduille, joissa sulkavan väitettiin esiintyvän. Oppaaksi pakotettiin paikallinen alkuasukas Henkka, joka oli jokunen vuosi aikaisemmin naitettu retkikunnan johtajan siskolle. Lempäälän Herralankoskelle oli, epäilemättä sulkavahuhujen houkuttelemana, kokoontunut suurin joukoin muitakin iktyologeja.

Lähimmäksi myyttisen vesipedon pyydystystä päästiin särkikalalla, joka vasta jälkikäteen määritettiin säyneeksi. Lisäksi saatiin todisteita ahventen, sorvien ja kyljestään tarttuneitten salakoitten olemassaolosta. Toutaimen mahdollisuudesta saatiin epäsuoraa todistusaineistoa rantavedestä löytyneen kuolleen raadon muodossa.

Verifikationistinen tutkimusmenetelmämme ei tuottanut havaintoja sulkavasta, joten näiden näyttöjen pohjalta julistamme koko otuksen huuhaaksi. Mikäli tulevaisuudessa ilmaantuu uutta todistusaineistoa, harkitaan asian nostamista uudelleen tutkimuskohteeksi.

Onko se sulkava? Onko se toutain? No ei ole.

Nyt sitä saa 27.4

Alkutalven heikoille jäille kirmaajia, kevätterassilla räntäsateessa nautiskelijoita ja muita ympäristön ilmiöitä tulee toisinaan kahvipöydässä ihmeteltyä, mutta pakko on tunnustaa olevansa itsekin kalenterin orja - on todella vaikea kalibroida itsensä luonnon rytmiin, kun se on reilusti normiaikataulusta edellä. Vastaako 2014 huhti-toukokuun vaihde normaalivuoden toukokuun puoliväliä vai mitä? Ainakin siikarantojen autioitumisesta ja silakkamestojen kansoittumisesta päätellen sesonki veden alla on suunnilleen pari viikkoa aikataulussa edellä.

Hillittömästä suoltamisesta on ehkä suurin viehätys jo haihtunut, mutta kyllä holtiton kalantulo on silti mukava kokea kerran vuodessa. Ainakaan Sakun ei tarvinnut pitkään suostutella, kun ehdotti sunnuntaiselle silakkaongelle lähtöä. Joku muukin oli saanut saman ajatuksen, ja Lauttasaaren sillalla oli äkkiseltään laskien satakunta muutakin onkijaa. Pahimmassa ryysiksessä ei olisi löytynyt tilaa kahdelle onkisällille kuin kyynärpäätaktiikalla, joten valtavirrasta poiketen päätimme testata sillan pohjoispuolta. Sen minkä kenties auringonottomahdollisuuksissa hävisimme, voitimme miellyttävässä  väljyydessä - kalantulossa oli tuskin mitään eroa. Tunnissa saalista oli tullut jo niin paljon, että järki sanoi perkausurakan muuttuvan silkaksi kärsimykseksi saman menon jatkuessa - siispä terassille nauttimaan kaffesta, jäätelöstä, kevätauringosta ja kalajutuista.  Oheistoiminnassa vierähtikin sitten aikaa tuplasti se mitä kalassa.

Ainiin, ei löytynyt kilohailia tästäkään kassillisesta.

Hiljaiselon loppu

Lukija: Mitä helsvettiä, edellinen päivitys on huhtikuulta ja kohta on syksy! Etkö muka ole käynyt koko kesänä kalassa?
JG: No, tuota noin, on ollut kaikenlaista...
Lukija:  Seliseli, mitä tapahtui sille "rapska joka reissusta"-puheelle? Meillä oli diili: sinä tuotat blogiin mukamas mielenkiintoista sisältöä - tekstiä ja kuvia - ja minä olen olevinani kiinnostunut.
JG: OK, jospa pikakelataan kesän reissut kerralla, palataan päiväjärjestykseen ja teeskennellään ettei mitään koskaan tapahtunutkaan?
Lukija: Ihansama. Mutta olet velkaa ainakin kuvan suloisista kissanpennuista tai hymyilevistä pikkuvauvoista. Kalastamassa. Rasvakaloja.
JG: Hmm... Katsotaanpas mitä löytyy... Käykö huonolaatuinen kuva pienestä sorvasta?
Lukija: No, kai sekin on parannusta viime kuukausien tasoon.

