sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Kuka omistaa kalan? 25.4.

Neiti kahdeksan vee tykkää pähkinöistä: sanaristikot, palapelit, arvoitukset, kompakysymykset, äärimmäisessä hädässä jopa matikankirjan lisätehtävät menettelevät. Päivänä eräänä muistui mieleeni "Einsteinin arvoituksena" tunnettu dilemma. Tehtävään annetaan seuraava alkuastelma:
  1. Samalla kadulla on viisi taloa, joista jokainen on eri värinen. Jokaisen talon omistaja on eri kansallisuutta.
  2. Talojen omistajista jokainen juo eri juomaa, polttaa eri merkkistä savuketta ja omistaa eri eläimen.
  3. Kenelläkään ei siis ole samaa eläintä, kukaan ei juo samaa juomaa, polta samaa savukemerkkiä eikä ole samaa kansallisuutta kuin toinen
Ja seuraavat faktat:
  • Britti asuu punaisessa talossa.
  • Ruotsalaisella on koiria.
  • Tanskalainen juo teetä.
  • Vihreä talo on valkoisen talon vasemmalla puolella.
  • Vihreän talon omistaja juo kahvia.
  • Henkilö, joka polttaa Pall Mallia, kasvattaa lintuja.
  • Keltaisen talon omistaja polttaa Dunhillia.
  • Henkilö, joka asuu keskimmäisessä talossa, juo maitoa.
  • Norjalainen asuu ensimmäisessä talossa.
  • Henkilö, joka polttaa Blendiä, asuu kissan omistajan naapurissa.
  • Henkilö, jolla on hevonen asuu sen naapurissa joka polttaa Dunhillia.
  • Henkilö, joka polttaa Bluemastersia, juo olutta.
  • Saksalainen polttaa Princeä.
  • Norjalainen asuu sinisen talon naapurissa.
  • Henkilöllä, joka polttaa Blendiä, on naapuri joka juo vettä.
Kysymys kuuluu: kuka omistaa kalan?

Tarinan mukaan tämä arvoitus olisi lähtöisin Albert Einsteinin aivoista, mikä tuntuu ihan mahdolliselta. Usein lisäksi mainitaan, että 98% maapallon väestöstä ei sitä pystyisi ratkaisemaan, mikä on jo paljon kyseenalaisemman kuuloinen fakta - mekin saimme neiti kahdeksan veen kanssa murrettua tämän yhdessä illassa, ja suurin osa ajasta kului legoukkojen kansallisuuksia mallaavien lippujen askarteluun maalarinteipistä ja hammastikuista sekä valistukseen tupakanpolton haitoista. (Onkohan legojen ja muovieläinten käyttäminen fuskaamista? Vai päinvastoin erittäin keksiliästä ja luovaa ongelmanratkaisua?) Kokeilkaa pois, oikea vastaus postauksen lopussa kuva-arvoituksen muodossa.

Jos ajatus sakkaa, eikä arvoituksen ratkaisemisesta tule oikein mitään, voi sukeltaa oikein syviin vesiin pohtimaan kysymystä "Kuka omistaa kalan?" Onko saalis kalastuslupansa lunastaneen onkijan omaisuutta? Kuuluuko se meressä uidessaan Suomen valtiolle? Ahdin lahja, Jumalan luoma, osa Gaiaa tai jotain muuta suurempaa kokonaisuutta? Vai kuuluisiko kala yksinkertaisesti itse itselleen?

Tällaiset onkijan metatason pohdinnat käynnistyivät edellisen siikareissun jälkeen, kun saalista peratessa neiti kahdeksan vee marssi mielenosoituksellisesti ulos keittiöstä, ilmoittaen ettei halua edes kaloille tehtävän pahaa. Kalojen perkaaminen ei yleisesti ottaen ole kovin mieltäylentävää puuhaa, ja todennäköisesti jälkikasvun hillitön mielenkiinto raatoja kohtaan olisi selvästi häiritsevämpää kuin tällainen varatunut suhtautuminen. On hienoa huomata, että neiti kahdeksan veestä on kasvamassa tiedostava, ajatteleva, lempeä ja empaattinen ihminen. Perheessä, jonka ruokavalioon kala kuuluu, tässä oli kuitenkin ilmeinen ongelma. Edes kaupan siikamurekepihvit eivät kasva pakastealtaassa, ja toisaalta kotitekoinen versio maittoi lopulta aivan yhtä hyvin kuin kaupallinen verrokki. Prosessin alkupäähän tutustumiselle oli siis ilmeinen tilaus, mikäs sen parempi (teko)syy lähteä kalaan.
Pitkävartinen, punainen ruusu rannassa! Tähän täytyy liittyä kiinnostava tarina, mutta millainen?
Fillari suuntasi jälleen kohti Lauttasaarta - peräkärry painoi ylämäissä niin, että yhdistelmää kiskova kaurapuuromoottori olisi ollut syytä vaihtaa kertakaikkiaan isompaan koneeseen. Järkevistä rengaspaineistakin olisi varmaan ollut apua. Runsaanpuoleisen puuskutuksen säestyksellä saavuimme perille. Auringonpaiste ja leppoinen merituuli loivat hyvät lähtökohdat luksusluokan kevätretkelle. Kun Outi noin tunti meidän jälkeemme saapui rantaan, oli ensimmäinen siikakin jo ylhäällä.


