torstai 12. toukokuuta 2016

Häivähdys unelmaa 9.5

Kalareissuja on moneen lähtöön: on ruokakalanreissuja, joilta haetaan ruumiin ravintoa ja täytettä pakastimeen. Nollaamisreissuja, joiden päätavoitteena on mielenrauha ja ajatusten tuulettaminen. Nuorisoreissuja, joiden keskeiset elementit ovat yhdessäolo ja runsaat eväät. Ja sitten on kalareissujen aatelinen, seikkailu.

Lajikalastuksessa itseeni vetoaa väkevimmin ennestään tuntemattoman tutkiminen - jokainen uusi otus on kartoittamaton pala vedenalaista luontoa. Joka lajin erityispiirteisiin ja vaikkapa erityisen isojen yksilöitten pyydystämiseen voi perehtyä syvällisemmin lähes loputtomasti - tai vaikkapa opetella mahdollisimman monen lajin elämäntavat mahdollisimman tarkkaan ja verrata taitojaan Kalamaratonin tatameilla. Itselleni uusien elämysten ja rajaseutujen viehätystä on vaikea ylittää. Siispä safarihattu tiukemmin päähän ja kohti valkoista länttiä kartalla - täällä on lohikäärmeitä, tai piikkikampeloita, ainakin toivottavasti.

Raasepori tuntui olevan täynnä hirviä, kauriita ja rusakoita


Useimmiten lajobongarit lähtevät otsalamput tanassa kampelajahtiin vasta loppusyksyllä. Pimeä tulee silloin aikaisemmin illalla, ja jollei saaliin koolla ole väliä, ovat rantavedet pullollaan kesänvanhoja kampelajunnuja. Toki syys-lokakuussa säät saattavat olla aivan puistattavia, ja muu elämä tuppaa tunkeilemaan kalastuksen tontille.



Kevään mahdollisuus piikkikampelasesonkina oli arvailujen varassa: periaatteessa samat kampelanpoikaset (toki talven harventamin rivein) luultavasti uisivat rannassa, pimeääkin olisi vielä hetken, ja kerrankin myös tuuleton sää oli puolellamme. Näyttämöksi valikoitui Padvan niemi, johon oli otettu kertaalleen tuntumaa suurinpiirtein oikeaan vuodenaikaan, aivan karseissa oloissa ja kerran ihan vaan väärään vuodenaikaan. Jospa kolmas kerta toden sanoo?

Tällä kertaa paikka vakuutti jo ensinäkemältä: rantahan on iltahämärässä uskomattoman kaunis. Haahkat naukuivat ja männikkö tuoksui pihkaiselle. Joku limnologi voisi selittää, miten ihmeessä vesi oli selvästi keskikorkeuttaan matalammalla, vaikka tuulet olivat osoittaneet rantaan jo pitemmän aikaa. Vesi oli myös äärimmäisen kirkasta, hiekka pehmeää ja elämääkin löytyi.


Selvästi runsaslukuisimpia ranta-asukkeja olivat levä- ja hietakatkaravut. Etenkin jälkimmäiset olivat kuin erikoistehostestudion luomuksia, ja niiden tapa kaivautua vaakasuorassa hiekan sisään piiloon korosti eksoottista olemusta. Kalastoon lukeutuivat etsittyjen piikkikampeloiden lisäksi ainakin tavallinen kampela, hietatokko, siloneula, kuore, kolmipiikki ja ehkä kymmenpiikki. Kalat olivat kaikki joko todella hyvin syöneitä, unohtaneet talven aikana ravintoketjun toimintaperiaatteen alkeetkin tai kollektiivisessa syömälakossa. Edes yleensä yhteistyökykyisistä hietatokoista ei tahtonut löytyä syötille ottajaa, ja lättäkalojen suut olivat täysin ummessa. Muutamille kostimme haavilla, samoin kuin valokeilaan uineille siloneuloille.
Kaunis kampela. Kuva Outin

Reissun loppupuolella epäilin jo ääneen, ettei monennentoista yrityksen kohteena ollut kampelakaan taida kiinnostua tarjoiluistamme. Kuten arvata saattoi, Murphy tai muu suuri henki ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta saada meikäläinen näyttämään naurettavalta, ja siinä samassa kampela rimpuili siiman jatkeena. Murphy oli toki samalla niin ovela, että kala oli tartuttanut itsenä suun ulkopuolelta - jos jokin voi mennä pieleen...
Suomen kalaston ääripäät yhteiskuvassa: pyöreänlittana piikkikampela ja ohuenkapea siloneula

Revanssi piikkikampeloitten kanssa mennee syksyyn, mutta periaatteessa homma toimii keväälläkin. Ehkä vika oli mato- ja äyriäispitoisissa syöteissä - kenties ensi kerralla tarjolla on kärpästoukkia ja simpukoita. Mikä ihana tekosyy palata ottamaan asiasta selvää.
Kuva Outin