Kampelaongella 21.4

Päivän eka. Kauneusvirheenä kuvassa kiduksista pilkottava liero

Pääsiäisen kunniaksi päätimme neiti seitsemän veen kanssa lähteä aamukalaan Lauttasaaren siikarannoille. Sää tuskin olisi voinut olla nätimpi - haalarit sun muut toppavaatteet olivat mukana pelkästään painolastina. Reissun pääpaino oli mukavassa yhdessäolossa, eikä saaliinsaamisesta ollut suuria paineita. Parhaiden paikkojen paaluttaminen aamuviideltä ei myöskään sopinut reissun luonteeseen, mutta hyvin hieman myöhäisemmätkin linnut näköjään sopivat mestoille. Ensikosketus kohdekalaan saatiin heti kun ensimmäinen onki oli viritetty pyyntiin. Tämä tapahtuma jäi tärpiksi, mutta jahka kaikki kolme matoa likosivat pohjassa, sähkötti toinen vapa kalan hyväksyneen tarjouksen. Tämä siika tuli jo rantaan katsottavaksi, mutta irtosi viime metreillä. Kovin kauaa ei tätä ehditty harmitella, kun onni potkaisi isot syylingit jalassa: leväklimppinä rantaan kelattu lisäpaino osoittautui pannunalusen kokoiseksi kampelaksi! Kauden ensimmäinen kala ylhäällä, ja kausi uuden eliksen ansiosta heti reilusti plussan puolella!

Päivän isoin

Hillitöntä tuuria ihmetellessä eväät hupenivat, ja aika kului pelien, leikkien ja tutkimusmatkailun siivittämänä. Jossain vaiheessa vapoja tarkistaessani toisessakin ongessa tuntui paino ja rantaan tuli kampela numero kaksi, sellainen leipälautasen kokoinen lätty. Sattumaako? Välillä kampelaputken katkaisi kiiski, mutta ehkä kolmas kerta toden sanoo, sillä kolmas lättykalojen edustaja alkoi tuntua jo niin rutiinilta, etten jaksanut ottaa siitä edes kuvaa. Näitähän voisi onkia vaikka asioikseen jos kalantulo olisi tällaista aina. Toisella rannalla nosteltiin siikoja, mutta eipä meillä ollut mitään kiinnostusta paikanvaihtoon. Siika jäi sitten lopulta saamatta, mutta tuskin olisi voinut harmittaa vähempää. Kotiin jäi vielä pohdittavaksi miten kampela perataan, kuulostavatko kyhmyjoutsenet tosiaan Hello Kitty -animaatioitten hahmoilta ja kauanko kevään ensimmäisen siikakampelareissun jälkeen saa sätkyn aina kun jonkun lastenlelun kulkunen helähtää.

Paluumatkalla muuten onnistunutta päivää varjosti surullinen harmaalokki, joka oli ilmeisesti yrittänyt syödä rannikkovaapun, tartuttaen koukun nokkaansa. Se ei ollut vielä niin nälkiintynyt, että olisi antanut ottaa itseään kiinni, mutta toimi hyvänä muistutuksena, että kaikki, minkä jaksaa kantaa rantaan, on jaksettava kantaa sieltä poiskin, Uistimia tuskin kukaan nakkelee tarkoituksella ympäriinsä, mutta siimanpätkiä, tupakantumppeja ja muuta roskaa näkee Lauttasaaressakin riitämiin. Fiksu tuo omiensa lisäksi muittenkin roskat roskiin. Kyllä tästä kausi taas käynnistyy. Saas nähdä mitä seuraavaksi - toutain, sulkava, nahkiainen?

Viva España! 14.-20.10

Lokakuu on usein nimensä veroinen: maa peittyy loskaan ja mieliala putoaa kilvan lehtien kanssa. Ennenaikainen talvihorrostelu on tietenkin suuri sääli: syksyhän on aivan mainiota kalastusaikaa. Viileät vedet sopivat kesähelteitä paremmin monien lajien pirtaan ja lisäksi eväkkäät vaikuttavat myös keräävän vararavintoa ennen talven tuloa. Jokusta puolivillaista kampelayritelmää lukuunottamatta oma aktiivisuus on loppusyksystä jäänyt kuitenkin vähäiseksi, joten vanhempien tarjous viedä perheemme mukanaan Espanjan aurinkorannikolle toi piristysruiskeen myös kalastusharrastukseen.

