Kalastus on kivaa 29.7

Iltaonkireissu vei lasten kanssa katsastamaan vanhoja kotiseutuja ja Viikin koetilan lampea. Neiti kahdeksan veen mielikuvat paikasta alkavat olla jo aika hämärtyneitä ja nuoriherra tuskin muistaa koskaan tuolla asuneensakaan. Lisäksi tarkoitus oli napata vuodareita hopearuutanasta, ehkä myös allikkosalakasta, kolmipiikistä ja kymmenpiikistä.

Varmaan ensimmäistä kertaa koetilan lammella oli muitakin kalassa - laituria miehitti kaksi nuorta kalamiehen alkua, jotka toivottivat joukkomme tervetulleiksi apajilleen. Säädön määrä toki nelinkertaistui normaalitasosta (Muistutetaan tässä vielä lapsimatematiikan tärkeimmistä laskusäännöistä, joiden mukaan kaksi päätä keksi kolme kertaa niin paljon säätämistä kuin yksi, ja yksikin pää säätää kolme kertaa niin paljon kuin mahdollista). Siimasotkuja, hajoinneita onkilaitteita ja elämää suurempia kalajuttuja. Viimeksi mainituille tuli kyllä myös katetta kun uusi kalakaverimme tempaisi lammesta pari hurjan kokoista ahventa - mahtaa lammen allikkosalakoita nykyisellään ahdistaa. Itse keskityin onkimaan kukkoahvenia, kuten myös neiti kahdeksan vee. Onneksi kalojen irrotteluun ja matojen pujotteluun tottuneita avuliaita herrasmiehiä oli oikealla ja vasemmalla. Lopulta vapa nytkähti lupaavasti ja siiman päässä oli iso hopearuutana - itse asiassa varmaan isompi kuin kaikki aikaisemmat hopearuutanani yhteensä (Tämä kuuloistaisi paljon vakuuttavammalta jos kaikki ne aiemmat hopsut eivät olisi olleet aivan onnettomia sinttejä).

Allikkosalakkaa ei ollut mitään suurempaa tarvetta edes yrittää, samoin piikkikalat jäivät aivan suosiolla toiseen kertaan. Olihan mukava onkia kerrankin itseäänkin innostuneemmassa seurassa. Ahvenen niskojen taittaminen peukalolla, verestys kiduskaaret katkaisemalla ja madon pujottaminen koukkuun jättäen kärki näkyviin olivat nuortenmiesten kirjoissa suuren kalastajagurun suuria viisauksia - eihän tuollaisesta voi olla herkistymättä. Ajattelin muuten vastedes käyttää johdonmukaisesti kaikista muista kuin punavalkoisesta perinne-essokohosta nimitystä "mestarikoho".

Ei huono tämäkään

Eläköön solidaarisuus 28.7

Mätäkuussa 2015 muuan kansanedustajan sosiaaliseen mediaan nakkaama kylmä kivi ja siitä syntyneet laineet ovat puhuttaneet kansakuntaa. Jottei jäisi epäselväksi: minun Suomeni on kansainvälinen, samanlaisia ihmisiä tässä kaikki ollaan ja 6-12 kuukauden palelu suomalaismetsässä rynnäkkökiväärin kanssa vie yleensä enimmät halut taistella yhtään minkään puolesta. Minun Suomessani aasialaistaustainen leidi voi termoskahvista ja porkkanakakusta koostuvien eväittensä jatkoksi kaivaa kalakukon - totta kai tämä tapahtui Kuopion junassa.

Vaikka vastakkainasettelun aika ei näemmä ole vieläkään ohi, ovat kalastajat oman kokemukseni mukaan yleensä joviaalia ja höveliä joukkoa. Ehkä luonnon helmassa ja mukavan harrastuksen parissa on helppoa olla ihmisiksi, ainakin mielikuvissa perinteinen mato-onkija taitaa olla rentouden perikuva.

