maanantai 7. syyskuuta 2015

Mahtava Itämeri 5.-6.9

Meri on hyvä
Se on sininen syvä, loputon
Saa uskomaan että kaikki muukin on

Kaikki on hyvin

Ennen päivänlaskua ei voi 6.8

Olipa kerran, ei niin kauan sitten, pieni metsä suuren kaupungin laidalla. Metsässä oli lampi, jossa eleli monenlaisia asukkeja: vesiäisiä, näkkejä ja piikkimonneja. Ne kaikki olivat luonnostaan yöeläimiä, sillä auringonvalo kivettää ne hetkessä. Eräänä päivänä Päivänsäde ja Menninkäinen päättivät lähteä tutustumaan vedenväkeen. Päivänsäde hohti himmeästi oranssinkeltaisena, olihan kaunis auringonlasku. Menninkäisen hiuksissa oli takkuja ja housunpuntit tahraiset.

Hämärä laskeutui ja yön olennot tarkkailivat puiden suojasta kaksikkoa. Lammen asukkaat eivät kuitenkaan olleet seurallisella päällä ja ainoastaan usvakiehkurat liikkuivat veden yllä. Lumpeenkukat loistivat pinnalla häikäisevät valkoisina kuin taivaan tähdet.

Menninkäinen taittoi pienen muovisen tikun mutkalle. Maahisille käsittämätön kemiallinen reaktio sai putkilon hohtamaan pimeässä kylmää, vihertävää valoa. Ehkä se kiehtoisi kohon päällä piikkimonneja yhtä paljon kuin loistavat virvatulet ihmisiä. Virvatulet viihtyvät kaukana ihmisasutuksesta, joten ihmiset näkevät niitä nykyisin enää aniharvoin. Ei ihme että monet pitävät niitä pelkkinä taruolentoina. Täällä metsässä niitä vielä oli, ja ne sytyttivät lyhtyjään öiseen maisemaan. Ihmiset luulevat usein virvatulia pahansuoviksi eksyttäjiksi, ja aivan suotta, todellisuudessa ne haluavat houkuttella luokseen vain kaltaisiaan. Ne tuskin ovat tietoisia kulkijoille aiheuttamastaan harmista, mutta tuskin muuttaisivat tapojaan, vaikka tietäsivätkin.


Vedenväki ei kuitenkaan piittaa valoista ja suhtautuu kuivan maan kulkijoihin muutenkin epäluuloisesti. Monet niistä ovat kuitenkin hyvin musikaalisia ja jopa ihmiset ovat joskus onnistuneet houkutellemaan niitä soitollaan esiin vetisistä asuinsijoistaan. Tätä ystävyksemme eivät kuitenkaan tienneet. Edes madot, joita Päivänsäde ja Menninkäinen tarjoilivat, eivät kelvanneet.

Lopulta maahisten oli lähdettävä kotiin nukkumaan. Päivänsäde osasi lentää, mutta Mennikäinen joutui patikoimaan jalkaisin. Polulla he kohtasivat metsänpeikon, joka oli joutunut ihmisen nopealiikkeisen kulkupelin kolhaisemaksi ja jäänyt suivaantuneena ärhentelemään keskelle tietä. Useimmat maahiset pitävät pahansisuisia, ahneita ja keppostelevia peikkoja varsinaisina kiusankappaleina. Päivänsäde halusi kuitenkin auttaa otusparkaa ja nosti sätkivän, solvauksia kidastaan suoltavan rumahisen tuvaan tiensivuun, koska juuri sellaisia asioita Päivänsäde tekee. Menninkäinen otti puolestaan peikosta valokuvan, koska se on juuri sellainen asia, joita Menninkäinen tekee.



Päivänsäde lennähti kotiinsa ja Menninkäinen kömpi omaan koloonsa unille. Nukahtaessaan se vielä mietti, miten onnekas pieni olento se olikaan.

lauantai 1. elokuuta 2015

Kalastus on kivaa 29.7

Iltaonkireissu vei lasten kanssa katsastamaan vanhoja kotiseutuja ja Viikin koetilan lampea. Neiti kahdeksan veen mielikuvat paikasta alkavat olla jo aika hämärtyneitä ja nuoriherra tuskin muistaa koskaan tuolla asuneensakaan. Lisäksi tarkoitus oli napata vuodareita hopearuutanasta, ehkä myös allikkosalakasta, kolmipiikistä ja kymmenpiikistä.