Vanhoja ja uusia tuttavuuksia

Tummasargi - temperaattisten merien pohjaonginnan perussettiä

Kalastus tapahtui kokoperheen etelänmatkan ohessa, joten tunteja ei paljon kertynyt ja yövalvomiset ynnä muut limboilut oli viisainta tällä kertaa unohtaa. Sain silti viikkoon mahtumaan yhden puolipäiväisen opastetun venereissun, jonka toteutus oli alansa terävintä kärkeä. Reissu alkoi makrillinpyynnillä, joka muistutti kotimaan kalastusmuodoista lähinnä silakanlitkausta, merkittävimpinä eroina taajaan tapahtuva paikanvaihto ja parvien etsintä kaikuluotaimen avulla, mieluiten välivedessä pyörivät kalat sekä litkojen isot, kimalteilla somistetut koukut. Koreografian mukailin keväisiltä silakkavesiltä ja sainkin yhden hevos/piikkimakrillin - eikä taatusti ollut silakkaa isompi. En ehkä silti olisi heittänyt sitä kuvauksen jälkeen takaisin, jos olisin tiennyt sen lopulta edustaneen 1/3:aa veneemme makrillisaaliista. Makrillien yhteistyöhaluttomuus sai keulan kääntymään nopeasti kohti ulappaa. Ymmärtääkseni kalastimme mannerrinteen kohdalla - väitettä pohjassa olleesta koralliriutasta en taida niellä, mutta jonkinlainen kiviriutta siellä saattoi ollakin. Olosuhteet olivat erittäin miellyttävät: Välimeri oli liki peilityyni ja vuorovesikin liki pysähdyksissä, joten tuntuma 15 metriä alempana pyytäviin pohjaonkiin oli erinomainen. Omaan vapaani osui pääasiassa tuttuja tummasargeja ja pastelliahvenia, mutta myös muutama täpläsargi itselleni uutena tuttavuutena.

Hyvä esimerkki "sarvista" ja "lärpäkkeistä" (molliluikero)

Sillä on sarvet!

Parablenniuksen sarvet olivat pelkät tupsut silmien päällä

Luikerot ovat mahtavia otuksia - ainakin itse pidän kovasti näistä värikkäistä, sisukkaista ja uteliaista kaloista, enkä vähiten niiden nimen takia. Harmi, että varsinaisia luikeroita (Blenniidae) ei Suomessa esiinny lainkaan, ja lähimmät sukulaiset (tosin riippuu luokittelusta), teisti ja elaska, ovat nekin perusonkimiehen ulottumattomissa. Pohjakaloina luikerodien väritys voi vaihdella hämäävän paljon, ja käyttökelpoisimmat tuntomerkit ovatkin silmien päällä olevat "(tunto)sarvet" ja sierainten päällä olevat "lärpäkkeet" tai näiden puuttuminen. Fuengirolan uimarannan viereisen kivikasan koloissa asusteli parikin eri lajia. Isompi laji muistutti kuivilla erehdyttävästi luikeroa (Lipophrys pholis), ja ensimmäinen yksilö onnistui luikertelemaan takaisin vapauteen ennen lähempää tarkastelua. Toinen pääsi kuvattavaksi ja siellä sen otsassa kasvavat tupsut paljastivat sen oikeaksi lajiksi Parablennius pilicornis - muuten ensimmäinen saamani kala, jolla ei ole vakiintunutta (tai muutakaan) suomenkielistä nimeä.


Tursauksen turskatti!

