Loppukiri osa 2 31.7

Ei se saalis vaan se fiilis. Joku viisas on todennut noin kalastuksesta ja tämä pätee aivan erityisen hienosti lajikalastukseen. Tätä lajia harrastavat höyrypääthän laittavat kaikki kalamaailman hylkiöt ja  mornaskontit (ainakin periaatteessa) samalle viivalle niitten himotuimpien jalokalojen kanssa. Ikävä kyllä usein se fiilis riippuu aika paljon siitä saaliista... (Poikkeuksia toki on).

Kaksi päivää ja tuntikausia intensiivistä kalastusta ilman ruokaa, lepoa tai vessataukoja (no ei nyt oikeasti) ja mikä on lopputulos - eipä juuri mitään, ainakaan saalista. Tänään tie vei Lohjalle ja yrittämään Porlan mystisiä viisipiikkejä. Lammikot ja kalat löytyivät suhteellisen helposti (oikeaa lajia näkyi olevan useammassakin lammikossa) ja kun ensimmäisestä puskasta pöllähti valtavan iso ja tumma, kaiketi kutuasuinen koirasviisipiikki, alkoi homma vaikuttaa suorastaan helpolta. Kolmisen tuntia myöhemmin saatoin vain todeta, että ei ollutkaan helppoa. Viisipiikit olivat joko äärimmäisen varovaisia ja haluttomia tai onnettoman pieniä tai molempia. Muutama ahneempi räpisteli hetken kiinni, mutta yksikään ei tullut käteen asti. Kaikkea kyllä kokeiltiin: rähmällään, kyykystä ja korkeasta polviasennosta onkimista, pientä ja vielä pienempää madonpalaa leikattuna kuutioksi, suikaleeksi tai munkkirinkilän malliseksi, vastanykäystä mahdollisimman ripeästi tai vasta pienen mutustelun jälkeen. Vain allikkosalakat tuppautuivat kyytiin, vaikka koetin niitä parhaani mukaan vältellä. Pienimmät ylöstulleet olivat reilusti pienempiä kuin isoimmat viisipiikit. Jossain vaiheessa piti vain heittää pyyhe kehään. Bussin lähtöä odotellessa kävin jokamiehenoikeudella liottamassa puolisen tuntia onkea Lohjanjärvessä, jos vaikka sulkava nappaisi. Tulos oli aiemman suuntainen: särki ja iso salakka.
Tämä taisi olla varsinaisen kalastuskauden viimeinen keikka. Nyt kalavehkeet siirtyvät työpöydältä komeroon ja muut jutut alkavat kilpailla niukasta vapaa-ajasta entistä kiivaammin. Toki kesä jatkuu ja syksyhän on usein kalastuksellisesti vähintään yhtä antoisaa aikaa - varmaan vielä silloin tällöin tulee jotain yritettyä. Toutainta, puronieriää, siloneulaa...

Paluumatkalla olo oli lievästi pettynyt, mutta sitten pää alkoi jo raksuttaa jo uusia juonia. Jos koon #30 koukku on liian iso, täytynee hienosäätää sitä. Ennen muuta se vaikuttaa ihan turhan paksulankaiselta: alunperin ilmeisesti perhokalastukseen tarkoitetut koukut kestävät varmasti satoja kertoja kookkaampien siikojen ja harjusten venkoilua, mutta pikkukaloilla vain läpäisevyys taitaa olla ainut oikeasti tärkeä ominaisuus. Voisikohan niitä vähän viilailla ohkaisemmiksi? Tai minkähänlaisia minikoukkuja saisikaan askarreltua vaikka akupunktioneuloista? Kenties syöttejäkin voisi kehitellä, kokeilla vaikka survareita. Ehkä Lohjallekin vielä palataan. Kuten sanotaan - uutta matoa vaan koukkuun.

Loppukiri osa 1 30.7

Meni maastontieduteluksi. Oli mahdollisuus suhailla autolla kalojen perässä, ja hinku saada elis tai parhaassa tapauksessa parikin oli kova.