Varmaan ensimmäistä kertaa koetilan lammella oli muitakin kalassa - laituria miehitti kaksi nuorta kalamiehen alkua, jotka toivottivat joukkomme tervetulleiksi apajilleen. Säädön määrä toki nelinkertaistui normaalitasosta (Muistutetaan tässä vielä lapsimatematiikan tärkeimmistä laskusäännöistä, joiden mukaan kaksi päätä keksi kolme kertaa niin paljon säätämistä kuin yksi, ja yksikin pää säätää kolme kertaa niin paljon kuin mahdollista). Siimasotkuja, hajoinneita onkilaitteita ja elämää suurempia kalajuttuja. Viimeksi mainituille tuli kyllä myös katetta kun uusi kalakaverimme tempaisi lammesta pari hurjan kokoista ahventa - mahtaa lammen allikkosalakoita nykyisellään ahdistaa. Itse keskityin onkimaan kukkoahvenia, kuten myös neiti kahdeksan vee. Onneksi kalojen irrotteluun ja matojen pujotteluun tottuneita avuliaita herrasmiehiä oli oikealla ja vasemmalla. Lopulta vapa nytkähti lupaavasti ja siiman päässä oli iso hopearuutana - itse asiassa varmaan isompi kuin kaikki aikaisemmat hopearuutanani yhteensä (Tämä kuuloistaisi paljon vakuuttavammalta jos kaikki ne aiemmat hopsut eivät olisi olleet aivan onnettomia sinttejä).

Allikkosalakkaa ei ollut mitään suurempaa tarvetta edes yrittää, samoin piikkikalat jäivät aivan suosiolla toiseen kertaan. Olihan mukava onkia kerrankin itseäänkin innostuneemmassa seurassa. Ahvenen niskojen taittaminen peukalolla, verestys kiduskaaret katkaisemalla ja madon pujottaminen koukkuun jättäen kärki näkyviin olivat nuortenmiesten kirjoissa suuren kalastajagurun suuria viisauksia - eihän tuollaisesta voi olla herkistymättä. Ajattelin muuten vastedes käyttää johdonmukaisesti kaikista muista kuin punavalkoisesta perinne-essokohosta nimitystä "mestarikoho".
Ei huono tämäkään

Eläköön solidaarisuus 28.7

Mätäkuussa 2015 muuan kansanedustajan sosiaaliseen mediaan nakkaama kylmä kivi ja siitä syntyneet laineet ovat puhuttaneet kansakuntaa. Jottei jäisi epäselväksi: minun Suomeni on kansainvälinen, samanlaisia ihmisiä tässä kaikki ollaan ja 6-12 kuukauden palelu suomalaismetsässä rynnäkkökiväärin kanssa vie yleensä enimmät halut taistella yhtään minkään puolesta. Minun Suomessani aasialaistaustainen leidi voi termoskahvista ja porkkanakakusta koostuvien eväittensä jatkoksi kaivaa kalakukon - totta kai tämä tapahtui Kuopion junassa.

Vaikka vastakkainasettelun aika ei näemmä ole vieläkään ohi, ovat kalastajat oman kokemukseni mukaan yleensä joviaalia ja höveliä joukkoa. Ehkä luonnon helmassa ja mukavan harrastuksen parissa on helppoa olla ihmisiksi, ainakin mielikuvissa perinteinen mato-onkija taitaa olla rentouden perikuva.

Tällä kertaa onkija sidosryhmineen oli Ruoholahden kanavalla. Neiti kahdeksan vee otti pikkuveljensä kanssa rannan haltuunsa leikkiessään. Vastarannalla oli nuorisoporukka kal(j)assa - kerrassaan mainion näköinen kahden kivan, kesäisen aktiviteetin fuusio. Aika kului, onkijan rauhaa häiritsi vain muutama särki ja salakka, oli suoraan sanottuna ihan tosi hiljaista. Mutta kuten itse aikakin, myös kalantulo heikkous on suhteellista. Ensin koukkuun ja irrotusvaiheessa myös sormenpäähän tarrannutta mustatäplätokkoa manaillen irrotellessaan onkija kuuli takavasemmalta jonkun ihmettelevän ääneen keskivertosaaliista poikkeavaa mornaskonttia. Nuorisoporukka oli ilmeisesti vaikuttunut kalantulosta ja porukan ekstrovertein nuori neito oli lähetetty kysymään vastarannan Nuuskamuikkuselta parempia syöttejä heidän kinkkusuikaleittensa tilalle. Olihan onkijalla matoja vaikka muille jakaa, varsinkin kun oman nuorison nukkumaanmenoaika asetti aikaraamit omille onkimisille. Samalla tuli juteltua mukavia ja toivetettua kireitä siimoja.