Ensimmäisen kalan kilistellessä kelloja tarjosin neiti kahdeksan veelle mahdollisuutta kelata saalis maihin. Tähän mennessä lähinnä mato-ongella kalastellut tyttö kelasi puolikiloisen perussiian rantaan kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Papituksen ja verestyksen ajaksi poistuttiin kyllä takavasemmalle, eikä saaliin esittely kamerallekaan oikein kiinnostanut, mutta kellojen hälyttäessä seuraavan kalan merkiksi neiti pyysikin itse päästä uudestaan vavan varteen. Loppureissun ajan kiinnostus kalantuloa kohtaan kasvoi silminnähden. Saalin tosin jäi tällä kertaa näihin kahteen

Toinen siika oli ilmeiseti jossain vaiheessa paennut verkosta
Siikareissu lapsen kanssa on temmoltaan aika erilainen kuin aikuisten versio - jälkimmäisellä ei kenelläkään ole yleensä kauhea kiire leikkiä piilosta, hippaa tai esitellä mitä jännää tuon kiven takaa löytyi. Ilmeisen hyvä tilaisuus myös kertoa kaikki Kevätpörriäisestä ulkoa opetellut vitsit - pakoon pääsee vain kallioilla kompastellen tai uimalla. Aikanaan herkut, lautapelit ja muut ässät oli lätkitty pöytään, ja neiti kahdeksan vee halusi lähteä takaisin kotiin. Ehkä neiti ei ole kalastuksesta yhtä täpinöissään kuin isänsä, mutta innostus ja hyvä meininki levisi kyllä molempiin ja retkestä jäi taas mukava muisto.

Kevään rytmit ovat kiivaita: västäräkit ja valkovuokot viestittivät että viikossa oltiin jo huimasti lähempänä kesää. Vieressä onkineet nostivat kuulemma pelkkiä kiiskejä, ahvenia ja särkikaloja rantaan, joten voi olla, että ensi viikonloppuna on jo vähän myöhä veneettömien siikareissuille. Sillalta nousi jo silakkaa ihan kivasti, ehkä on aika vaihtaa lajia.

Kotona siiat jalostettiin taas kala-aterioitten raaka-aineeksi. Luonnonkalojen syömiseen liittyvät eettiset ja ekologiset kysymykset ovat suuruusluokaltaan pienempiä kuin kotieläinten tehotuotantoon liittyvät, mutta perusluonteeltaan samanlaisia. Neurotieteilijät taittavat edelleen peistä, missä määrin eläimet tuntevat kipua, kärsimystä ja pelkoa. Lähisukulaistemme simpanssin, koiran tai vaikka sian kohdalla itse kenenkin omat kokemukset lienevät aika hyvin suuntaa-antavia, kalan kohdalla moni asia on perustavanlaatuisesti erilailla, eikä vastaaminen ole yhtä helppoa. Vastuullinen kalastaja toki huolehtii, ettei saalis tarpeettomasti kärsi, riippumatta siitä otetaanko se eräksi vai päästetään takaisin. Sekin on plussaa, jos touhu suurinpiirtein läpäisee kotona maailman menoa viattoman naiivista vinkkelistä tarkastelevan Samu-Sirkan seulan.
Arvoituksen oikea(?) ratkaisu. Saksalainen omistaa kalan - vetäköön tästä kukin omat johtopäätöksensä.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Mitäs sait? No tuli yks 的中文翻譯! 18.4.