Ensimmäiseksi suuntasin nahkiaisten jäljille. Aikuiset yksilöt ovat ymmärtääkseni tähän aikaan vuodesta vainaita, mutta puron pohjamudissa on montakin sukupolvea ammokeettoja eli likomatoja, lajin nuoruusvaiheita tai toukkia. Nämä kaivautuvat pehmeään pohjaan ja suodattavat piileviä ja muuta mukavaa ravinnokseen. Tarkoitus oli bongata yksi tällainen otus lapiolla ja haavilla esiin suojastaan. Summamutikassa pohjaa tonkimalla olisin varmaan saanut lapioida pohjamutaa vaikka loppuvuoden saamatta muuta kuin rakot käsiini, joten koetin ensin saada näköhavainnon saaliista. Huonoa asiaan perehtymistä osoittanee, etten oikeastaan tiennyt, miltä kaivautunut toukka oikein näyttää. Arvelin, että sen pääpuoli saattaisi pistää esiin pohjasta tai ainakin kolon suulla olisi jonkinlainen painauma. Muutama lupaavannäköinen kolo rantapenkasta löytyikin, mutta en ainakaan onnistunut kaivamaan näistä toukkia esiin. Useammin kuin kerran väijyin pumppu jyhmien virrassa heiluvia oksanpätkiä. Paikka sinänsä oli oikein lupaavan näköinen ja kalojakin tuli havaittua, luultavasti parvi töröjä ui särkän yli, mutta saivat nyt uida rauhassa. Tänne täytynee palata koettamaan onneaan uudemman kerran nahkiaisten kutuaikaan, jolloin aikuisia yksilöitä pitäisi olla helpompi havaita.

Toinen paikka oli metsäoja puronieriän levinneisyysalueella. Ainakin tähän aikaan vuodesta se oli niin vähävetinen, etteivät edes normaalikokoiset hammastahnaputkilon kokoluokkaa edustavat nieriät sopisi sinne lymyilemään. Kokeilin enemmän velvollisuudentunnosta kuin saaliinsaamisen mahdollisuuteen uskoen hetken aikaa onkia aukeasta paikasta, joka muutamaa yöpöydän kokoista laikkua lukuunottamatta oli vesikasvillisuuden vallassa. Tänne ei taatusti tule mitään aihetta palata, mutta ehkäpä puronieriää voisi vielä koettaa myöhemmin, jos tulee vielä asiaa Pirkanmaa-Häme -suuntaan.

Vaikka aika intensiivistä kalastusta on jo kolmisen kuukautta takana, en tullut koko päivänä syöneeksi kunnolla - ei vaan malttanut käyttää hyvää kalastusaikaa semmoiseen. Ja huomenna lisää.

Vähän parempi täpliskeikka 27.7

Lähdimme taas muksujen kanssa Olympiaterminaalin altaalle kokeilemaan mustatäplätokkojen syöntihaluja. Tähän voisi satuilla idean syntyneen RTKL:n tutkijoiden pyynnöstä saada tietoonsa kaikki havainnot lajista, mutta todellisuudessa kyse taisi olla vapaa-ajan, kalastukseen urautuneen mielen ja puuttuvan vuosipinnan yhdistelmästä. Edellisestä reissusta oli ehkä opittu, ja pikaisen pinnan kuittaamisen sijaan reissu tehtiin enemmän lasten ehdoilla. Sää ja muutkin tekijät olivat ehkä tällä kertaa puolellamme, ja visiitistä muodostui ihan miellyttävä. Tokot tosin jäivät saamatta, kuten kaikki muutkin eväkkäät. Muutamat kunnon tukistukset siiman päässä kyllä vaikuttivat kovasti kohdelajilta, mutta liekö alunperin kivinilkan pyyntiin rakentelemani litkan koukut olleet turhan suuria niiden suuhun. Jossain vaiheessa litka jäi pohjaan ja totesin, että eipä tämän vuosipinnan takia kannata enempää aikaa kuluttaa. Ehkä jonkin työpäivän aamuna vielä. Oikeastaan reissusta ei jäänyt paljonkaan mainitsemisen arvoista sanottavaa, mutta periaatehan on, että kaikki reissut raportodaan. Jos vain erityisen menestyksekkäät reissut tulisivat kirjatuiksi, saattaisi lajikalastus vaikuttaa kerrassaan simppeliltä puuhalta - tai meikäläinenkin ihan eri tason tekijältä. Hyvä näin.


Näitä tavoiteltiin. Aina ei tule,mutta joskus sentään näköjään tullutkin.