Näitä on jostain syystä aina kiva onkia. Ja jopa saada. En osaa selittää.
Kun hippilinjalle lähdettiin, myös täplis päätyi poikkeuksellisesti kalalokin ruoansulatuskanavan sijaan takaisin kotikanavansa pohjaan miettimään kokemustaan. Meille kanava ei sillä kertaa suonut kummoisia saaliita, mutta mukavia kokemuksia siitäkin edestä. Alan pikku hiljaa uskoa, että Frank Martelan ajatuksissa (esim.) saattaa ollakin perää - hyvän tekeminen luo hyvää, paitsi toisille, myös itselle. Ollaan siis kivoja toisillemme (Toki varaan itselleni oikeuden olla rakastavan ja ymmärtävän lisäksi tarvittaessa myös sarkastinen ja kiukkuinen, jos joku perseilee ;).

Jättiläisen harteilla 27.7

Joskus aiemminkin olen tässä blogissa koettanut antaa tunnustusta lajikalastuksen pioneereille: ladun avaaminen - uusien kalapaikkojen  löytäminen ja menetelmien keksiminen - ei ole aina helppoa, me perässähiihtäjät pääsemme vähemmällä.

Anoppilan laina-Opelia palauttaessa päätin poiketa töröongella Keravanjoella Sipoontien sillan kohdalla. Olin aikoinaan ensimmäiset töröni onkinut samaisen joen loppupäästä, mutta tässä piti olla pomminvarma mesta. Tällä hetkellä se ikävä kyllä myös näytti pommitetulta sillankorjaustyömaan takia: väliaikainen puurakennelma hankaloitta ainakin ylipitkän vavan kanssa pelleilevää onkijaa ja varmuuden vuoksi rannasta oli sorrettu yksi puukin keskelle jokea. Ainut kalastettavan oloinen kolo löytyi puu kohdalta ylävirtaan, mutta sieltä löytyivät onneksi kalatkin. Puronieriäonginnan jäljiltä siiman päässä killui aivan järkyttävän ylisuuri koukku, mutta laiskuuttani en sitä heti vaihtanut pienempää. Hyvin tuntui uppoavan, muutaman törön nostelin vuodareiksi ja olisin viihtynyt pitempäänkin, mutta paikka ehtyi eikä siirtyäkään oikein voinut . Joskus tulevaisuudessa siltaremontti valmistunee ja töröonkijoille on taas enemmän tilaa - siellä ne kalat odottavat.

Melkein merihevosen varsoja ja mustekaloja 21.7 ja 25.7

Joku Ilmatieteen laitoksella sai epäilemättä selville, että juuri tänä kesänä neiti kahdeksan vee piti opettaa uimaan. Säät eivät edes pikkulasten mittapuulla ole olleet uimakelpoiset, meriveden lämpötiloista puhumattakaan. Silti kesälle suunniteltu maakuntamatka Suomenlahden hienoimmille hiekkarannoille päätettiin toteuttaa, voisihan siellä vaikka kahlata.

Kahlaamisesta olivat vähintään yhtä innoissaan myös aikuiset, ja odotukset mereisten lajien suhteen korkealla. Outi ennätti napata ensimmäisen kolmipiikin ja siloneulan Lappohjan rannasta jo ennen kuin meikäläinen sai kahluusaappaat jalkaansa. Vauhdikkaan alun jälkeen tahti hyytyi - itsekin onnistuin lottovoittajan tuurilla kauhaisemaan yhden kotimaisen merihevosen sukulaisen rantavedestä, mutta suurin osa päivänselvistä keskenkasvuisista siloneuloista muuttui haavittaessa selittämättömästi levänkappaleiksi. Kolmipiikkien lisäksi rantamatalissa pyöri parvi sillikalan oloisia sinttejä - koska yhtään ei saatu tarkistettavaksi, raati päätti niiden olleen ilman muuta kilohaileja. Yöllä hiekalla näkyi torkkuvien ahventen lisäksi pieniä kiiskejä ja hyvin epätokkomaisesti pakenevia tokkoja - yksi satimeen jäänyt paljasti syyn outoon käytökseen osoittautumalla viisisenttiseksi mustatäplätokoksi. Kampelalitka pyydysti kiiskejä ja valtavan siimasotkun.

