Kesäisiä mustatäplätokkokokeiluja 11.7

Aurinkorasvan tuoksu, jono jätskikioskilla ja iloiset ihmiset - varmoja kesän merkkejä. Muutama tunti löysää aikaa keskellä päivää sopi hyvin leppoisaan onkimiseen pyöräilymatkan säteellä olevissa mustatäplätokkopaikoissa. Tällä kertaa en suunnistanut Ruoholahden kanavalle, vaan päätin testata Olympiaterminaalin altaan. Sieltä ei ole koskaan noussut minulle mitenkään valtavia määriä täplätokkoja, mutta kyse lienee lähinnä ajoituksesta. Keskikesä ei näytä olevan mitenkään paras aika mustatäplätokkojen onkimiseen. Lämpenevätkö rantavedet liiaksi, haittaako levä kalastusta vai onko luonnossa syötävää muutenkin yllin kyllin, en ole koskaan kokenut mitään suurta tuntua siiman päässä kesäkuukausina. Tällä kertaa Olympiaterminaalin allas antoi pari tärppiä, jotka kyllä saattoivat olla tokkoja, mutta ei tyhjän pyytäminen niin kivaa ole, että sitä kovin kauan jaksaisi. Vaihdoin jossain vaiheessa Tervasaaren sisäaltaaseen, jossa mustatäplätokkojen on kaikkien muiden paikkojen tapaan näkynyt viime vuosina yhä enemmän. Parhaat paikat olivat pienten uimareitten käytössä, ja kaikkialla oli aika lailla levää, mutta laiturilta nousi pieniä ahvenia ja pasuri. Ei tokkoja, mutta pasuri tarjosi tilaisuuden kokeilla neiti 11 veen pokkaria, jos ei aina jaksa raahata omaa kuvauskalustoa mukana. Hyvin vaikutti toimivan.

Pasurilla on varmasti huonompi päivä kuin minulla - hurjan näköinen selkäevä!

Pyörähdys Porlassa 10.7

Tie vei Lohjan ja Porlan vanhan kalanviljelylaitoksen ohi, joten olisi ollut haaskausta ohittaa paikka kokeilematta, olisivatko paikalliset allikkosalakat syömätuulella. Viisipiikkejä en missään vaiheessa vakavissani suunnitellutkaan onkivani, laji kummittelee lukuisten paikalle tehtyjen hukkareissujen ansiosta edelleen parhaissa kalastuspainajaisissani.

Taivas oli umpipilvinen ja tihkusateinen, eivät mitenkään helpot olosuhteet mikrolajien pyyntiin. Usein rasittavuuteen asti nälkäiset allikkosalakat olivat tänään yllättävän hermostuneita, kylläisiä tai muuten vain koettelivat kalastajaa - yhden pudotin nostossa ja toisen vahingossa rokastin pyrstöstä, ei siis lajipistettä.

Vaikuttiko päähän kiinnittynyt juotikas arvostelukykyyn?

Saman altaan toisesta päädystä nälkäisempi allikkosalakoita etsiskellessäni kärpäsentoukanpalasen koukkuineen haukkasi yllättäen ja pyytämättä viisipiikki. Hieno, tumma kutuasuinen koiras. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Täytyy kyllä sanoa, että en valitellut yllättävää käännettä - tänä vuonna yllättävät lajit ovat olleet helppoja ja vaikeita. Haastetta lisätäkseni kalastin koon 26 koukuilla, mikä on ihan ok allikkosalakoille - viisipiikkejä olisi varmasti helpompi saada koon 32 koukuilla. Se ei estänyt useampaa piikkiä yrittämästä, joitakin jopa useampaan kertaan. Itse asiassa en ole koskaan nähnyt sellaista määrää viisipiikkejä - ehkä pilvinen ja tihkuinen sää teki kaloista tavallista rohkeampia. Itse asiassa jos joku on vailla viisipiikkipinnaa, kanta vaikuttaisi olevan varsin runsas ja aikuisia yksilöitäkin näkyi runsaasti. Vaihtamalla pienempään koukkuun olisi varmaan saanut nostelua useita kaloja, nyt ne jäivät muiden koukutettaviksi.

Tällä kertaa puuaidan jakaman altaan isompi puolisko oli selvästi parempi

Perusasioiden äärellä 4.7

Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen. Metsälampia lähemmäs perusasioita Suomenmaassa voi tuskin päästä, ainakin jos puhe on vapaa-ajan kalastuksesta.