Tällä kertaa onkija sidosryhmineen oli Ruoholahden kanavalla. Neiti kahdeksan vee otti pikkuveljensä kanssa rannan haltuunsa leikkiessään. Vastarannalla oli nuorisoporukka kal(j)assa - kerrassaan mainion näköinen kahden kivan, kesäisen aktiviteetin fuusio. Aika kului, onkijan rauhaa häiritsi vain muutama särki ja salakka, oli suoraan sanottuna ihan tosi hiljaista. Mutta kuten itse aikakin, myös kalantulo heikkous on suhteellista. Ensin koukkuun ja irrotusvaiheessa myös sormenpäähän tarrannutta mustatäplätokkoa manaillen irrotellessaan onkija kuuli takavasemmalta jonkun ihmettelevän ääneen keskivertosaaliista poikkeavaa mornaskonttia. Nuorisoporukka oli ilmeisesti vaikuttunut kalantulosta ja porukan ekstrovertein nuori neito oli lähetetty kysymään vastarannan Nuuskamuikkuselta parempia syöttejä heidän kinkkusuikaleittensa tilalle. Olihan onkijalla matoja vaikka muille jakaa, varsinkin kun oman nuorison nukkumaanmenoaika asetti aikaraamit omille onkimisille. Samalla tuli juteltua mukavia ja toivetettua kireitä siimoja.

Näitä on jostain syystä aina kiva onkia. Ja jopa saada. En osaa selittää.

Kun hippilinjalle lähdettiin, myös täplis päätyi poikkeuksellisesti kalalokin ruoansulatuskanavan sijaan takaisin kotikanavansa pohjaan miettimään kokemustaan. Meille kanava ei sillä kertaa suonut kummoisia saaliita, mutta mukavia kokemuksia siitäkin edestä. Alan pikku hiljaa uskoa, että Frank Martelan ajatuksissa (esim.) saattaa ollakin perää - hyvän tekeminen luo hyvää, paitsi toisille, myös itselle. Ollaan siis kivoja toisillemme (Toki varaan itselleni oikeuden olla rakastavan ja ymmärtävän lisäksi tarvittaessa myös sarkastinen ja kiukkuinen, jos joku perseilee ;).

Jättiläisen harteilla 27.7

Joskus aiemminkin olen tässä blogissa koettanut antaa tunnustusta lajikalastuksen pioneereille: ladun avaaminen - uusien kalapaikkojen  löytäminen ja menetelmien keksiminen - ei ole aina helppoa, me perässähiihtäjät pääsemme vähemmällä.

Anoppilan laina-Opelia palauttaessa päätin poiketa töröongella Keravanjoella Sipoontien sillan kohdalla. Olin aikoinaan ensimmäiset töröni onkinut samaisen joen loppupäästä, mutta tässä piti olla pomminvarma mesta. Tällä hetkellä se ikävä kyllä myös näytti pommitetulta sillankorjaustyömaan takia: väliaikainen puurakennelma hankaloitta ainakin ylipitkän vavan kanssa pelleilevää onkijaa ja varmuuden vuoksi rannasta oli sorrettu yksi puukin keskelle jokea. Ainut kalastettavan oloinen kolo löytyi puu kohdalta ylävirtaan, mutta sieltä löytyivät onneksi kalatkin. Puronieriäonginnan jäljiltä siiman päässä killui aivan järkyttävän ylisuuri koukku, mutta laiskuuttani en sitä heti vaihtanut pienempää. Hyvin tuntui uppoavan, muutaman törön nostelin vuodareiksi ja olisin viihtynyt pitempäänkin, mutta paikka ehtyi eikä siirtyäkään oikein voinut . Joskus tulevaisuudessa siltaremontti valmistunee ja töröonkijoille on taas enemmän tilaa - siellä ne kalat odottavat.

Melkein merihevosen varsoja ja mustekaloja 21.7 ja 25.7

Joku Ilmatieteen laitoksella sai epäilemättä selville, että juuri tänä kesänä neiti kahdeksan vee piti opettaa uimaan. Säät eivät edes pikkulasten mittapuulla ole olleet uimakelpoiset, meriveden lämpötiloista puhumattakaan. Silti kesälle suunniteltu maakuntamatka Suomenlahden hienoimmille hiekkarannoille päätettiin toteuttaa, voisihan siellä vaikka kahlata.