Tyyni aamu Lappohjassa
Padvan ranta ei kalastuksellisesti tarjoillut mitään ikimuistoista, tuuli kovaa ja lännestä. Muutamia henkitoreissaan viruvia kolmipiikkejä tuli käsin pyydysteltyä. Rantojen vertailu oli kyllä kiinnostavaa: Lappohjassa kahluusyvää vettä riittää varmaan satakunta metriä rantaviivasta (minkä jälkeen se ilmeisesti putoaa äkkijyrkästi noin 15:een metriin), Padvan profiili oli selvästi nopeammin laskeva. Lappohja on todella hienojakoista hiekkaa, Padvassa on seassa karkeampaa ainesta ja ihan kunnon musareitakin. Molempien vesi on kirkasta ja puhdasta, kyllä merikalojen kelpaa. Koulujen kesäloma-aika vain ei taida olla optimaalinen kalasteluajankohta hiekkarannoilla(kaan), uimareille viileän puoleiset vedet ovat ilmeisesti silti turhan lämpöisät useimpien kalojen pirtaan. Mutta me palaamme vielä!
Tuulinen aamu Padvassa
Kun kalastelut eivät aina (useimmiten, koskaan) mene käsikirjoituksen mukaan, voi onneksi kehitellä kaikenlaista mukavaa oheistoimintaa. Neiti kahdeksan vee varmisti pikkuveljensä kanssa, että hiekkalinnoitusten teko, leväkasojen tonkiminen ja kaarnalaivojen uittelu pitivät yllä mukavaa tunnelmaa. Outilla oli kuitenkin hihassaan reissun todellinen ässä: gyotaku. Linkistä voivat kiinnostuneet perehtyä aiheeseen syvällisemmin, mutta lyhyesti kysymyksessä on menetelmä jäljentää saaliskalan kuva musteen ja sopivan mehmeän paperin avulla. Vaatimaton kiiskikin koki huiman arvonnousun kotimaisen kalastustaiteen eturiviin.
Varoituksen sana on paikallaan... Lappohjasta, tekijä tuntematon (ei, se en ollut minä)
Ahvena

Sorva


Pari kiiskeä, toinen muistaakseni neiti kahdeksan vee, toinen allekirjoittaneen

Vieraana Melkulla 17.7

Siedettävän kävelymatkan päässä paremman puoliskoni sukumökiltä sijaitsee suomalaismittapuulla poikkeuksellisen kirkasvetinen järvi Iso-Melkutin. Yhtä kirkasta vettä en Suomessa muista nähneeni kuin uimahallissa (toki muistikuvat Lapin patikoilta alkavat olla jo toistakymmentä vuotta vanhoja, eivätkä ehkä ihan vertailukelpoisia) - totta kai tuollaiset olosuhteet houkuttelevat paitsi sammakkomiehiä, myös pinnallisempia vedenalaisen maailman ihmettelijöitä.
Hämärissä välimatkat vääristyvät ja taival tuntuu paljon pitemmältä kuin päivänvalolla. Ilta on tyyni, mutta onneksi hyttysiä ei ole haitaksi asti. Ei itse asiassa lainkaan. Otsalampun valo yltää varmaan kolmeen metriin. Kirkas vesi ei jätä arvuuteltavaa: muutamia nuokkuvia ahvenia ja nopeasti hermostuvia särkiä lukuunottamatta vedessä on varsin vähän elämää. Rantakivien lomassa sukkuloivat pikkukalat vaikuttavat kiiskiltä ja testionginta varmistaa lajinmäärityksen. Ensivaikutelma on yhtä pettynyt kuin edelliselläkin kerralla ja koko paikka olisi helppo luokitella lopullisesti ja kerta kaikkiaan nähdyksi, ellei...