Sunnuntaikalastelua keskellä viikkoa 26.7

Ei tullut muutakaan ajanvietettä mieleen, joten lähdimme Vanhiksella muksujen kanssa, onget mukana.Saaliiksi tuli yksi todella pieni ahven, mutta pääpaino olikin kahlailussa ja ulkoilussa. Yritystä ei ihan hirveästi ollut, kun kerran mitään uutta ei paikalta oikein voinut odottaa. Piäkaupunkiseudun potentiaaliset uudet pinnat alkavat muutenkin olla jo vähissä: karppi tietty, siika sitten keväällä, siloneula tuurilla ehkä, kampela vaatii rekkakuoramastollisen silkkaa säkää, toutaimenkin saanee muualta helpommalla... Uudet pinnat vaatisivat enemmän tai vähemmän matkustamista, tietoa paikoista, eri vuodenaikaa tai näitä kaikkia. Muutenkin tämän kauden saldoon alkaa olla jo aika tyytyväinen. Kuhapinnan jälkeen uusia eliksiä on tälle kaudelle kasassa neljä, ja sehän on ihan mukavasti. Toki lisää yritetään ainakin siihen seitsemään lajiin saakka - tiukka loppukiri on jo hyvin suunniteltu. Vuodareitakin lähdetään ehkä vielä jahtaamaan, jos intoa riittää (tai meinaa tylsyys iskeä).

Mietteitä amatöörimäisestä karpinonginnasta 25.7

Amatöörimäisyyttä pidetään usein jotenkin huonona ominaisuutena - synonyyminä puolivillaisuudelle, aloittelijamaisuudelle tai muuten vaan räpeltämiselle. Sanan alkuperäinen merkitys on kuitenkin, että kiinnostuksen kohteeseen (olipa se kalastus tai mikä tahansa) harrastelijana sen tuottaman mielihyvän vuoksi, ´just for the fun of it´, erotuksena rahan perässä liikkuvista ammattilaisista. En siis osaa sanoa oliko tämänpäiväinen visiitti Onkitukku ROD:iin loppu vai pikemmin alku entistäkin amatöörimäisemmälle karpinonginnalle. Kotona ainakin pyöriteltiin päätä siihen malliin kuin olisin kertonut ostaneeni vähintään kauhakuormaajan. Onkitukku vaati melkoisen pyhiinvaelluksen Viikistä (kahden pienen lapsen kanssa, julkisilla kulkuvälineillä, hurjassa helteessä), mutta kyllä se oli sen arvoista. Tavaran lisäksi mukaan lähti tukku erinomaisia neuvoja ja vinkkejä, ja varmaan mukavia turistessa olisi helposti mennyt koko päivä, jollei muitakin asiakkaita olisi pitänyt palvella ja lapset eivät olisi käräyttäneet käpyään ihan lopullisesti jossain vaiheessa. Paikasta jäi käteen erittäinen positiivinen fiilis, kolme 4 gramman valokärkikohoa, viisi pakettia valotikkuja, purkki vaniljamakuainetta, kaksi purkillista maustettuja onkimaisseja, perukesiimaa, kaksi pakettia koukkuja ja seitsemän pussia erilaisia mäskejä, pellettejä ja ruokia, yhteispainoltaan noin 15 kiloa. Kyllä nyt kelpaa, enää puuttuu se kala. Tosin ei ehkä kauaa, jos vielä tämän kauden aikana ehtii sitä tosissaan yrittämään.