Kuva on karsean huono, mutta kyllä se siinä on

Kalastaessaan tulee aika usein hankkiuduttua sellaisiin paikkoihin ja tilanteisiin, joihin tuskin olisi muuten ikinä päätynyt (enkä nyt viittaa pelkästään vaikeuksiin ja pulaan joutumisiin). Hyvä esimerkki oli eräskin aamu, jolloin huomasin lirkkiväni lähirannan kivikkoa sellaiseen vuorokaudenaikaan, jolloin liikkeellä olivat vain baareista palaavat ja paikalliset aamuvuorolaiset. Kanssalomalaisista himoleikkeilijät ja koirankävelyttäjätkin olivat vielä vuoteissaan - sitä se aikaero teettää. Ranta tarjoili (ilmeisesti) pelkkiä luototokkoja (Gobius paganeus), tosin rannalla joka kala vaikutti eri lajilta kuin edellinen ja osa vallan tieteelle tuntemattomilta. Äkkiä huomioni kiinnittyi yhdessä kivenkolossa liikehtivään suureen ja epämääräisen muotoiseen, mutta selvästi eläimelliseen hahmoon. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla jonkinlainen isosimpun tapainen hyvin naamioitunut peto, mutta jalkojen juuressa simpukkasyöttiäni kohti kurkotti meritursaan lonkero! Vaikka mustekalasta voisi joku innokas kalastaja vääntää pinnan tai kulinaristi aterian, en itse ollut innokas koukuttamaan saati irrottamaan pääjalkaista koukustani ja tyydyin pelkkään valokuvaan. Ujo otus vetäytyi takaisin koloonsa ja hetken sitä ihmeteltyäni jatkoimme kumpikin toimiamme. Juuri tällaiset maagiset hetket tekevät luonnon tarkkailusta niin jännittävää - koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Päivän luontoelämyskiintiö täynnä - ja kello oli vasta 7.30.

Kalaparatiisi? Kyllä! Ainakin fongarille.

Paluuta juurille

Ilmeisesti kultakeltti (Liza aurata)

Varhain lähtöpäivän aamuna suuntasin vielä kerran rantaan. Mereen laskevan puron laajenemassa olin jo monena päivänä ihmetellyt hopeisia pikkukaloja, lähinnä särjen tai salakan oloisia veijareita. Koska särki ei käsittääkseni esiinny lainkaan Iberian niemimaalla (paitsi nykyään ehkä ihmisen levittämänä) epäilin niiden olevan jotain kotoperäisiä espanjalaisia särkikaloja, joita onkin leegio erilaisia. Ne olivat polvensyvyisessä, kirkkaassa vedessä todella arkoja, eikä minulla ollut sen enempää kunnollista (=pitkää) onkivapaa kuin -matojakaan. Päätin kuitenkin kokeilla onkimista pullanmuruilla ja pysytellä matalana kyyryssä poissa kalojen näkökeltästä. Pullanmurut saivat lammikossa aikaan samanlaisen kuhinan kuin ruokintapapanat kirjolohialtaassa, mutta eivät pysyneet koukussa millään ilveellä. Päätin kokeilla, jospa kumimatokin menisi täydestä syöntikiihkossa, ja kelpasihan se - hetken päästä pieni hopeinen kala oli rannassa ihmeteltävänä. Keltti! Ilo ja yllätys oli taas kerran aitoa kuin lapsuudessa. Yksikään kaloista ei taatusti ollut isompi kuin virallisena mittakaukalona ja studiona toimiva eväsrasia, mutta niiden onkiminen oli silti ihan luvattoman hauskaa. Perhokalastusta vain joskus kokeilleena saatan kyllä kuvitella, että kirkkailla pienvesillä (pinta)perhostelu on tehty aika samankaltaisista aineista.

Reissun saaliit: luototokko (Gobius paganellus), molliluikero (Scartella cristata), hevos/piikki/sinipiikkimakrilli (Trachurus sp.), pastelliahven (Serranus cabrilla), tummasargi (Spondyliosoma cantharus), täpläpagelli (Pagellus acarne), Parablennius pilicornis, kultakeltti (Liza aurata).

Hevosmakrilli vai piikkimakrilli? Vai kenties sinipiikkimakrilli? Kylkiviivan piikit laskemalla se selviäisi, mutta tarkka lajinmääritys saanee odottaa vielä kylmempiä ja synkempiä talvi-iltoja

Fuengirolassa olisi ollut hyvä mahdollisuus kirjoahvenpinnaan (kuvassa käsittääkseni jonkin sortin tilapia). Lammikkokalat lienee kuitenkin syytä jättää rauhaan (ilman eri kehotusta, siis) niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Samassa lammikossa oli muitakin eksoottisia eväkkäitä: lapamonneja, imukarppeja, jokirauskuja...

