lauantai 20. heinäkuuta 2019

Neljän pysähdyksen taktiikka 16.8

Seuraavana vapa(a)iltana katsottiin aavistuksen lähemmäksi. Luonnehdin joskus siskolleni lajikalastusharrastustani epäilemättä varsin totuudenmukaisen kuuloisesti erikoissärkien onkimiseksi. Sen verran hämäriltä hopearuutanat ja toutaimet taatusti asiaan vihkiytymättömän korvissa kuulostavat. Nyt oli vuorossa todellinen erikoissärki, seipi, josta edelliset merkinnät on aivan tämän blogin alkuhämäristä.

Askelet suunnattiin Itä-Vantaan puroille, joista sutjakoita särjen sukulaisia tuli jokus kauan sitten hyvällä menestyksellä ongittua. Nyt tosin kesä oli pitkällä, vesi kirkasta ja alhaalla, eikä epäilystäkään, etteikö aikaisemmat apajat olleet täysin tyhjillään kaikenlaisista kaloista. Alempana löytyi vähän enemmän vettä, mutta kaloista sieltäkin löytyi vain pikkuruinen särki ja kolmipiikki. Rymytessäni kuravaatteissani pitkin puskia olin varmaan niin kylähullun näköinen, että tuskin edes seikkaperäinen esitelmä lajikalastuksen hienouksista olisi voinut tehdä vastaavaa vaikutusta paikallisiin traktorikuskeihin.

Ei taatusti ole kämmentä isompi
Paluumatkalla Itä-Vantaalta päätin koukata Viikin kautta - jos vaikka kymmenpiikkien kotipoterot vallanneet tumppihauet olisivat nälkäisiä. Jo Vantaalla pusikot, repun ja kengät kastellut sade oli samentanut ojan veden, eikä hauista näkynyt jälkeäkään. Tässä vaiheessa olisi saattanut alkaa vakavasti harmittaa, elleivät askeleet olisi löytäneet Viikin koetilan lammelle. Viskasin kourallisen mäskiä rantaan ja tein kaikkein voimallisimman kalastustaian - kaivoin omat eväät esiin. Joskus hyvinkin kenkut hopearuutanat olivat pieniä tai vielä pienempiä, mutta hyvin nälkäisiä. Paikallinen pikkupoika tuli laiturilta seuraamaan puuhiani. Uteliaassa yleisössä ei liene mitään uutta kenellekään ihmisten ilmoilla kalastavalle, mutta koskaan aikaisemmin ei kukaan kyllä ole taputtanut joka kerta kun saan kalan!

Hopearuutanoista innostuneena päätin lähteä vielä kokeilemaan, onnistuisikon yökalastus jo heinäkuussa. Hämärä koitti joskus puoli yhdentoista maissa, ja iloiseksi yllätyksekseni totesin Lauttasaaren vedet lähes ihanteellisen kirkkaiksi. Rihmalevää oli toki pohjassa, mutta eipä se kalojen havainnointia haitannut. Lopulta niitä kalojakin löytyi, ilmeisesti kymmen- ja kolmipiikkejä. Pienet särkikalan malliset saattoivat olla mutuja, mutta saattoivat ne olla melkein mitä tahansa muutakin. Lajinmääritysten varmistamista haittasi kalojen totaalinen yhteistyöhalujen puutos. Kai keskikesällä luonnossa on niin paljon muutakin syötävää, ettei madonpätkistä tarvitse innostua. Lopulta yksi kolmipiikki suostui demonstroimaan, että se, mikä on parin kuukauden päästä helppoa, on hyvin vaikeaa mutta sentään mahdollista näin heinäkuun puolellakin!

Kuokkalankosket kesällä 15.7

Perheellisen päivät seuraavat yleensä toisiaan astianpesukoneen tyhjentämisen, imuroinnin ja iltasadun tyyppisten askelmerkkien tiukasti viitoittamalla tiellä. Kun rutiinista lohkeaa kolmen päivän vapaa slotti, voikin hetkellisesti päästää mopon iloisesti keulimaan tutuilta ja turvallisilta urilta. Rymybileet keskellä viikkoa? Uhkapelejä ja nopeita autoja? Kyllä te lukijat jo varmasti arvaatte - kaikki työssäkäynniltä, nukkumiselta ja kissojen ruokkimiselta liikenevä aika priorisoitiin kalastukseen.

Iltapisto Helsingistä Kuokkalankoskille oli jo sen luokan hulluutta, että se toteutettiin heti ensimmäisenä. Taka-ajatuksena oli kokeilla littanoiden paikallisten särkikalojen ruokahalua, eli yrittää saada sulkavasta elis.