Musiikkia karpeille 22.7

Tällä karpinpyyntireissulla Vanhiksen rantaan oli seurana Teemu kitaroineen - olisiko tämä seireenin kutsu ainakin musikaalisimmille kaloille? Tunnetusti särkikaloilla on kalamaailmassa poikkeuksellisen hyvä kuulo, mutta indie-improvisointi ei ehkä ollut karppien mieleen, sillä houkuttelimme rantaan saakka vain muutaman ison särjen ja yhden lahnan. Kalojen koko oli kyllä isointa mitä tänä kesänä on tullut vastaan ja myös kiiskien puuttuminen saaliista oli pelkästään positiivista. Tässäkin varmaan eri kalojen vuodenkierrolla on osuutensa asiaan, mutta kokemus ja havainnot ovat toistaiseksi sen verran vähäisiä, ettei mitään syvällisempiä totuuksia kannata yrittäkää laatia. Sen(kin) takia minä näitä muistiin kirjoitan, että niistä ehkä joskus hahmottuu selviä kaavoja ja trendejä, kurkistuksia vedenalaiseen maailman asukkaiden elämään. Ja tietysti siksi, että kalassa on kivaa ja etenkin karppireissuja kelpaa useimmiten aina muistella jälkeenpäinkin. Tämäkään ei ollut poikkeus. Huolimatta hillittömän kylmässä säästä (kolme pitkähihaista paitaa päällä ja silti kylmä - heinäkuussa) liikkeellä oli muitakin hauskaa pitämässä. Lahjoitimme lahnan ruokakaloiksi yhdellä äänekkäälle (polttari?)seurueelle, joka sitä sekä sinnikkäästi että nätisti pyysi. Sitä mekastuksen ja kaaoksen määrää, mikä rannalle syntyi kun kalavainaja vielä refleksinomaisesti liikahti ;) Kaikilla oli hauskaa, mutta poistuimme näistä mainioista rantabileistä vielä hetkiseksi lammikolle karppia yrittämään. Tosi hiljaista oli tuolla, suorastaan kuollutta, mutta sain siinä ongenkärkien kyttäämisen lomassa sentään järjesteltyä vähän kesän kuvia.

Oma maa mansikkaa 20.7

Tänään päätin treenata vähän piikkikalojen pyyntiä ja samalla selvittää, minkämerkkisiä kaloja lähilutakossa oikein ui. Hypoteesi oli kymmenpiikki, mutta tämähän oli silkkaa mutua. Helpoksi nakiksi arvelemani kalat nöyryyttivät ensi pahasti, sillä pääosa oli aivan olemattoman pieniä tämän kesän nuorukaisia ja kaikki vähänkin isommat yksilöt hirvittävän arkoja - ihmekö tuo 30 sentin syvyisessä kirkkaassa vedessä. Ensimmäinen madonpalan huolinut kala paljastui kolmipiikiksi - laji se on sekin, mutta pieni pettymys kymmenpiikin hakijalle. Päätin kuitenkin onkia vielä muutaman lisää ihan harjoituksen nimissä ja neljättä kalaa vähän lähemmin tarkastellessani totesin sen iloiseksi yllätyksekseni kaivatuksi kymmenpiikiksi. Kalat numero kaksi ja kolmekin saattoivat itse asiassa olla tätä laatua, olisi vaan pitänyt tiirailla tarkemmin. Nyt viisipiikkienkin koukuttaminen Porlassa alkoi tuntua taas ihan mahdolliselta, joten siltä osin treeniä voi pitää onnistuneena. Joka suhteessa muutenkin hyvä keikka: kaksi vuodaria nuorenherran ulkoilun ja unien varjolla, kahdenkymmenen lajin rajapyykki rikki, enkä missään vaiheessa poistunut 100 metriä kauemmas kotoa!

Kuhavarkaus 18.7

Varkauden sellukaupunkin on nimestään ja ominaistuoksustaan (joka on jotain keitetyn kukkakaalin ja suolikaasun väliltä) huolimatta meikäläiselle rakas paikka. Siihen liittyy nuoruusvuosilta iso nippu positiivisia muistikuvia ja mielleyhtymiä ja tänään niiden joukkoon liittyi yksi uusi. Saateltuani Annin ja Leimun kotimatkalle, poikkesin kalaan Varkauden Pirtinvirralle. Olo oli jo valmiiksi myönteinen, vaikka vettä satoi taukoamatta ja kalastusluvan myynyt ABC-liikennemyymälän kassakin toivotti oikein suureen ääneen kalaonnea. Vaikka olen kalastellut Varkauden vesillä yhteensä varmaan kymmeniä kertoja, oli tämä vasta toinen visiittini Pirtinvirralle. Paikka on ehkä jotain samaa kuin Vanhankaupunginsuvanto helsinkiläisille: ykkösmesta ansiosta, keskeisen sijaintinsa ja kalaisuutensa ansiosta. Edellisen kerran oma saaliini oli jäänyt ahveniin (tosin hyvänkokoisiin), mutta lajikalastuksessa ei heimotasolla oikeaan osuminen riitä, pitää olla oikea laji. Ja ainut oikea olisi siis kuha.