Yön ohjelmisto on jotenkin levoton ja herään reilusti ennen muuta perhettä. Sappaat jalkaan. Jos vaikka kävelisi Melkulle. Kuikkapari uiskentelee selällä, näemmä kaksistaan tänäkin vuonna. Joutuvatkohan ne ikinä vastailemaan kuikkien sukukokouksissa tungetteleviin ja kiusallisiin kysymyksiin puuttuvasta jälkikasvusta? Ehkä ura ja asuntolaina pitävät ne turhan kiireisinä. Tai vaihtoehtoisesti punaviini ja huvikseen paneskelu. Ranta on melkein keinotekoisen puhtaan näköinen - mikäs siitä jaloista lähti liikkeelle - grillimakkaran kokoinen matikka! Tämä alkaa käydä kiinnostavaksi - kiiski, kiiski, kiiski, kiiski, kiiski - jotain muuta, selvä kivennuoliainen! Mitäs tuolla rantaan sortuneen koivun alla möllöttää - parin-kolmen kilon hauki. Pitäisikö koettaa napata paljain käsin... Märät vaatteet, rikkirevityt sormenpäät ja kiukkuinen, karannut kala - ei kiitos. Onneksi se älysi ihan omatoimisesti pinkaista pakoon jo hyvissä ajoin. Rantaa on takana vasta kymmenkunta metriä ja päivän elämyskiintiö alkaa olla täynnä. Fiilis on hilpeä. Ja kello on vasta vailla kahdeksan aamulla!
Ei näistä kalakuvista tullut pinnan läpi mitään tolkullista. Mikä lie haaveri hauella kyljessä.

Simppuja ei näy missään, niille vesi taitaa olla tähän aikaan vuodesta liian lämmintä, vaikka kahluuhousujen läpi koettuna se aika vilpoisalta tuntuukin. Entä missä ovat nuoliaiset ja mateet? Tuottava kerros ulottunee kirkasvetisessä järvessä syvälle, ja ehkä rannan pikkupedot lähtevät pimeän turvin sinne saalistamaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt jokirapuja omassa elementissään, nyt näen niitä yhteensä puolisen tusinaa. Lähtöpaikalta löytyy kilohauki yöpuulta. Muutamaa valokuvaa lukuunottamatta jätän sen rauhaan. Kaksi saalistajaa kohtaa yössä ilman että kumpikaan häiritsee toistaan. Öinen järvi on arvokas, hieman pelottavakin. Melkein pyhän tuntuinen. Rannalla kiiltomadot sytyttelevät vihreinä hohtavia lyhtyjään. Hengitys höyryää, alkaa vihmoa vettä. Aika painua nukkumaan.
Yön kulkijat ovat mielenkiintoisia ja edustavia paikasta riippumatta

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Takaisin satulaan 10.7

Edellisestä kalareissusta oli ehtinyt kulua jo hetki, vaikkei sitä ehkä blogin perusteella heti huomaakaan. Ensiapuna kalakuumeeseen lähdimme perheen pienimpien kanssa etsimään Veräjämäen ruutanalammikkoa. Jo reilun vuosikymmenen ehdin asua Helsingissä koskaan paikan päällä käymättä. Ruutamoita nyt on saanut muualtakin. Ihan hieno paikka, jyrkkärantaisen ja karun oloinen lampare keskellä kalliota. Joissakin kartoissa sitä ei edes noteerata sinisellä värillä, mutta viimeistään satelliittikuvista sijainti pitäisi selvitä. Madot olivat kaiketi viime reissun kuumuudessa nuutuneet (tämä luonnollisesti kävi ilmi vasta rannassa - koskahan ihminen oppisi tarkistamaan asian etukäteen), mutta ehkä ruutanoilla ei olisi varaa heittäytyä ronkeleiksi ruuan suhteen. Ensimmäinen ruutana olikin ylhäällä varmaan minuutissa - juuri niin pieni ja kaunis kuin lampiruutanat osaavat olla.
Pieni on kaunista, ainakin joskus
Makro-objektiivi olisi näitten tirriäisten kanssa ollut enemmän kuin tarpeen. Kaloja nousi ilman suurempaa tungosta siimanpäässä, neiti kahdeksan veen onnistui jossain vaiheessa napata omansa. Kovasta tsemppaamisesta ja pienestä jeesaamisesta huolimatta kolmevuotias nuoriherrat onnistui joko hosumaan tartutukset tai pudottamaan omansa kesken noston. Onneksi edessä pitäisi olla aivan riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia onkimisen opetteluunkin. Joku viisas on jopa väittänyt, ettei ongella vietettyä aikaa laskettaisi ihmisen päivien kokonaismittaan - siinäpä kalastajan mieltä kutkuttava keino huijata viikatemiestä. Virtaa ja intoa ainakin nuorisolla riitti, lopulta kalojen jo ajat sitten kyllästyttyä tai opittua matoaterioitten terveysriskit, piti peli viheltää poikki ennen kuin sadekuurot kastelisivat koko porukan.
Neiti kahdeksan veen tyylinäyte