Puhuttu kieli on hieno keksintö! Vanhemmat, tai muuten vain pikkulasten kanssa aikaansa viettäneet, ja ipanaikäisen kommunikoinnin ensiyrityksiä seuranneet tietävät, ettei siihen pidä suhtautua itsestäänselvyytenä. Useimmat meistä oppivat jossain vaiheessa ilmaisemaan itseään suunnilleen siedettävästi, vaikka informaation välittäminen ei aina helppoa olekaan. Nykyisin jo pääosin selvää suomea suoltavan kolmevuotiaan nuorenherran puheessa vallitsi alkuun konsonanattipainotteinen tsekkiläinen suuntaus, jota seurasi lyhyt ranskalaisvaikutteinen vaihe, korvautuakseen lopulta erehdyttävästi kiinalta kuulostavalla siansaksalla. Kaikki tämä on tietysti valtavan hellyttävää ja herttaista, kunnes joku kriittinen osanen uhmaikäisen ulosannissa kuulostaa aivan kiinalaiselta, eikä isäukolla ole hajuakaan, tarkoittaako sana ehkä vihreää leluautoa, mustaa muovihirmuliskoa (jonka nimi vielä viime viikolla kuulosti lähinnä tuholaistorjuntafirmalta) vai aamiaisella kesken jäänyttä näkkäriä. Kaikki uhmaikäisten kanssa toimineet tietävät kuinka siinä lopulta käy...

Kevät! Avoveden kutsu oli kaikunut ilmoilla jo viikkokausia, kun ensimmäinen järkevä aikaikkuna lähteä siikaongella viimein avautui. Lauttasaaren kalliorannat, haahkakoiraiden naukuminen ja meren tuoksu. Hyvässä seurassa homman voi ottaa pitkän piknikin ja maailmanparannuksen kannalta - kaloja tulee, jos on tullakseen, eivät ne yleensä liiaksi kenenkään tahtia haittaa. Lauantaiaamu alkoi jo ennen auringonnousua, mikä on yleensä ottaen allekirjoittaneelle täysin luonnoton vuorokaudenaika olla vapaaehtoisesti jalkeilla. Motivaatio oli kaiketi kohdillaan, sillä uni karisi silmistä välittömästi herätyskellon pärähtäessä soimaan ja karavaani lähti kohti rantaa.

Ilman yhteisiä käsitteitä ei keskustelusta tule oikein mitään. Tieteelliset luokittelu eli taksonomia tähtää siihen, että jokaisella eliölajilla on yksi, ja vain yksi, nimi, latinalaistettu tieteellinen nimi. Esox lucius on sama otus niin suomalaiselle, ruotsalaiselle ja norjalaiselle kuin vaikkapa eteläafrikkalaisellekin eläintieteilijälle, olipa se muuten hauki, gädda tai outo eväkäs vailla nimeä puhujan omassa kielessä. Ihminen lienee luokitellut ympäristöään ja luonnon luomia niin kauan kuin on ylipäätään ajatellut. Moderni taksonomiakin on melkein 300 vuotta vanha juttu, mutta Linnén aloittama urakka ei ole lähimainkaan valmis. Jokainen Kolinsa tai Lehtosensa lukenut onkija tietää, että siikojen luokittelu on hirveä sotku, joka ajaisi kenet tahansa hulluksi. Siikojen lajimäärityksessä olisi ainesta eeppiseen runoelmaan tai toimintakomediaan (Kaikki maailman siikataksonomit lukitaan pesäpallomailojen kanssa samaan tilaan. Valot sammutetaan. Viimeinen tolpillaan seisova tieteilijä saa sanella siikojen nimistön ja sukulaisuussuhteet.), ehkä siis blogikirjoitukseenkin.

Vavat nököttävät rannassa, on aika kaataa kuksa täyteen kahvia ja istua nauttimaan olostaan. Vasemmanpuoleisin vapa hälyttää tärpin merkiksi. Siikahan siellä, aika mukavan kokoinen. Huonosti kalibroitu silmäpuntari väittää noin 600-grammaiseksi. Kahvi on jäähtynyt. Uusi kupillinen. Mitään ei tapahdu. Aika nostaa panoksia ja kaivaa eväsvoileivät esille. Heti uusi siika soittelee kelloja. Tämä taika toimii joka kerta.

Hauki on kala, ja siika myös (Nykyaikaisessa luokittelussa kalan käsite sinänsä on tosin hieman ongelmallinen, mutta ei nyt avata sitä ovea). Perinteisen käsityksen mukaan Suomessa esiintyy kolme Coregonus-suvun lajia: hyvin monimuotoinen siika (C. lavaretus), muikku (C. albula) ja peledsiika (C. peled). Hyvin toisenlaisiakin näkemyksiä on esitetty: yhtä hyvin Suomessa voisi luetella esiintyvän seitsemän lajia (joista yksi muikku ja yksi peled, loput erilaisia siikoja) tai toiset seitsemän lajia (kaksi muikkua, peled ja osin erilainen valikoima siikoja). Nämä eivät ole mitään mielipiteitä, vaan tieteellisten sarjajulkaisujen artikkeleissa esiteltyjen tutkimusten tuloksia, vain hieman eri painotuksilla (Myönnettäköön, että taksonomia, siinä missä mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta, on epäilemättä altis jääräpäisyydelle, muutosvastarinnalle, nurkkakuntaisuudelle ja muulle vähemmän ylevälle kähinälle ja puhinalle.)

