Isosaari 5.8

Tämä ei ollut varsinainen kalastusreissu, vaan enemmän piknikhenkinen päiväretki ystävien seurassa. Muutamia seniilejä kolmipiikkejä tuli pyydysteltyä lasten huviksi käsin rantavedestä (yllättävän helppoa, kun nostaa molempien käsien muodostaman kupin kalan alapuolelta. Toiminee tosin vain elämänsä ehtoolla oleviin kolmipiikkeihin, ja kaiketi tokkoihin, eikä juuri mihinkään muuhun).

Uimarannalla näkyi kuitenkin kiintoisampaakin saalista, nimittäin parvi pikkutuulenkaloja. Ilman haavia tai jotain muuta kättäpitempää niitten tavoittaminen oli täysin mahdotonta, mutta ajatus jäi kytemään - tuonnehan pitäisi joskus syyskesällä tai keväästä mennä yöksi, ja koluta rannat lampun ja vavan kanssa.

Taas Ruoholahden kanavalla 1.8

Pasurikuvia tässä bolgissa on nähty ennenkin

Polkiessa taas länsilounaaseen pohdin samalla, kuinkahan kävisi jos kanavalla onkisi vaikka kerran viikossa ympäri vuoden. Tai edes avovesikauden. Varmasti siinä alkaisi hahmottua jotain ihan oikeita säännönmukaisuuksia ja ehkä syntyisi jotain aitoja oivalluksia paikallisesta vesiluonnosta. Meikäläisestä ei noin säännönmukaiseen harrastamiseen taida olla, mutta jostain syystä Ruoholahden kanava kiehtoi nytkin enemmän kuin vaikka mahdolliset hopearuutana- tai pikkusuutarivuodarit. Oletusarvoisesti sieltä ei mitään uusia vuosipinnoja olisi tulossa, eliksistä nyt puhumattakaan. Mutta jos saaliin laadulla ei ole suurta väliä, kalatta tuolta joutuu harvoin poistumaan. Ja tietysti samalla oli tarkoitus tarkistaa mustatäplätokkojen tilanne.

Tämä lahna onnistui imuroimaan litkan molemmat koukut

Aloitin jo hyvinkin tutuilta sijoilta R-kioskin luota, kalastellen kanavan länsireunaa liikkuen pikkuhiljaa merelle päin. Särki ja ahven olivat yllätyksettömästi yleisimmät saaliit, sivuosumina tuli muutamia salakoita, pasureita ja pari lahnaakin. Yksi mahdollinen mustatäplätokko putosi nostossa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla vaikka mustatokko tai jopa kivisimppu. Ihan kiva sessio - määrällisesti ja kooltaan saalis oli enemmän kuin kohtuullinen - lajivalikoimakin oli suunnilleen niin monipuolinen kuin kohtuudella saattoi toivoa.

Aurinkoa ja ahvenia 30.7

Helle oli jo pitkään verottanut intoa kaikenlaiseen puuhasteluun - edes kalastamaan ei oikein tehnyt mieli hautovassa kuumuudessa. Osasyy saattoi olla pessimistinen käsitys kalojen yhteistyöhaluista helteellä. Kuumuus ei osoittanut mitään merkkejä päättymisestä, joten ennen pitkää piti vaan sisuuntua ja lähteä kokeilemaan olisivatko kalat yhtä flegmaattisia kuin pyytäjänsä.

Tämänkertainen täsmäpaikka sijaitsi naapurimaakunnassa, Varsinais-Suomen puolella. Aamuvarhaisella matkaan suoriutumalla oli tarkoitus väistää ainakin hetki pahinta grillausta, mutta aika ennen auringonnousua valui kyllä pääosin hukkaan ratin takana istuessa. Auto parkkiin, kartta kännykästä ja paikannus päälle - helppoa kuin mikä. Hetken tallustamisen jälkeen puiden takaa vilkkuikin jo vettä, ja jalat lähtivät kävelemään kohti rantaa. Ensimmäisenä huomion kiinnitti lammen huiman kirkas vesi - näkösyvyyttä oli metritolkulla. Kokeilin hetken mato-onkia, ja vaikka yksi ahven erehtyi kaislikon keskeltä, alkoi nopeasti olla selvää, että lammen mielekäs läpikäynti onnistuisi vain virvelillä.