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Terve, ja Kiitoksia kaloista* 2.7

*Paitsi lentävä lause Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjasta, Kiitoksia kaloista on myös erään etelämantereen alkueläimen tieteellinen nimi, kaikkien zoologisen nomenklatuurin sääntöjen ja latinan kieliopin mukaan. Siis samaan tapaan kuin Esox lucius on hauki ja Homo sapiens ihminen. Tämän sukulainen, Kiitoksia ystava (latinassa ei ole ääkkösiä) kuvattiin tieteelle uutena lajina Tvärminnestä Suomenlahdesta. Ja tämä on kirkkaasti allekirjoittaneen suosikkiknoppi eläintieteen ja ylipäätään elämän alalta. Jopa huikeampi kuin tieto, että eräät Amazonin lepakot nukkuvat huonekasveinakin tuttujen nukkumaijojen uusissa, rullalla olevissa lehdissä. Jottei menisi samaan laariin muitten mätäkuun juttujen kanssa, tässä linkki alkuperäiseen tieteelliseen julkaisuun.

Asiaan.

Kartta, kompassi ja koirat

Kello herätti kesälomalaisen aikaisemmin kuin yleensä työpäivinä. Huoltsikalla kahvitellessa tuli oikein ääneen ihmeteltyä muiden asiakkaiden vähyyttä, ennen kuin tajusi aamun olevan varsinkin vuodenaikaan nähden vielä kovin varhainen. Suunta oli kohti puronieriöitten oletettuja asuinsijoja. Tiet kävivät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, vesistöstä oli lähinnä hajanaisia havaintoja ja sijainti kartalla tiedossa enintään suuntaa-antavasti. Jotain puhetta taisi olla GPS:n tarpeellisuudesta.


Aamupäivän ollessa jo pitkällä ylitti tie jälleen kerran puron ja lähistöltä löytyi vieläpä sopiva levike - siis maastoon. Lintuperspektiivistä virta näytti vallan kalaiselta, joten puskat heiluen metsään ja virittelemään onkia. Särki, toinen särki, kolmas särki. Vahva déjà vu edellisreissusta alkoi pyrkiä pintaan. Vaikka puro näytti ihan hyvältä, jokin ei täsmännyt. Järvikortteet huojuivat kovin miedossa virrassa, jonkinlaiset palpakot rehottivat pohjassa ja metsälaikku rantaviivan kuivalla puolella oli niin tavallisen näköistä tuoretta kangasmetsää kuusineen ja muurahaiskekoineen kuin vain olla voi. "Tämä ei ole keijukaismetsää" totesin Outille.

Keijukaismetsä

Puronieriät suosivat ymmärtääkseni pieniä latvapuroja, jotka saavat usein alkunsa lähteistä. Niiden vesi pysyy kesäkuumillakin raikkaan viileänä ja hapekkaana, mikä on lohikaloille elinehto. Varjoisa metsäpuro sammaleineen ja saniaisineen on aika tunnusomaisen näköinen - en keksinyt sille kuvaavampaa termiä kuin 'keijukaismetsä'. Siispä sellaista etsimään. Puronieriöitä voi tiettävästi olla myös peltojen ja viljelmien läpi virtaavilla paikoilla, joten yksi sellainenkin kokeiltiin matkan varrella. Särjet ryntäsivät kilvan penkan alta madon kimppuun, mistä tehtiin nopeat johtopäätöset kohdekalojen puuttumisesta. Nopeimmalla (tai ahneimmalla) särjellä oli matkassaan ilmielävä kalatäi, joka saattoi olla myös vastuussa sen kyljen häijynnäköisestä verestymästä.