Blogin tyyliin epätyypillinen saalispönö

Ahventen ja haukien virvelöinti on kotitarvekalastusta puhtaimmillaan. Itse mökkilampi, veden täyttämä jääkauden suppa, lykkää pelkästään ahvenia. Paljon kiinnostavampi on kivenheiton päässä sijaitseva ison uima-altaan kokoinen suolampi, jossa tuntuu olevan yksinomaan haukia. Aluksi oli vaikea uskoa, että pienessä ja syrjäisessä lammessa ylipäänsä olisi mitään kaloja, mutta pintavedestä bongattu sormenmittainen hauenpoikanen innosti kokeilemaan onneaan. Lähdin kiertämään lampea Rapalaa heitellen, ja sain yhden kilohauen - epäilemättä tämän pienoismaailman ravintoketjun huipun. Peratessa mahasta löytyi pienempi hauki ja sudenkorennon toukka. Koetin miettiä, millainen maailma pelkkien haukien kansoittama lampi on. Ei niitä millään kovin paljon mahdu noin pieneen lampareeseen, mutta täytyy niitä silti olla kohtalaisesti, kun eivät ole hävinneet jo ajat sitten sisäsiittoisuuttaan. Luultavasti niiden esi-isät uivat paikalle kun vedenpinta alkoi jääkauden jälkeen laskea. Useimmat muut samaan mottiin jääneet kalalajit hävisivät nopeasti kun elinympäristö alkoi kehittyä kohti suolampea. Happanemisen edetessä jopa särkikalat hävisivät, jättäen vain hauet ja ahvenet jäljelle. Pieni ja karu lampi ei pysty pitämään yllä kovin suuria kalapopulaatioita, ja ehkä sattuma puuttui peliin - ahventen kutu epäonnistui monena kesänä peräkkäin, hauet harvensivat aikuisten yksilöiden rivejä ja lopulta ahven lajina häviää lammesta, jättäen vain hauen asuttamaan lampea. Hauet sinnittelivät syömällä poikasena vesihyönteisiä, isompana satunnaisia telkänpoikasia ja toisiaan.

Myöhemmin kuulin lankomieheltä, että hän oli saanut lammesta myös ahvenia, mutta olihan tuo sentään hieno ajatusleikki ;)

12 tunnin kalareissu 1.7

Autoilun ja kalastuksen yhdistäminen on joka kerta varsinaista jaakobinpainia. Myönnettävähän se on, että auto helpottaa valtavasti eri lajisten sinttien saavuttamista, mutta toisaalta tieto suhailun ympäristövaikutuksista haukkaa osan harrastuksen rentoutusarvosta. Suuri osa kalastajista mieltänee itsensä ainakin sanan jossain merkityksessä luonnonystäviksi, mutta aikamoinen pokerinaama saa olla, jos moista titteliä sovittelee harteilleen ajeltuaan satoja kilometrejä koukuttaakseen jokusen sintin omaksi huvikseen. Ainakin omat askeleeni nousevat aavistuksen kevyemmin, jos kalapaikoille pääsee ilman kohtuuttomia hiilidioksiidipäästöjä. Toki omatuntoa voi näppärästi huijata yhdistämällä autoiluun sukulointia ja muuta kesälomailua, ja laittamalla reitti kotiinpäin kulkemaan muutaman kiinnostavan kalapaikan kautta.

Nätti!