Aloitin virran itärannalta ja etenin pikkuhiljaa alavirtaan. Vieheitten värien valinta on itselleni melkoista salatiedettä, mutta jotenkin valkoinen tuntui umpipilviseen ja tihkusateiseen, mutta silti valoisaan heinäkuun loppuiltapäivään sopivalta. Pitkään jatkuneet sateet olivat kehittäneet reilun virtauksen ja vesi tulvi uomastaan rannoille ja heittolaitureille. Sade taisi pitää kaikki täysjärkisemmät savolaiset kalamiehet koloissaan, sillä ketään muuta en varrella virran nähnyt ennen kuin illalla jo pois lähtiessäni. Nakkelin selvästi ylävirtaan, jotta ehdin upottaa jigin kunnolla pohjaan. Isommat mukanani olevista päistä olivat nähtävästi juuri oikean painoisia, sillä sain hyvän pohjatuntuman ilman että jigi ihan koko ajan oli maapallossa kiinni. Pirtinvirrasta pelotellaan pohjan rytöisyydellä ja viehetappioilla, mutta itse onnistuin koko reissulla jättämään pohjaan kaksi jigiä ja kuluttamaan loppuun yhden pyrstön. Mielestäni ihan kohtuullinen vaihtokauppa, sillä vastineeksi virrasta nappasi siihen valkoiseen toukkajigiini ensimmäinen kuhani. Heittolaiturilta se nappasi, suunnilleen vastarannalla väkyvän Next Step baarin(?) kohdalta. Samalla selvisi, etteivät puheet kuhan heikohkosta vastuksesta siiman päässä ole suuresti liioiteltuja. Saalis oli kuitenkin sen verran kookas ja sai virtauksesta apua, että jännää piisasi. Etenkin rantautus meinasi mennä turhankin jännäksi ilman haavia tai muuta kättäpitempää - onneksi heittolaituri oli muutenkin puoliksi upoksissa, joten kuhan saattoi uitella sen päälle ja kopata kouralla lopuksi parempaan talteen. Kala oli reilusti mitallisen näköinen, suorastaan iso, mutta silti ensimmäinen toimenpide oli kaivaa mittanauha repun sivutaskusta ja varmistaa saaliin mitallisuus. Sitten riemunkiljahdus, hillitty tuuletus ja päätös pitää kala ruokana ja trofeena. Olo oli, kuten yleensä aina eliksen jälkeen, epätodellisen hilpeä. Johan pomppas kuha, näinkös helppoa se sitten olikin? No eihän se totta puhuen ihan helppoa ollut, kuha on itselleni ollut varmaan kaikkein pisimpään jahdattu eväkäs ja viimeisiä listalta puuttuneita "peruskaloja". Kalan jälkeen meni varmaan ainakin tunti ennen kuin tunteet tasaantuivat sen verran, että kalastus muuttui puolihuolimattomasta viskelystä ihan vakavasti otettavaksi puuhaksi. Kun kuhan kavereita ei alkanut kuulua, päätin käydä hakemassa vuodariksi vielä samalla reissulla taimenen. Taimen se on alamittainenkin, mutta kyllä täpärästi alamittaisen taimenen irrottelu vaapun koukuista tuntui enemmän kiusanteolta kuin jalolta harrastukselta - toki alamittaisia voi vahingossa tulla, mutta kalalapsien koukuttaminen pinnan takia ei totisesti sovi meikäläiselle. Jääkööt sitten vaikka pinnat saamatta. Vanhalta säynepaikalta nousi vain sormenmittaisia ahvenia - vai liekö edes ollut oikea paikka, näytti ainakin kovin erilaiselta kuin joskus nuorempana ja muutenkin purojen halkomassa kosteikossa rämpiminen alkoi tuntua kuin olisi labyrintissa pyörinyt. Lähdin iltayöstä kotimatkalle kengät, sukat ja housunpuntit läpimärkinä, hiukan jo kylmissäni ja väsyksissä, mutta onnellisena. Kuha, viimeinkin.