Kahlaamisesta olivat vähintään yhtä innoissaan myös aikuiset, ja odotukset mereisten lajien suhteen korkealla. Outi ennätti napata ensimmäisen kolmipiikin ja siloneulan Lappohjan rannasta jo ennen kuin meikäläinen sai kahluusaappaat jalkaansa. Vauhdikkaan alun jälkeen tahti hyytyi - itsekin onnistuin lottovoittajan tuurilla kauhaisemaan yhden kotimaisen merihevosen sukulaisen rantavedestä, mutta suurin osa päivänselvistä keskenkasvuisista siloneuloista muuttui haavittaessa selittämättömästi levänkappaleiksi. Kolmipiikkien lisäksi rantamatalissa pyöri parvi sillikalan oloisia sinttejä - koska yhtään ei saatu tarkistettavaksi, raati päätti niiden olleen ilman muuta kilohaileja. Yöllä hiekalla näkyi torkkuvien ahventen lisäksi pieniä kiiskejä ja hyvin epätokkomaisesti pakenevia tokkoja - yksi satimeen jäänyt paljasti syyn outoon käytökseen osoittautumalla viisisenttiseksi mustatäplätokoksi. Kampelalitka pyydysti kiiskejä ja valtavan siimasotkun.

Tyyni aamu Lappohjassa

Padvan ranta ei kalastuksellisesti tarjoillut mitään ikimuistoista, tuuli kovaa ja lännestä. Muutamia henkitoreissaan viruvia kolmipiikkejä tuli käsin pyydysteltyä. Rantojen vertailu oli kyllä kiinnostavaa: Lappohjassa kahluusyvää vettä riittää varmaan satakunta metriä rantaviivasta (minkä jälkeen se ilmeisesti putoaa äkkijyrkästi noin 15:een metriin), Padvan profiili oli selvästi nopeammin laskeva. Lappohja on todella hienojakoista hiekkaa, Padvassa on seassa karkeampaa ainesta ja ihan kunnon musareitakin. Molempien vesi on kirkasta ja puhdasta, kyllä merikalojen kelpaa. Koulujen kesäloma-aika vain ei taida olla optimaalinen kalasteluajankohta hiekkarannoilla(kaan), uimareille viileän puoleiset vedet ovat ilmeisesti silti turhan lämpöisät useimpien kalojen pirtaan. Mutta me palaamme vielä!

Tuulinen aamu Padvassa

Kun kalastelut eivät aina (useimmiten, koskaan) mene käsikirjoituksen mukaan, voi onneksi kehitellä kaikenlaista mukavaa oheistoimintaa. Neiti kahdeksan vee varmisti pikkuveljensä kanssa, että hiekkalinnoitusten teko, leväkasojen tonkiminen ja kaarnalaivojen uittelu pitivät yllä mukavaa tunnelmaa. Outilla oli kuitenkin hihassaan reissun todellinen ässä: gyotaku. Linkistä voivat kiinnostuneet perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta lyhyesti kysymyksessä on menetelmä jäljentää saaliskalan kuva musteen ja sopivan mehmeän paperin avulla. Vaatimaton kiiskikin koki huiman arvonnousun kotimaisen kalastustaiteen eturiviin.