Tyypillinen nieriäpuro

Ensimmäinen etappi matkalla etelään tuli vastaan parin tunnin ajon jälkeen Jyväskylän tienoilla. Levinneisyyskarttoja tutkimalla selviää, että kaupungin pohjoispuolella on ainakin joskus esiintynyt puronieriöitä. Ensimmäinen puro yllätti laskemalla läheisen järven sijaan siitä pois. Päällisin puolin paikka näytti kohtuulliselta, mutta ei ihan täysosumalta. Kalastona purossa oli tukevasti särkiä, mikä taitaa myös olla ihan tyypillistä ei-ihan-puronieriäpuroille. Ajatus matkan jatkamisestakin kävi mielessä, mutta päätin kokeilla vielä toisenkin puron matkan päässä. Kohde oli luonteeltaan reilusti metsäisempi, ja jo ensimmäinen kokeilu siltarumpuun tuotti tummanpuhuvan kalan, joka ikävä kyllä putosi nostossa takaisin. Kerrankin uskoin yhdestä kerrasta, koukku vaihtoon ja siltarummun toisesta päästä puronieriä penkalle. Alavirran puolelta löytyi vielä muutama nieriä lisää. Lähes jokaisessa syvemmässä montussa tuntui olevan joku kotona. Kovin paljon kauemmas tiestä en viitsinyt harhailla, sillä itikoitten määrä alkoi käydä sietämättömäksi ja lisäksi onnistuin kastelemaan kenkäni soistuneella joenpenkalla. Pikku vastoinkäymisistä huolimatta hieno pysähdys - itse päätelty ja löydetty paikka tuntui erityisen muikealta, vaikka jokivarren roskista päätellen ei meikäläinen ensimmäinen onkisälli purolla ollutkaan. Tästä syystä tarkat koordinaatit jääköön tässä kertomatta - toki jos paikka ei löydy omin neuvoin, voi laittaa viestiä tämän kirjoittajalle.

Toinen stoppi auringonlaskun aikaan oli kaikille jo varmaan tuttu Rutikan lampi Hausjärvellä. Erityisen sopiva oli viimeisessä risteyksessä ennen lampea ollut tienviitta "Monni 4". Monnejahan tänne oltiin tuntu hakemaan. Kyllä lammessa vaikuttaisi ruutanoitakin olevan, mutta melkein kaikilla lienee lähempänä parempia ruutanalampia kuin piikkimonnilampia. Monnit ovat mystisiä ja usein vaikeasti tulkittavia. Päätin varmuuden vuoksi virittää kaksi vapaa pyyntiin, kun kesken madon pujottelun huomasin että ensimmäinen koho oli painunut uppeluksiin. Ensimmäinen monni ei ollut edes irti, kun toinen koho oli yhtä upoksissa. Monnit tuntuivat hakeutuvan kohdalla silloin kun niille itselleen sopi, ja kaikenlainen meikäläiselle luonteenomainen ongen siirtely ja muu säätäminen lähinnä haittasi kalansaantia. Onneksi rannalla sai säheltää onkien, kalojen ja kameran kimpussa sydämensä kyllyydestä, ja lammessa pyyntivuorossa oleva setti sai pyytää rauhassa. Totta puhuen hektisen alun ja auringon laskun jälkeen tilanne rauhoittui selvästi, ja monneja tuli hämärän syventyessä enää yksitellen. Viisi monnia tuntui ihan sopivalta määrältä, ja onnistuttuani tässäkin paikassa kastelemaan kenkäni tuumasin että matka voisi jatkua.

Viimeinen pysäkki oli onneksi lähellä, Jokelan suutarilammikko oli ainakin juttujen perusteella sen luokan kalasoppa, että paljon yli viittä sekuntia ei pitäisi joutua vanhentumaan suutaritärppiä odotellessa. Se tuntui sillä hetkellä jo hieman hyytyneestä onkijasta ihan passelilta ajalta. Viiteen sekuntiin ei kuitenkaan tapahtunut mitään, eikä totta puhuen aika moneen seuraavaankaan. Omien kokemusteni mukaan suutareitten pitäisi syödä ihan sujuvasti vielä pimeässäkin, mutta ehkäpä Jokelan suutarilapsilla oli jo nukkumaanmenoaika. Tämä lienee reissun merkittävin kalastuksellinen saavutus - jäädä Jokelan lammilta ilman saalista.

Väsytti. Liikaa ajamista, liikaa rasvaista huoltsikkaruokaa, ehkä liikaa kahviakin. Kalastusta ei ollut liikaa. Sitä oli yli kahdentoista tunnin kalareissulle aika sopivasti. Enemmänkin olisi voinut olla. Mutta kahdentoista tunnin siirtoajoon sitä oli varmaan juuri sopivasti.