Maljalammen ruutanat 17.7

Kerta olimme kesälomailemassa Kuopiossa, ajattelin palata lajikalastusharrastukseni juurille. Yhden ensimmäisistä bongausreissuista (bongaus=lähdetään hakemaan vihjeen tai muun intuition varassa jotain tiettyä lajia, erotukseksi spondesta=spontaani havainto, tilanne, jossa laji saadaan jonkin muun lajin kalastuksen tai yleiskalastuksen yhteydessä. Kumpikaan ei nähdäkseni ole mitenkään toista arvokkaampi, vain eri asia.), muistaakseni jonkun lukioaikaisen ystäväni puhuttua ruutanalammesta. Kuopiossa on kummallisia ruutanoitten kansoittamia lammikoita useitakin, mutta mielikuvani mukaan tässä kyseisessä oli kalaa enemmän kuin vettä. Kartalta ei löytynyt lampea ihan sieltä mihin sen olisin halunnut sijoittaa, mutta ihan vierestä löytyi Maljalampi eli Pappilanlampi, jossa kuulemma ruutanoita pitäisi asustaa. Lähdimme siis Annin ja Leimun kanssa iltakalaan vakaana aikomuksena hakea helpot ruutanapinnat. Vaan ei ollut helppoa: lampi oli rannoiltaan pahoin rämettynyt ja itikoita sikisi läheisissä lutakoissa ainakin näin sateisena kesänä kalastajien riesaksi. Haapanapoikueet terrorisoivat parissa ekassa kohteessa kalastusta, vaikka samalla tarjosivat katsojille viihdykettä. Vaihdoimme kuitenkin apajaa ennen kuin joku pieni sorsanpoika nielaisisi leipäpalalla syötitetyn koukun. Minuutit kuluivat, lampi tuntui väärältä eikä ruutanoita kuulunut. Lopulta nuoriherra hermostui niin pahasti, että aloin sovitella teleskooppiongen 22 osaa takaisin sisäkkäin. Ja silloin se tapahtui: kun kehin onkilaitteen vedestä, killui koukun päässä pieni lampiruutana. Ajoitus oli suorastaan hykerryttävä ja itse hymyilin epäuskoisena kuin naantalin aurinko. Päätimme lähteä ostamaan suklaata vaimoparalle, joka saa/joutuu kestämään tätäkin hulluuden muotoa. En tiedä vieläkään, oliko lampi se sama, josta elämäni ensimmäiset ruutanat kävin onkimassa, mutta nyt ainakaan voimme varmuudella sanoa, että Kuopion Maljalammessa (Pappilanlammessa) on ruutanoita. Ja kenties vaikka raportoida tämän merkittävän tiedon Fongaus -sivustolle. Tunsin itseni kerrassaan merkittäväksi tutkimusmatkailijaksi lajikalastuksen saralla.

Mathildedalenin kuhat 12.7

Maakuntakiertue jatkui tällä kertaa Varsinais-Suomen suuntaan, jossa vietimme muutaman päivän Teijon Mathildedalenissa. Kalastelu jäi yhteen iltaan ja silloinkin rannassa ei ehtinyt kovin montaa heittoa roiskaista ennen kuin mukaan lähtenyt perhe alkoi kypsyä odotteluun. Kuhaa tavoiteltiin, mutta saaliiksi tuli vain yksi pieni hauentumppi. Tämäkin oli kyllä mukava piristys ja toi ihmeesti lisää uskoa saaliin saamiseen. Saaduksi en sitä laske, kun onnistui ravistamaan itsensä koukuista rannan tuntumassa - sinänsä myönteistä, eipähän tarvinnut sekaantua itse irrottelemiseen. Mukava oli vaihteeksi kalastaa petokaloja - hassua että se on nykyään eksoottista vaihtelua, kun se joskus oli ainoa tapa kalastaa. Täytynee vielä koettaa panostaa enemmän reissujen kestoon ja toteutukseen - määrää kyllä näyttää kertyvän, mutta tulosta heikonpuoleisesti. Kuhan päänmenoksi on kuitenkin vielä muutama ässä hihassa, ehkä se vielä nousee.