Toinenkin siika rannassa, samasta puusta veistetty kuin edeltäjänsäkin. Viimevuotiset kampelat ja toissavuotiset kivinilkat loistavat poissaolollaan. Vedenalainen maailma pysyy onkijalla aina vähän mysteerinä. Välähdys kerrallaan voi koettaa hahmotella itselleen kokonaiskuvaa meille ilmaa hengittäville ihmisille luontaisesti niin vieraasta elementistä. Harvakseltaan pyyntöihin sotkeentuvat vidat ja muut vesikasvit ovat täynnä jonkin kalan mätiä, samoin saalissiikojen mahat. Kuoreen kudusta peräisin? Mitään muutakaan ei oikein tule mieleen. Mätimunat ovat kyllä tosi ison näköisiä. Outi saapuu rantaan ja tuo mukanaan auringonpaisteen, kuumaa kahvia sekä kuivat villasukat eräälle liian syvään kahlanneelle tohelolle. Ja rekkakuormallisen kalaonnea, näemmä, nostamalla pian aamun suurimman kalan. Myöhemmin punnittuna grammalleen kilon painoinen metusalem. Siikavanhukset ovat kai hätistäneet nuorison muille maille, koska kalojen koko pysyy loppureissun samana.

Itämeren suurikokoiseksi kasvava siika(laji/muoto/jokumuumikä) on vaellussiika - eli mikä? Suomenkielisessä kirjallisuudessa on esiintynyt ainakin muotoiluja Coregonus lavaretus lavaretus (yksi alalaji) tai Coregonus lavaretus sensu stricto (laji 'suppeassa mielessä' tai 'ahtaasti tulkiten'). Ruotsalaiset ja keskieurooppalaiset tutkijat käyttävät nimeä Coregonus maraena. (esim. Kullander, S.O, Nyman, L., Jilg, K. & Delling, B. 2012: Ryggsträngsdjur: Strålfeniga fiskar — Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. ArtDataBanken, SLU, Uppsal; Kottelat, M. & Freyhof, J. 2007: Handbook of European Freshwater Fishes — Publications Kottelat, Cornol and Freyhof, Berlin.) Kaiken akateemisen kädenväännön, pilkunviilauksen ja vaikean aiheen edessä venkoilun jälkeen saattaa tuntua, ettei koko hommasta tule yhtikäs mitään. Ehkä parempi odottaa, kunnes pöly on laskeutunut, ja tutkijat päässet keskenään jonkinlaiseen konsensukseen siikakysymyksestä. Siika on silti mukava onkia ja hyvänmakuinen lautasella - voisin lyödä vaikka satasen vetoa, ettei suurin osa keväisillä siikarannoilla luonnon antimista nautiskelijoista ole koko nimi- ja luokitteludilemmalla päätään vaivannut, ja kaksi, etteivät haluakaan. Entä lajikalastajat? En ole siikataksonomi, enkä osaa sanoa, onko edelleen kuumana kiehuva taksonominen kalasoppa uusilla DNA-tuntomerkeillä ja lajimääritelmillä maustettuna lähitulevaisuudessa asettumassa sellaiseen muotoon, että sen tulokset siirtyisivät kalatalouden ja luonnonsuojelun piiriin Suomessakin. Pyydettyjen suomalaisten lajien listalla tuossa sivupalkissa lukee siis "siika". Ainakin toistaiseksi. Seuraamme tilannetta.

Saalispussi on miellyttävän raskan paluumatkalla. Matkan varrella päätetään pysähtyä Lauttasaaren sillalla testaamassa kilohail... siis silakan ruokahaluja. Vaikka paikalla on puolensataa yrittäjää, ei oikein missään näy vipinää litkoissa. Ei meilläkään, joten hetken nykimisen jälkeen käärimme litkat kasaan. Ei pidä tyhjentää koko pajatsoa yhdellä kertaa, onpahan hyvä syy tehdä yksi reissu lisää. Silakka ei salettiin ole sellainen kala jota kannattaisi pyytää vaikkei saisikaan. Tuskin kilohailikaan. Enkä ole varma edes lohesta. Mutta siika - todellakin!