Säyneongella 27.-28.6

Kesäloma vei lomalaisia alavirtaan Leppävirran reittiä. Vielä kauempana alavirran suunnalla olivat ainoat tietämäni asialliset säyneapajat, mutta kukaan ei onneksi kieltänyt niitä yrittämästä myös muualta kuin tunnetuilta ottipaikoilta. Toki näistä lähtökohdista säyneenonginta eteni kuten olettaa sopi, särkiä ja salakoita nostellen. Jossain välissä herra kuusi vee halusi kokeilla onneaan, ja pääsi harjoittelemaan vastanykäisyn oikeaa ajoitusta salakoitten kanssa. Hyvin käynnistynyt leppoisa särkikalojen onginta keskeytyi kuitenkin äkisti ja tylysti kun joku salakkaa selvästi isompi vesipeto nykäisi vavan kaksinkerroin. Kunnon paniikkihan siitä kehitettiin, hyvä ettei onki, poika ja kaikki muukin irtonainen lentänyt partaan yli. Iskä vähän auttoi, ja ihme kyllä ohut siima, pikkuruinen koukku ja tavallinen mato-onki kestivät kaikki, vastapelurin alkaessa osoittaa väsymisen merkkejä. Kaikki edellisen tarinan lukeneet tietävät missä haavi edelleen oli (me emme näköjään opi nopeasti), joten taas saatiin kikkailla saalis laiturille ilman turhia apuvälineitä. Tällä kertaa ei sentään tarvinnut pelätä petokalan 700 hammasta, sillä saalis osoittautui noin puolikiloiseksi ahveneksi, jonka sai napattua kuiville niskasta tarraamalla. Sanomattakin lienee selvä, että saamamies poseerasi ylpeänä suurkalansa kera, sillä suurihan tuo meikäläisten mittapuulla oli. Saaliin tainnustus, verestys, perkaus, dokumentointi ja raportointi sukulaisille ulkoistettiin toki sujuvasti.

Herra kuusi veen suurimus

Säyneonginta jatkui hetken vielä seuraavana päivänä Konnuskoskella. Pikainen kopaisu keskellä päivää ei toki kerro koko kuvaa paikan potentiaalista, mutta meille virta luovutti muutamia edellisiltaista pienempiä ahvenia. Säyneenpyynti jatkui siis samoilla linjoilla kuin edellispäivänäkin,

Vanhus ja meri 26.6

Kallaveden mittapuulla keskikohtalainen järvenselkä levittäytyy edessä syvänsinisenä. Tuoksuu järvelle. Tarkoitus olisi uistella. Lasikuituinen suotuvene on sama, jolla mummokin aikanaan lähti kalaan. Ja sai: ahvenia, muikkuja, kiiskiä, särkiä, lahnanparkkeja (=pasureita), mutta myös haukia, kuhia, mateita, taimeniakin. Meikäläiselle mökkirannasta avautuva järvi oli aina täysi kaivo. Joskus vaahtosammuttimen kokoisena muistan kyllä laiturilta nostaneeni mato-ongella ensimmäiset särkeni ja ahvenani, mutta virvelillä en tainnut saada sieltä koskaan mitään. Eikä ihme - syvyyskarttaa tutkimalla selviää että koko heittokantaman päässä mökkirannasta oleva kaistale järveä on tasamatalaa, metrin ja puolentoista syvyistä, hiekan ja pienehköjen kivenmusareitten luonnehtimaa pohjaa. Ei kaislikoita, ei vitaikkoja, ei hakoja, ei oikeastaan mitään miksi kalat siellä pysähtyisivät. Lisäksi aika usein virvelikokeilut tehtiin nuoruuden innolla mahdollisimman aikaisin alkukeväällä, heti jäiden vähän rannasta raotuttua ja kalastuksen vieroitusoireiden ollessa pahimmillaan. Sen jälkeen paikka todettiin taas kalattomaksi ja katseet suunnattiin jonnekin muualle. Mummo souteli verkkonsa kotirantaa kauemmas ja taisi olla muutenkin kaikin puolin etevämpi kalastaja.

Ei sieltä kumminkaan mitään tule. Ei ole koskaan ennenkään tullut. Lähdetään nyt kumminkin, kai se kuuluu ikään kuin asiaan. Eivät ole hetkeen päässeet haukipelit veteen. Toiseen vapaan nykymuodin mukainen lötkövaappu, muksut valitkoon toisen. Viitsisikö sitä laittaa edes peruketta? Nyt jotain ryhtiä tähän hommaan, teeskennellään nyt vaikka että ollaan tosissaan.