Vesi oli todella alhaalla, ja Herralankosken yleisilme oli aivan toisenlainen kuin keväämmällä. Yksin Katepalin rannalla ei yleensä tarvitse olla, ei nytkään, ja vaikka sopu sijaa antaa, alkoi välillä kovasti kaivata vähän väljemmille vesille. Säät olivat hyvät tai ainakin monipuoliset, iltaan mahtui kaikkea auringoinpaisteen ja kevyen kesäsateen väliltä. Kalastosta yhteistyöhaluja osoittivat pääasiassa ahvenet, särkikaloista puntin kanssa uitettuun valkoiseen pikkuperhoon mieltyi ainoastaan potra särki. Toutaimia en viitsinyt tosissani edes kokeilla, kuhien houkuttelun ainoa havaittava vaikutus oli uistinrasian keveneminen pohjatärppien myötä.

Neljän tunnin juna-ajelua kolmen tunnin aika keskinkertaisen kalastelun takia ei tuntunut mielekkäältä uusia enää seuraavana päivänä, mutta varmasti Lempääläkin vielä palataan, ehkäpä ensi keväänä.
Myös Roihikassa oli joku selvästi seonnut sulkavien takia

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Viikin pienet kalat 7.7.

Viikin koetilanlampi on oikullinen onkikohde. Välillä se on tuntunut olevan täynnä kalaa, välillä kuin onkisi vessanpytyssä. Tämä kerta kuului ensimmäiseen kastiin. Nettihuhut koetilanlammen allikkosalakkakannan kuolemasta ovat vahvasti liioitelluilta (Ellei peräti tarkoituksellista harhaanjohtamista?) Itse onnistuin koukuttamaan useamman ennen kuin voimistuva sade alkoi haihata liikaa viihtymistä. Salkkien lisäksi sain koukkuuni useampia pieniä (viimekesän?) hopearuutanan poikasia, kerrassaan veikeitä otuksia. Ihme kyllä jo edellisellä hopearuutanareissulla kameraa vaivannut akun tyhjyys ei ollut itsekseen korjautunut miksikään, joten näistäkään ei ole kuvia.

Haukijahdissa 1.-5.7

Tällä kertaa Pohjois-Savon suutarit ja ruutanat saisivat minun puolestani olla rauhassa sukulaisvisiitin ajan, ja päätin keskittyä petokalojen virvelöintiin. Tämä jos mikä oli paluuta juurille: lähiseudun lammet ja järvet muodostivat kalastusuran alkuaikojen näyttämön, ja pääosaan haettiin nimenomaan haukea. Yleensä kalansaanti oli hankalaa tai vielä hankalampaa, mikä oli varmasti vain hyvä asia, sillä ei se vaikeus ole kalavesien vaihtamisella muuttunut.

Oli virkistävää pitkästä aikaa heitellä uistinta lumpeikkojen ja kaislikkojen reunassa. Homma oli dynaamista, keskittyminen ihan toista luokkaa kuin joskus onkihommissa ja hetkenä minä hyvänsä saattoi kuvitella vesipedon haukaavan uistimeen kiinni. (Oikeasti metsälammilla oli itikoita enemmän kuin lapissa, soutu-uistelu hieman liian navakassa tuulessa uskomattoman rasittavaa ja lusikka oli koko ajan jossain pusikossa kiinni.) Pommi-Valkeinen, Mustinlampi, Koiralampi ja Kallavesi. Haukia tuli nähtyäkin, mutta yksikään ei suostunut tulemaan ylös asti. Uistinta pienentämällä tapahtui väistämätön, eli ahvenet ilmoittautuivat joukolla sivuosumiksi - parhaimmat taatusti isompia kuin osa nuoruusvuosien hauista.

Kotikulmilla hauettomuuteen korpeentuneena suunnistin tutuille piikkikala-apajille kymmenpiikkejä väijymään. Pikkukalojen vähäisyyteen löytyi selitys tiirailemalla puron kirkkaaseen veteen - haukihan siellä. Taas tuli oltua rutkasti merta edempänä.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Helsingin piikkimonnien jäljillä 23.6

Herra seitsemän vee kärtti päästä mukaan juhannuspäivän lampireissulle, mutta kuuden kilometrin fillarimatkan takia jouduin tyrmäämään ajatuksen. Lohdutukseksi lupasin seuraavalle päivälle uuden lampireissun, tällä kertaa mystisten piikkimonnien perään. Vuosia sitten näitä taruolentoja tuli yritettyä - huonolla menestyksellä väärältä lammelta.

Tällä kertaa lampi oli oikea, varsin metkan näköinen paikka. Jotain kalojakin siellä selvästi oli,  mutta meidän matomme eivät niitä nyt kiinnostaneet. Eväitten syönnin jälkeen illan vilu alkoi tunkea nutun alle, jolloin päätin lopettaa onkimisen vielä kun kaikilla oli kivaa. Kalojen totaalista yhteistyöhaluttomuutta lukuunottamatta oikein mukava reissu. Ehkäpä saamme järjestettyä revanssin Hausjärven tai Pyhtään piikkimonnien kanssa.

