Vettä kengässä 10.10

Illalla avautui tilaisuus käydä pimeäkalalla: autottomalle kyyti edes toiseen suuntaan on niin merkittävä ajansäästö, ettei sitä sovi jättää käyttämättä. Lisäksi pääsin lähtemään jo iltayhdeksän tienoilla, mikä on huomattavan aikaisin arjen vastuiden ristipaineessa. Reissu venyi lopulta kuuden tunnin sessioksi ja seuraavana päivänä olo oli ryytynyt kuin baari-illan jälkeen. Toisaalta nollaava vaikutus pääkoppaan oli aivan vertailukelpoinen. Meinasin esittää joogaavalle vaimolleni vertauksia harrastustemme yhtäläisyyksistä, mutta ehkä parempi että pidin ne omana tietonani: kuuden tunnin kyyristelyn ja nöyristelyn jälkeen oli vähän joka ruumiinosa kertakaikkisen juntturassa. Mutta olipahan poissa muusta pahanteosta ja kyllä raitis ulkoilma ja staattista liikuntaa tarjoava kalajen kyttääminenkin lienee pikemmin terveellistä kuin epä.

Asiaan: aloitin Lauttasaaren rantojen koluamisen saaren länsirannoilta ja etenin kohti Pohjoiskaaren päässä olevaa lahtea kampeloitten toivossa. Vesi oli aika sameaa, mutta sentään kohtuullisen tyyntä. Ehkä epäreilu vertailukohta Hankoniemen kirkkaisiin vesiin oli vielä liian tuoreessa muistissa. Yksi kivisimppu näkyi matkalla, mutta koska ajattelin aluksi vain katsella paikkoja, jäi tuo saamatta. Jotain taas opittiin: jos meinaa kalastaakin eikä vaan katsella maisemia, pitää setit olla kunnossa. Mieluiten pyyntöjä saisi olla viritettynä vaikka kaksi, pieniä ja vähän isompia saaliita varten. Täytyy varmaan investoida vaikka kahteen pilkkivapaan. Ja kamat saisivat mielellään kulkea selässä koko ajan, ettei niitä tarvitse vähän väliä palata hakemaan. Mutta jos kaikki kama ei vaan millään kulje selässä, kannattaa varustaa ainakin joku pussukoista heijastinnauhalla: kiittelin hiljaa mielessäni itseäni useammankin kerran kameralaukussa olevasta heijastimesta, joka kavalsi kamojen sijainnin jo kaukaa.

Perillä lahdelma vaikutti kyllä ihan potentiaaliselta kampelapaikalta. Nyt lätysköitä ei näkynyt, mutta ehkä keväällä... Pummasin toisenkin kivisimpun ja karkuutin valtavan kivinilkan lötkön ihan matalasta - piti taas kantapään kautta oppia kahden setin käyttämisen eduista. Seuraavana siirtona harkitsin pistäytymistä Ryssänkärkeen/Vattuniemeen, mutta päätinkin sen sijaan patikoida saaren poikki. Tuloksena viimein vuodari kivisimpusta ja yksi uusi, varsin lupaavan näköinen paikka. Lisäksi näköhavainto toisesta kivinilkasta (vai olisiko voinut olla teisti) ja paljon salakoita, joitakin ahvenia ja ehkä särkiä sekä nukkuvia kolmipiikkejä, joista osa kammottavasti loisittuja. Tokkojen täydellinen puuttuminen oli suuri mysteeri. Entäpä otsikko? Kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, hajotin Sipoonjoella kahluuhousuni, eikä niitä saanut aikaiseksi korjata ennen tätä spontaanikeikkaa. Niinpä toinen saapas hörppäsi jääkylmää merivettä kerran jos toisenkin ja vähemmän karski (tai järkevä) kaveri olisi varmaan osannut luovuttaa, mutta toiset vaan eivät osaa lopettaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ei flunssakauden ja yöllisen lutraamisen yhdistelmä ole ainakaan vielä kostautunut.



Kivisimppu.

Sipoon Synkmetsä 6.10

Kivennuoliaisen jäljillä taas, aika tarkkaan tasan vuoden tauon jälkeen. Silloinkin kohteena oli Sipoonjoki, ja sen reissun jälkeen tuumasin ettei täällä mitään nuoliaisia ole. Vuodessa totuus ehti kuitenkin unohtua tai ainakin syy saaliittomuuteen saatiin kammettua kehnojen välineitten syyksi. Ja syksyn tullen innokas lajikalastaja klikkasi itsensä varuste.net:iin ja sanoi: tulkoon valkeus! Ja seuraavana päivänä posti uusi otsalamppu sitten tuli. Heti alkuun todettakoon että uudella Led Lenserillä ja vanhalla Petzlillä kyllä oli eroa kuin Ladalla ja Mersulla. Ei uusikaan mikään yöpyöräilijöitten tai ammattisuunnistajien valotykki ollut, mutta kuitenkin huikea parannus varustetasoon varsin kohtuullisin kustannuksin. Kuristamalla valaisimen asetukset minimiin pääsi vielä kokemaan vanhan otsalampun tuikkumaista valaistustasoa, mutta toisessa ääripäässä tuntui kuin päivä olisi laskeutunut keskelle öistä metsää. Mutta minkälaista metsää! Jokea reunustava pajujen ja leppien ryteikkö oli liaaneja vaille ehta viidakko, soveltuva ehkä ramboille ja miljoonille ötököille, mutta vähemmän karskin kalastajan mielestä rämpiminen ei ollut enää ihan hirveän hauskaa. Miinuspuolelle kirjautui hyvin oikean jalan kahluusaapas, johon maakuusen osantynkä puhkaisi pohven tienoille ammottavan reiän. Entä ne kalat? Joki oli niin tulvassa ja samea, ettei pinnan alta näkynyt yhtikäs mitään. Lopulta en kaivanut onkivehkeitä edes esiin, vaan tyydyin vaan nuohoamaan potentiaalisia ottipaikkoja vastaisuuden varalle. Kumma kyllä ehkä otollisimman näköiset mestat löytyivät virran länsirannalta, vaikka intuitio oli aina saanut hakeutumaan ensisijaisesti itärannalle - liekö itäsuomalaisia juuria syyttäminen. Munapataan päätyi tämäkin reissu, mutta tulivatpahan kamat testattua ja toimiviksi todettua. Ehkä tänne pitäisi päästä joskus loppukesällä, mielellään kuivan sellaisen jälkeen, niin homma voisi edetä.