Kalastuskokemusta ja vesistönlukutaitoa on ehkä kertynyt nuoruuden päivistä, ja kokka suunnataan suoraan keskellä selkää nököttävälle matalikolle. Hetken aikaa nykyaikaisilla gps:llä varustettu seurueemme arpoo karikon tarkkaa sijaintia, mutta onneksi joku avulias on tökännyt juhannuskoivunsa lähimmäksi pintaa ulottuvan kiven koloon. Pian alle metristä vettä on joka puolella veneen ympärillä. Kuusamon Proffa jää pohjaan ja peruke antaa viehelukon kohdalta periksi.

H****tti, sinne jäi. Uutta kuvaa vaan pyytämään, vuoroon paukaijavärinenTomic. Eipä tälläkään ole mitään saatu, toisaalta eipä ole kauheasti viime vuosina yritettykään. Jaaha, aika kääntyä kohti kotirantaa. Homma etenee aika lailla käsikirjoituksen mukaan. Mitäs nyt? Pohja? Sukellusvene? On se kala.

Yhtäkkiä toiseen vavoista tärähtää kunnolla. Vastaisku myöhästyy täysin, mutta onneksi liikkeessä oleva vene pitää huolen kalan tartuttamisesta. Aika isolta tuntuu, ja näyttääkin siinä vaiheessa kun liki metrin mittainen selkä nousee veneen viereen.

Äkkiä haavi. Missä se nyt on... Siellähän se varmaan on, edelleen, paikallaan eteisessä. Nojallaan paperikoria vasten.

Hetken aikaa sihtailin haukea ja koetin keksiä, miten haukifanit niitä nostelevat paljain käsin niskasta ylös. Hauki ei lähentelyistä innostunut, vaan painui syvyyksiin. Pasurinonkijan perilliset panikoituivat ajatuksesta siinä määrin, että jotain muuta piti keksiä. Ainut mieleen juolahtanut ajatus oli ottaa mallia Hemingwayltä, ja uittaa saalis purren rinnalla maihin. Ernestihän oli tiettävästi itsekin kova kalamies, kaipa hän tiesi, mitä laittoi romaaninsa Santiagon tekemään. Meikäläisestä on tosin vielä vähän matkaan vanhaan kuubalaiseen kalastajaan, eivätkä edes kuopiolaiset viittaa Kallaveteen merenä, joten ehkäpä saisimme uiteltua saaliimme rantaan ilman haiden väliintuloa. Matka kotirantaan oli koko ajan raukeammaksi käyvää haukea perässä taluttaen yllättävän pitkä. Rannassa riisuin kengät ja hyppäsin polvenkorkuiseen veteen uittelemaan saaliin lopulta maihin. Hurjan kokoinen otus se oli. Kommentit petokalakantojen perimän vaalimisesta, isojen yksilöiden säästämisestä ja isojen haukien kieltämättä hivenen kuivakasta esityksestä lautasella huutoäänestettiin nopeasti kumoon - tämä kala otettaisiin eräksi.

Kuinka iso se sitten lopulta oli? Haavi on sentään yleensä aina matkassa kun sille oletettavasti on käyttöä, puntaria sen sijaan en ole varmaan 15 vuoteen enää kuljettanut mukana. Jälkikäteen hieman harmittaa ettei kalaa tullut mitattua - metri tuskin meni rikki, mutta lähelle päästiin. Haukipinna joka tapauksessa voitaneen tämän kauden osalta katsoa enemmän kuin saaduksi.