Hauen puremajäljet pyrstössä

Puntti toiseen haaraan ja pikkuvaappu toiseen, sotkuista huolimatta ratkaisu toimi ihan siedettävästi. Pannukarkeita ahvenia alkoi kertyä kohtuulliseen tahtiin, mikä vallitsevassa helteessä aiheutti välittömän säilytysongelman. Madot ja toukat saivat luvan pärjätä ilman kylmälaukun suojaa, saalis puolestaan jemmattiin kylmäkallejen viereen turvaan ennenaikaiselta kypsymiseltä. Ahventen lisäksi rantavesissä näkyi muutamia haukia. Meikäläisen lisäksi lammella kalasti  kolmen nuoren onkisällin joukko, jolta koetin udella lisätietoja lammikon lajikirjosta, He olivat kuulemma ensimmäistä kertaa kyseisellä lutakolla, joten olennaisia lisätietoja herunut. Jatkoin siis omin voimin kartoituspuuhia ahventen häiritessä projektia tasaisin väliajoin. Välillä tuli kilohauen kanssa erimielisyyksiä yhden ahvenen omistusoikeudesta, mutta köydenveto päättyi sillä kertaa meikäläisen eduksi. Kun ilmeisesti sama kala koetti napata hetken päästä kolmisenttisen Hotta -vaapun kokoelmiinsa, päätin vaihtaa lennossa hauenkalastukseen. Siihen ei ollut tullut kummoisia välineitä mukaan, ja ehkä parempi, että homma loppui nopeasti ja tuloksetta - en tätä kirjoittaessanikaan tiedä, mihin olisin mahdollisen kilon-parin hauen sullonut kylmään, jos sellainen olisi siunaantunut eräksi.

Jossain vaiheessa päätin kahlailla sandaaleissa rantamatalan reunaan. Vesi oli paitsi puhdasta ja kirkasta, myös lämmintä - yhdistelmä, jota ei Suomessa ole tottunut kokemaan missään. Kun vielä jalkojen alla oli pehmeää vaaleaan hiekkaa ja ranta vietti turkoosinsinisiin syvänteisiin, oli hämmästyttävän uskottava Karibia-simulaattori valmis. Ahvenet muuttuivat tarponeiksi tai pompanoiksi, hauet barrakudiksi, ja vastarannalla kahisivat mäntyjen sijaan palmupuut. Olisin lisännyt vielä toisenkin kerroksen osapuilleen lateksimaalin suojakertoimen omaavaa aurinkorasvaa, mutta se oli tietysti autossa, siellä eväitten vieressä.

Olin jo kieränyt melkein koko lammen ja reissu tuntui etenevän kohti luonnollista loppuaan. Päätin kuitenkin vielä mulkaista karttaa ennen kuin suunnistaisin kohti parkkipaikkaa. Omaa sijaintia osoittava täplä oli jossain aivan muualla kuin piti - itse asiassa koko lampi oli väärä.

JATKUU

Lähikalassa 11.-12.6

Yleensä kalaan tulee, syystä tai toisesta, hakeuduttua merta edempänä sijaitseville apajille. Helsingissä (ja aika monessa muussakin suomalaisessa pitäjässä) lähimpään rantaan ei usein ole pitkä matka, mutta ainakin oman lähirannan kalastelu on jäänyt lähes olemattomiin. Tähän on ainakin vielä vakaa aikomus tehdä korjausliike syksymmällä kuha-aikaan, mutta tällä kertaa ajattelin kokeilla, jos vuosilistalta vielä puuttuva sorva suostuisi saaliiksi ihan läheltä.

Lähin ruovikko oli taatusti alle minuutin pyöräilymatkan päässä. Vesi tosin liikkui sen verran rivakasta sen edustalla, että epäilin viihtyisivätkö sorvan ruumiinmuodolla varustetut kalat kovin hyvin mestoilla. Nopeasti paikka osoittautui kuhisevan salakoita. Hieman liian isokokoinen koukku haittasi ylössaantia, mutta tunkua oli onneksi rasittavuuteen asti. Salakoitten lisäksi toukat kiinnostivat ahvenia, joukossa muutamia pannukarkeitakin. Koska pakastimessa tuskin voi olla liikaa syöttikalaa, ainakin kun syyskesän ankeriaskausi on vasta edessä, päätin käydä kurittamassa salakoita vielä toisenakin iltana. Syöttejä onkimaan sinne ehkä tuleekin vielä lähdettyä, sorvaongelle tuskin.