Siloneula 7.9

Tämän kirjoituksen pääosassa ei ole letkeä luoteishelsinkiläinen kalastajakolmikko, vaan heidän kaimansa, kenties Itämeren kummallisin kala. Jopa eräät ikänsä meren äärellä asuneet ja siloneuloja talviverkkojen mukana nostelleet eivät ole koskaan tajunneet sen olevan kala, kaiketi otuksen matomaisen ulkomuodon vuoksi. Jo muutaman vuoden ajan olen rannoilla liikkuessani väijynyt tätä tikkua - vahva viite sen puolesta, että melkein mistä tahansa kalasta voi kehkeytyä päähänpinttymä.

Nyt olin saanut lajille täsmäpaikan Hangon suunnalta, joka ainakin Manner-Suomen mittakaavassa on todellinen merikalojen mekka. Siloneulojen lisäksi mahdollisuuksien rajoissa olisi ollut sen seitsemän muutakin sorttia merikalaa (lasketaanpa: härkäsimppu, kampela, piikkikampela, seitsenruototokko, särmäneula, pikkutuulenkala, kilohaili - ainakin näitä olen nähnyt tai vähintään kuullut jonkun saaneen Hankoniemen vesiltä.) 

Ensimmäinen ranta paljastui huikean matalaksi ja myös ikävän tuuliseksi. Näköhavaintojen perusteella sitä kansoittivat ainakin kiisket, mustatokot ja tuulenkaloiksi tulkitut hopeiset välähdykset. Pohja oli lupaavan täynnä kampelan syönnöskuopan näköisiä monttuja. Otsalampun valon väreily tuulen rypyttämässä vedenpinnassa loi kuitenkin niin erehdyttävän illuusion virtaavasta vedestä, että tasapainoaisti heitti häränpyllyä ja huterin jaloin poistuin paikalta. Tämän lähemmäksi meritautia tuskin voi kahluusyvyisessä vedessä päästä - uusi kokemus tämäkin.
 
Paikanvaihto illan varsinaiselle pelipaikalle. Monipuolisen näköistä pohjaa, ja heti rantamatalassa pohjakala, jonka habitus ei oikein sopinut mihinkään tuntemaani lajiin. Ikävä kyllä sen identiteetti jäikin arvoitukseksi, sillä matojen kanssa säheltäessäni kalan pokeri petti ja se häippäisi syvyyksiin. Seitsenruototokko? Vai teistinpoikanen? Tähyilin pohjalta uusia kummajaisia, kun yhtäkkiä takaisin mulkoili pienenpieni silmäpari. Matkaa oli varmaan alle puoli metriä, mutta siloneulan valeasu oli niin hämäävä (tai allekirjoittaneen piuhat niin pitkät), etten aluksi tajunnut katselevani kalaa. Siinä se keijui pystysuorassa ja tikkumaisen jäykkänä, korkeintaan hännänpään (vai pyrstön?) aavistuksenomainen liike kavalsi sen kalaksi.

Toiset lajikalastajat hyväksyvät kaikki lailliset pyyntivälineet ja -menetelmät, toiset laskevat vain suusta koukuttamansa kalat. Itse lukeudun lähinnä jälkimmäiseen kastiin, mutta putkisuukalojen (neulat) ja nahkiaisten kohdalla kelpuutan kädet, haavit, lakit ja muut kättäpitemmät. Siloneulojen kohdalla korostetaan usein otusten olematonta uimataitoa ja kieltämättä hämmästyin aidosti, kuinka nopeasti kala luikerteli karkuun. Vielä kädessäkin neula kiemurteli sinnikkäästi, hyvä että sain jonkinlaisen kuvan muistoksi.

Siloneulan kohtaamisen jälkeen etsin vielä hetken kampeloita, jotka eivät kuitenkaan olleet nyt kotona. Hangon vesistä jäi kuitenkin niin myönteinen kuva, että viimeistään ensi kesänä kutkuttaisi palata ajan kanssa. Paluumatkalla pysähdyin ennakkosuunnitelman mukaisesti Porlassa toteamassa kaikki viisipiikit aivan liian keskenkasvuisiksi. Johtuneeko vuodenkierrosta vai mistä etten ole syyskesällä oikein osunut aikuisten viisipiikkien kanssa kohdakkain. Joskus vielä, ehkä eri vuodenaikaan. (Suomalaisia viisipiikkejä on tuskin kukaan koskaan varsinaisesti tutkinut - oivallinen sauma meille kaikille amatööri-luonnontarkkailijoille tehdä ihan aidosti uusia havaintoja.)