Isojen suutareitten jäljillä 25.6

Uudenmaan pienet suutarit olivat jo pariin otteeseen tänä kesänä osoittautuneet meikäläistä ovelammiksi vastustajiksi, joten nyt piti kokeilla, olisivatko Savon isot suutarit kenties nälkäisempiä (tai tyhmempiä). Kohteeksi valikoitui Kuopion keskustan Valkeisenlampi, jossa tunnetusti elää isoja suutareita (ja epäilemättä pieniäkin, mutta en ole koskaan itse saanut tai omin silmin nähnyt alle voipaketin kokoista yksilöä). Muu kalasto koostuu hauista, ahvenista, särjistä ja salakoista. Joskus lampeen on istutettu kirjolohia, siperiansampia ja ties mitä mornaskontteja, mutta matkalla lukemani tieto lampea nykyisin kansoittavista ruutanoista oli itselleni uutta. Virittelin pohjaonget kivilaiturille ja nakkasin mäskit ulpukkameren rantaan. Ajan kuluksi heittelin hetken pehmovaappua hauen toivossa, mutta ilta tuntui olevan toisaalta jo liian pimeä hauelle mutta edelleen liian valoisa suutareille. Ainakin se oli liian tyyni, hyttysiä nimittäin kerääntyi hetkessä piinallisen paljon onkijan seuraksi. Taisin olla kelaonkineni sen verran eksoottinen ilmestys, että sain hyttysten lisäksi muutamaan otteeseen seuraa kaupungin yöstä palailevista kulkijoista. Jossain vaiheessa tyynen vedenpinnan läpi näkyi liikettä - suutarimaisen tukeva olemus, mutta suurisuomuinen kylki ja pitkä selkäevä. Ehdin jo epäillä jonkun istuttaneen lampeen pieniä karppeja kunnes aivot nyrjähtivät oikeaan määritykseen. Ruutanahan se oli. Kultakalan kokoisiin lampiruutanoihin tuttuneelle täysin käsittämättömän kokoinen otus. Ikävä kyllä lähempään tarkasteluun se ei suostunut, mutta ainakin etämäärityksellä lammen ruutanakannan olemassaolo tuli vahvistettua. Isoja ruutanoita Kuopion seudulla havittelevalle lienee kyllä tarjolla helpompiakin paikkoja, niistä toivottavasti enemmän joskus toiste päivitettyjen kokemusten kera. Ilta Valkeisenlammella tarjosi tällä kertaa lähinnä kokemusta, rannalla asti taisi käydä kalakukkokaupungin tyyliin sopivasti yksi kukkoahven, ja niinpä suutaripiina jatkuu.

Ruoholahden kanavalla 24.6

Pitkin kevättä Ruoholahden kanavan mustatäplätokkojen ylivalta vaikutti niin totaaliselta, että muita kaloja ei tuntunut mahtuvan sekaan lainkaan. Poutajakson taittuessa vähitellen sateiseksi oli aika käydä päivittämässä tilanne. Särki, kolmipiikki, salakka, pasuri - neljä kalaa, neljä lajia, eikä yksikään ollut mustatäplätokko! Lajivalikoima oli kokenut totaalisen mullistuksen, enkä lopulta saanut tutuilta jalansijoita R-kioskin sillan luota ensimmäistäkään tokkoa. Tai sitten ne eivät vain ennättäneet toukkaan kiinni, sillä särkikalojen nälkä oli jotain ennenkokematonta. Jos joltain puuttuisi vielä pasuripinna, tuolta sellaisen olisi voinut käydä kuittaamassa taatusti alle viiden sekunnin. Kaikki lähialueen lokit halkeamispisteeseen syötettyäni lähdin valmistautumaan uusiin seikkailuihin.

Tyhjää pyytämässä 19.6

Aikaisemmin blogissa tuli pohdittua kirjallisesti, josko inspiraatio Luoteis-Helsingin lampien suutareiden ja hopearuutanoiden onkimista kohta ylittäisi lähtemiskynnyksen. Lähes helteisenä tiistai-päivänä sitten tuli kokeiltua onneaan nuorisojaoksen kanssa, onkiseuraa tosin kiinnostivat enemmän kahluuallas ja kiipeilymahdollisuudet. Ei ollenkaan huono päätös, kalat osoittivat samansuuntaista mielenkiinnon puutetta onkitouhuja kohtaan, Munkkiniemen puistotien lammesta vetäisin tyylipuhtaat nollat, Tilkan lammista nousi sentään särkiä. Jälkimmäisessä näkyi parvi kohtalaisen kokoisia lahnojakin, mutta ne eivät tarjotusta madosta kiinnostuneet pienessäkään määrin.

Jälleen onginnan matalasuhdanteeseen löytyi onneksi vastalääkettä lintumaailmasta. Munkkiniemen kaislikossa suhisi komea harmaahaikara (liekö siinä selitys vielä viime kesänä hyvinkin ylikansoitettujen rantamatalien autioitumiseen?) Tilkan lammilla bongaisin normaalien telkkien, heinäsorsien ja haapanoitten lisäksi elämäni ensimmäisen liejukanapesyeen. Kaikkea sitä tuleekin vastaan luonnon helmassa remutessa, joskus jopa keskellä kaupunkia.