Nyt on keijumetsää
Yhä ylemmäs
Outin tyylinäyte
Metsäautoteitten labyrintti kävi yhä käsittömämmäksi, enkä ole ollenkaan varma, löytäisinkö uudestaan yhtään vähemmällä eksyilyllä paikalle. Tierumpu kavalsi puron olemassaolon, ja paikka oli aikaisempiin verrattuna metsäisen ja muutenkin lupaavan oloinen. Rannassa taisin todeta tämän ääneenkin. Purokalastuksen yhteydessä muistetaan aina korostaa kuinka säikkyjä kalat ovat ja kuinka pitää olla vähintään Mustanaamio, että kalastusta edes kannattaisi yrittää. Vajavaisilla ninjantaidoillamme lähestyimme kyyryssä vesirajaa ja heti ensimmäisestä poolista nappasi. Puronieriä, pieni, mutta sievä. Olin jo joskus lajimääräprojektin varrella miettinyt, mikä olisi hyvä päätös. Toisaalta olisi hienoa jättää sokeriksi pohjalle majesteettinen lohi tai karppi, toisaalta yhtä lailla sopivaa olisi päättää johonkin tuiki tuntemattomaan vaskikalaan tai rantanuoliaiseen. Käytännössä homma eteni loppuun asti samoilla askelmerkeillä kuin alussakin: kohteena oli aina helpoimmaksi arvioita ja vuodenaikaan sopiva laji. Onneksi viisipiikki ei sentään jäänyt viimeiseksi, se meinasi turhan monta kertaa aiheuttaa täydellisen hermoromahduksen. Muutaman hutireissun jälkeen puronieriä oli ehtinyt kerätä sopivasti nostetta, minkä lisäksi mieltä lämmitti, että omalla päättelyllä saattoi olla jotain osuutta tapahtumien myönteiseen lopputulokseen.

Puronieriän rantautus toistettiin vielä muutaman otteeseen, Outikin sai pian omansa nieriänsä, kuten myös päivän suurimman kalan, joka piti siltarumpua reviirinään. Ainakin tällä paikalla puheet kalojen säikkyydestä tuntuivat vahvasti liioitelluilta. Ehkä humuksen selvästi ruskeaksi värjäämä vesi teki kaloista vähemmän arkoja kuin kristallinkirkas vaihtoehto. Kahvi- ja kakkutauko tuntui riittävän täysin paikan rauhoittumiseen, ja kalat uskaltautuivat napsimaan pinnasta lentäviä ötököitä. Paikallisten ilmavoimien hyökkäykset meitä kohtaan olivat kyllä suomalaisitikoitten mitta-asteikolla huomattavan perspuolisia.

Rutikan kautta kotio
Paluumatkalla harrastettiin vielä hieman lisää kotimaanmatkailua. Kumpikin palasi reissusta puronieriäelisten lisäksi taimenpinnaa (ikävä kyllä alamittaista) rikkaampana ja Hausjärvellä Outi ennätti nykäistä ylös piikkimonnin ennen kuin kotiintuloaika alkoi painaa päälle. Taas jäi reissusta kalojen lisäksi  myös muutama mukava paikka uusintavisiittejä odottamaan.

Illemmalla tieto 50. rajapyykin rikkoutumisesta piti viestitellä sidosryhmille ympäri Uuttamaata, Suomea ja lopulta Eurooppaa. Seuraavana aamuna huomasi ajatusten hakeutuvan jo hyvin tutuille urille - mitäs sitä seuraavaksi keksisi, olisikohan jo kyllin pimeää rantanuoliaisen tai ankeriaan tavoitteluun vai pitäisikö sittenkin panostaa sulkavan ongintaan...

Kireitä siimoja kaikille ja hyvää kesää.
-JG





tiistai 7. heinäkuuta 2015

Prologi: 50. lajia etsimässä

Kalastuspäiväkirjan 100. postauksen oli alunperin tarkoitus kertoa 50. suomieliksen tarina. Juttu uhkasi kuitenkin paisua niin mittavaksi, että katsoin parhaaksi jakaa sen kahteen osaan. Tämä ensimmäinen osa käsittelee (laji)kalastuksen ehkä kuuminta perunaa, paikkatietoa.