Juhannuspäivän Grand Slam 22.6

Grand Slam taitaa olla alunperin korttipeleissä ja vastaavissa käytetty termi. Kalastuksessa sillä on tarkoitettu hattutemppua, jossa onkisälli onnistuu saman päivän aikana koukuttamaan kolme tavoiteltua eteläisten vesien vauhtihirmua - tarponi, pompano ja naiskala. Aloitteleva lajikalastaja saattaisi helpostikin onnistua nostamaan kolmen elistä samalla reissulla, mutta näillä lajimäärillä moinen stuntti ei ainakaan kotimaan vesillä onnistune. Temppu jääköön tarkoittamaan kolmen muuten vaan mukavan lajin onkimista yhdellä ja samalla keikalla.

Tällä kertaa suunta vei Länsi-Helsingin lammille. Kenellekään tätä blogia seuranneelle eivät kalapaikat tule suurena yllätyksenä: vanhojen tuttujen urien koluaminen on vaan niin helppoa, ettei kovin usein tule harhailtua uusille mestoille. Ensimmäisenä tuli todettua Koneen vanhan pääkonttorin lammen rantoja tukkineen rakennustyömaan poistuneen maisemasta ja avanneen loputkin rannasta toiveikkaille onkijoille. Uusi kohta tosin oli toivottoman matala, ja satunnaisen ohikulkijan käytyä kyselemässä kalantuloa ja toivotettua perään hyvää kalaonnea, harkitsin jo kotiinlähtöä. Päätin silti kokeilla lammen toisen päädyn, ja säädettyäni kolmimetrisen kelaonkivavan kanssa pusikoissa onnistuin lopulta rantauttamaan kämmennen kokoisen ruutanan. Siinä vaiheessa kiitiö oli täynnä ylivuotista kiharaa siimaa, sotkuja ja solmja, väline vaihtui normimato-onkeen ja kalat löytyivät. Ruutanoita seurasi lammelle tyypillinen pieni suutari, ja puolisen tuntia kului rattoisasti näitä vuoron perään nostellen. Nälkä toki kasvaa syödessä, joten päätin suunnistaa vielä Niemenmäkeen Tilkan lammille hopearuutanaa kokeilemaan.

Illan jo laskeutuessa asemoiduin sillan kupeeseen virittelemään onkikamojani. Ruutanoitten sijaan lampi tarjoili pieniä ja vielä pienempiä särkiä. Yhden koiranulkoiluttajan kysellessä kalantuloa vastasin totuudenmukaisesti että kyllä täältä jotain pientä tulee, kun ongessa tömähti. Vapa kaksinkerroin, aivan liian ohut siima tiukalla kuin viulunkieli ja haavi jossain kotona en ollut missään vaiheessa ajatellutkaan mahdollisuutta saada kaloja joita ei voisi nostaa vavalla ylös. Äärimmäisen varovasti aloin uitella valtavaa hopearuutanaa kohti matalaa hiekkarannan kohtaa. Ruokalautasen kokoinen ruutana oli epätodellisen näköinen lipuessaan kyljittäin rantamatalaan. Silloin paine vavassa yhtäkkiä hellitti. Sekuntiakaan epäröimättä tein huiman tiikerihypyn viisisenttisessä vedessä pötköttävän kalan kimppuun. Kohta kengät olivat täynnä kuravettä, housut märät, polvessa haava ja kaikessa rauhassa isäntänsä kanssa ulkoilulla ollut wippet saanut elämänsä säikähdyksen. Kala oli poissa. Siima oli katkennut solmusta. Hetken välineitäni, tuuriani ja typeryyttäni sadatellen harkitsin jo luovuttavani illalta, mutta toisaalta tieto hopearuutanoitten olemassaolosta sai jäämään rantaan ainakin vielä hetkeksi. Uutta matoa koukuun ja odotusta. Särjet jatkoivat kohon pompottelua, kunnes siiman päässä jälleen tuntui raskas paino. Setti oli tietysti yhtä alamittainen kuin edelliskerrallakin. Tällä kertaa väsyttelin kalaa hiukan pitempään, ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä uitin rantaan aivan käsittämättömän kokoisen hopearuutanan. Huima otus, painoa oli varmasti enemmän kuin illan kaikilla ruutanoilla, suutareilla ja särjillä yhteensä. Tähän oli hyvä päättää tämänkertainen lampiseikkailu, mutta ehkä tänne tulee palattua nimenomaan isot yksilöt mielessä.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Tokkoin ranta 15.6

Lähikohteet olivat edelleen päivän sana, tällä kertaa seurana herra seitsemän vee ja tämän samanikäinen serkku V. Pojat omivat onget aika pian itselleen, mikä oli ihan positiivinen käänne, meikäläisen osaksi jäi hoidella kalat, madot ja muut limaiset/ällöt/vaaralliset jutut. Eläintarhanlahden sameista vesistä nousi tässä vaiheessa hyvinkin tuttuja särkiä, salakoita ja ahvenia, V onnistui porukan ainoana nostamaan yhden mustatäplätokon, missä riitti sisävesien kasvatille ihmettä kerrakseen. Selvisihän se viimein Tokoinrannan nimen todellinen merkitys meillekin.