Varoituksen sana on paikallaan... Lappohjasta, tekijä tuntematon (ei, se en ollut minä)

Ahvena

Sorva

Pari kiiskeä, toinen muistaakseni neiti kahdeksan vee, toinen allekirjoittaneen

Vieraana Melkulla 17.7

Siedettävän kävelymatkan päässä paremman puoliskoni sukumökiltä sijaitsee suomalaismittapuulla poikkeuksellisen kirkasvetinen järvi Iso-Melkutin. Yhtä kirkasta vettä en Suomessa muista nähneeni kuin uimahallissa (toki muistikuvat Lapin patikoilta alkavat olla jo toistakymmentä vuotta vanhoja, eivätkä ehkä ihan vertailukelpoisia) - totta kai tuollaiset olosuhteet houkuttelevat paitsi sammakkomiehiä, myös pinnallisempia vedenalaisen maailman ihmettelijöitä.
Hämärissä välimatkat vääristyvät ja taival tuntuu paljon pitemmältä kuin päivänvalolla. Ilta on tyyni, mutta onneksi hyttysiä ei ole haitaksi asti. Ei itse asiassa lainkaan. Otsalampun valo yltää varmaan kolmeen metriin. Kirkas vesi ei jätä arvuuteltavaa: muutamia nuokkuvia ahvenia ja nopeasti hermostuvia särkiä lukuunottamatta vedessä on varsin vähän elämää. Rantakivien lomassa sukkuloivat pikkukalat vaikuttavat kiiskiltä ja testionginta varmistaa lajinmäärityksen. Ensivaikutelma on yhtä pettynyt kuin edelliselläkin kerralla ja koko paikka olisi helppo luokitella lopullisesti ja kerta kaikkiaan nähdyksi, ellei...

Yön ohjelmisto on jotenkin levoton ja herään reilusti ennen muuta perhettä. Sappaat jalkaan. Jos vaikka kävelisi Melkulle. Kuikkapari uiskentelee selällä, näemmä kaksistaan tänäkin vuonna. Joutuvatkohan ne ikinä vastailemaan kuikkien sukukokouksissa tungetteleviin ja kiusallisiin kysymyksiin puuttuvasta jälkikasvusta? Ehkä ura ja asuntolaina pitävät ne turhan kiireisinä. Tai vaihtoehtoisesti punaviini ja huvikseen paneskelu. Ranta on melkein keinotekoisen puhtaan näköinen - mikäs siitä jaloista lähti liikkeelle - grillimakkaran kokoinen matikka! Tämä alkaa käydä kiinnostavaksi - kiiski, kiiski, kiiski, kiiski, kiiski - jotain muuta, selvä kivennuoliainen! Mitäs tuolla rantaan sortuneen koivun alla möllöttää - parin-kolmen kilon hauki. Pitäisikö koettaa napata paljain käsin... Märät vaatteet, rikkirevityt sormenpäät ja kiukkuinen, karannut kala - ei kiitos. Onneksi se älysi ihan omatoimisesti pinkaista pakoon jo hyvissä ajoin. Rantaa on takana vasta kymmenkunta metriä ja päivän elämyskiintiö alkaa olla täynnä. Fiilis on hilpeä. Ja kello on vasta vailla kahdeksan aamulla!

Ei näistä kalakuvista tullut pinnan läpi mitään tolkullista. Mikä lie haaveri hauella kyljessä.

Simppuja ei näy missään, niille vesi taitaa olla tähän aikaan vuodesta liian lämmintä, vaikka kahluuhousujen läpi koettuna se aika vilpoisalta tuntuukin. Entä missä ovat nuoliaiset ja mateet? Tuottava kerros ulottunee kirkasvetisessä järvessä syvälle, ja ehkä rannan pikkupedot lähtevät pimeän turvin sinne saalistamaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt jokirapuja omassa elementissään, nyt näen niitä yhteensä puolisen tusinaa. Lähtöpaikalta löytyy kilohauki yöpuulta. Muutamaa valokuvaa lukuunottamatta jätän sen rauhaan. Kaksi saalistajaa kohtaa yössä ilman että kumpikaan häiritsee toistaan. Öinen järvi on arvokas, hieman pelottavakin. Melkein pyhän tuntuinen. Rannalla kiiltomadot sytyttelevät vihreinä hohtavia lyhtyjään. Hengitys höyryää, alkaa vihmoa vettä. Aika painua nukkumaan.

Yön kulkijat ovat mielenkiintoisia ja edustavia paikasta riippumatta