Heinäkuun mateet 6.7

Tämä oli mökkiviikon pääasiallinen kalastusreissu: äärimmäisen kirkasvetiselle Iso-Melkutin järvelle suuntautuva öinen tutkimusmatka mahdollisia yökaloja narraamaan. Tähtäimessä oli ennen muuta järven kalastoon todistetusti lukeutuvien matikoitten rantamatalissa viihtyvät jälkikasvu. Lisäksi oli tarkoitus tutkia, pitäisikö tieto järvessä esiintyvistä kirjoeväsimpuista paikkansa, kivennuoliaistenkin mahdollisesta esiintymisestä oli määrä ottaa selkoa. Tunsin itseni todelliseksi tutkimusmatkailijaksi! Olin jo aikaisemmin päivällä katsonut sopivat kivikkoisen rannanpätkän, joka lisäksi oli kapeassa salmessa, jossa luulisi muutenkin kalaa liikkuvan. Pari päivää aiemmin kivien kääntely ei antanut järin rohkaisevia tuloksia pohjakalojen esiintymisestä, mutta ehkäpä tilanne olisi toinen yöllä ja eri paikassa. Matkalla laavulla melskasi nuorisoa, enkä kilometrin patikan jälkeenkään päässyt pakoon stereosta yöhön tulvivaa teknoa. Se luonnonrauhasta. Ei sen puoleen, itikka-armadan taukoamaton konsertti piti kyllä huolen, ettei kalapaikalla ollut turhan hiljaista tai yksinäistä. Ensitöikseni heitin madolla syötitetyn pohja-ongen puoleenväliin salmea mateiden, ankeriaitten ja muita yön kulkijoita varten. Sen jälkeen aloin kahlaten tähyillä rantakivikoista pikkukaloja. Kirkasvetisen järven hyvä puoli oli, että kalat näki vaikka metrien syvyydestä. Tämä oli myös huono puoli: mitään ei nimittäin näkynyt. Koska kahluusaappaat eivät millään olisi mahtuneet matkaan, etenin paljasjaloin ja käärityin housunpuntein itikoitten näykkiessä paljaita kinttuja. Harvakseltaan näkökenttään ui pieniä kaloja, jotka olin tunnistavinani kiiskeiksi. Nämäkin olivat pääasiassa äärimmäisen arkoja, mutta ahneita - parikin yritti koukuttaa itsensä useampaan kertaan siinä onnistumatta. Kolmas tyyppi tuli sitten kouraan saakka ja varmisti lajinmäärityksen. Siinä vaiheessa olin niin syöty ja väsynyt, että lopetin siltä illalta. Ootto-ongessakin oli vain mato. En ole ihan varma, voiko kyseistä kokemusta suositellla kenellekään. Hyttyshuppu ja kahluusaappaat olisivat voineet tehdä siitä siedettävämpää, mutta tuskin lopputulos olisi muuttunut olennaisesti. Ei siis madetta, kivennuoliaisten sen enempää kuin simppujakaan. Ehkä Melkulle kannattaisi mennä muuten kalaan - vaikka soutu-uistelemaan siikaa, ahventa ja haukea. Mitä matikoihin tulee, täytynee kokeilla joskus syksymmällä uudestaan kotivesiltä.


Metsälammen hauet 4.7.

Aamusella livahdin kokeilemaan, josko Ali-Myllyltä nappaisi lippaan tai lusikkaan aito metsälampihauki. Paikka suorastaan haisi hauelta lumpeikkoineen ja ruovikkoineen. Ikävä kyllä heittopaikatkin olivat mökkiasutuksen sekä vesi- ja maakasvillisuuden takia kortilla - käytännössä mahdollisia paikkoja oli yksi ainoa. Tästä rakosesta tuli pommitettua vesikasvillisuuden reunamia erilaisilla hyvillä pienhaukipeleillä, mutta tuloksetta. Jossain vaiheessa lumpeikon (siis ihan oikeita valkokukkaisia lumpeita, ei mitään ulpukoita) harventaminen kiinnitarttuvilla uistimilla alkoi masentaa siinä määrin, että pakkasin kamani ja palasin mökille. Hyttyset söivät tällä(kin) kertaa paremmin kuin kalat.

Viikko mökillä 2.-6.7 (monta reissua)

Nyt lienee järkevää vähän luistaa periaatteesta, että joka reissu raportoidaan - ainakin jos kaikki (potentiaaliset) kalavesillä notkumiset ja retkentyngät lasketaan reissuiksi. Joka tapauksessa viikko mökillä Räyskälän maisemissa oli kalastuksellisesti vaatimaton. Parin mainittavammat kalareissun lisäksi tuli mahdollisia kalavesiä tähyiltyä aina muun retkeilyn lomassa ja joskus asioikseenkin. Melkulla näkyi kyllä sukeltelemalla ja pinnan läpi ahvenia ja särkikaloja, purolla Yli- ja Ali-Myllyn välillä näitä samoja. Purolla tuli käytyä pariin otteeseen hämärähommissa: ahvenat olivat yöpuulla, mutta salakat pomppivat komeasti karkuun lampun valoa.