Neljän pysähdyksen taktiikka 16.8

Seuraavana vapa(a)iltana katsottiin aavistuksen lähemmäksi. Luonnehdin joskus siskolleni lajikalastusharrastustani epäilemättä varsin totuudenmukaisen kuuloisesti erikoissärkien onkimiseksi. Sen verran hämäriltä hopearuutanat ja toutaimet taatusti asiaan vihkiytymättömän korvissa kuulostavat. Nyt oli vuorossa todellinen erikoissärki, seipi, josta edelliset merkinnät on aivan tämän blogin alkuhämäristä.

Askelet suunnattiin Itä-Vantaan puroille, joista sutjakoita särjen sukulaisia tuli jokus kauan sitten hyvällä menestyksellä ongittua. Nyt tosin kesä oli pitkällä, vesi kirkasta ja alhaalla, eikä epäilystäkään, etteikö aikaisemmat apajat olleet täysin tyhjillään kaikenlaisista kaloista. Alempana löytyi vähän enemmän vettä, mutta kaloista sieltäkin löytyi vain pikkuruinen särki ja kolmipiikki. Rymytessäni kuravaatteissani pitkin puskia olin varmaan niin kylähullun näköinen, että tuskin edes seikkaperäinen esitelmä lajikalastuksen hienouksista olisi voinut tehdä vastaavaa vaikutusta paikallisiin traktorikuskeihin.

Ei taatusti ole kämmentä isompi

Paluumatkalla Itä-Vantaalta päätin koukata Viikin kautta - jos vaikka kymmenpiikkien kotipoterot vallanneet tumppihauet olisivat nälkäisiä. Jo Vantaalla pusikot, repun ja kengät kastellut sade oli samentanut ojan veden, eikä hauista näkynyt jälkeäkään. Tässä vaiheessa olisi saattanut alkaa vakavasti harmittaa, elleivät askeleet olisi löytäneet Viikin koetilan lammelle. Viskasin kourallisen mäskiä rantaan ja tein kaikkein voimallisimman kalastustaian - kaivoin omat eväät esiin. Joskus hyvinkin kenkut hopearuutanat olivat pieniä tai vielä pienempiä, mutta hyvin nälkäisiä. Paikallinen pikkupoika tuli laiturilta seuraamaan puuhiani. Uteliaassa yleisössä ei liene mitään uutta kenellekään ihmisten ilmoilla kalastavalle, mutta koskaan aikaisemmin ei kukaan kyllä ole taputtanut joka kerta kun saan kalan!

Hopearuutanoista innostuneena päätin lähteä vielä kokeilemaan, onnistuisikon yökalastus jo heinäkuussa. Hämärä koitti joskus puoli yhdentoista maissa, ja iloiseksi yllätyksekseni totesin Lauttasaaren vedet lähes ihanteellisen kirkkaiksi. Rihmalevää oli toki pohjassa, mutta eipä se kalojen havainnointia haitannut. Lopulta niitä kalojakin löytyi, ilmeisesti kymmen- ja kolmipiikkejä. Pienet särkikalan malliset saattoivat olla mutuja, mutta saattoivat ne olla melkein mitä tahansa muutakin. Lajinmääritysten varmistamista haittasi kalojen totaalinen yhteistyöhalujen puutos. Kai keskikesällä luonnossa on niin paljon muutakin syötävää, ettei madonpätkistä tarvitse innostua. Lopulta yksi kolmipiikki suostui demonstroimaan, että se, mikä on parin kuukauden päästä helppoa, on hyvin vaikeaa mutta sentään mahdollista näin heinäkuun puolellakin!