Kaikenlaisille linjauksille kalapaikkojen jakamisesta löytyy kannattajansa ja hyvät perustelunsa. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen itse saanut tähyillä hyväksi todetuille kalapaikoille pioneerien olkapäillä seisten - eli löytänyt moneen kalaisaan paikkaan muiden blogikirjoittajien työn ja joviaaliuden pohjalta. Koetan tässä laittaa hyvän kiertämään. Toisaalta, kiinalaisen sananlaskun sanoin "Anna miehelle kala, ja ruokit hänet päiväksi, opeta mies kalastamaan ja ruokit hänet loppuiäksi" Unohdetaan hetkeksi mitä lajikalastajan läheiset mahdollisesti olisivat tuon kirjaimellisesta tulkinnasta mieltä, ja muokataan se muotoon: "Kerro miehelle kalapaikka, ja hän tietää yhden kalapaikan. Opeta hänet etsimään kalapaikkoja, ja hänellä on loputtomasti kalapaikkoja".

Kalapaikkojen etsiminen on nimittäin hauskaa - ihan oikeasti, lupaan! Ainakin sopivassa määrin salapoliisin ja löytöretkeilijän luonteenlaatua omaaville onkimiehille se voi olla aivan oma huvinsa. Alku on toki aina hankalaa ja usko koetuksella. Kivinilka tapaus pari postausta takaperin valaisee aika hyvin, miten aivan oikeatkin lähtökohdat voivat johtaa tragikoomisen väärään lopputulokseen.

Esimerkkilajina toimii puronieriä. Ensiksikin lajille löytyy pienillä penkomisella monia oivallisia apajia. Pohjois-Suomessa tuntuu vallitsevan suoranainen runsaudenpula, täytyy vain päättää suunnatako Kemijoen latvoille, Itä-Lapin Savukoskelle vai jonnekin muualle. Kalaakin on kaikesta päätellen aika mukavasti tarjolla. Eteläsuomalaisille perhokalastustaitoisille oiva vaihtoehto on kuulema Hammonjoki Hollolassa.

Itse en ikävä kyllä ole koskaan perhokalastuksen saloihin vihkiytynyt, ja lisäksi olin pahasti matkusrajoitteinen. Puronieriällä kuitenkin tiettävästi on lisääntyviä kantoja siellä täällä ympäri Hämettä ja Pirkanmaata, ehkä Uudellamaallakin. Puronieriä on nimensä mukaisesti pienten purojen laji, ja pienten purojen paikalliset kalakannat ovat tunnetusti pieniä ja haavoittuvaisia. Ei mikään ihme, ettei puronieriäpaikoista huudella suureen ääneen toreilla, yksikin puron poikki viritetty verkko voi tehdä pahaa jälkeä - ja jottei menisi sormella osoitteluksi, kyllä vapakalastajienkin harkintakyky toisinaan pettää. Ja äskeisellä en toki tarkoita että Sinä, rakas lukijani, et olisi aivan yhtä eettinen ja tiedostava kuin viereinenkin onkisälli (paitsi sinä siellä takana, sinä olet kyllä kalastajan irvikuva). Jätän nyt blogin yleisestä linjasta poiketen puron nimeämättä (itse asiassa en usko että sillä edes on nimeä), pääpointti on, että "oman" eteläsuomalaisen nieriäpuron löytäminen on mahdollista ja kuinka se käytännössä tapahtuu. Vaikka puronieriä ei olekaan lainsäätäjän "lohi- ja siikapitoisia" vesistöjä määritellessään tarkoittama lohikala, on vastuullisen lajikalastajan syytä varmistaa, onko virta sellaiseksi määritelty muun kalastonsa takia.

Löytyi!

1. Kalastusblogit
Ilmeinen uusien kalapaikkojen lähde ovat netin kalastusblogit - olet jo ihan oikeilla jäljillä, koska olet sellaisessa. Itse en eri kalastus- tai kalablogeista puronieriän suhteen löytänyt varmaa paikkatietoa, mutta puronieriäpuroilta otettujen kuvien perusteella syntyi aika selkeä käsitys, minkänäköinen paikka on hakusessa.

2. Kirjallisuus
Suomalainen kalastaja on monen muun maan kohtalotovereihinsa verrattuna etuoikeutetussa asemassa, meillä julkaistaan paljon hyviä kalatunnistusoppaita, ja jopa pari lajikalastusta käsittelevää kirjaa on nähnyt päivänvalon. Viimeksimainitun pioneeri, Markku Myllylän Bongaa 50+ fisua sisältää monista lajeista jopa kalapaikkatietoa vaihtelevalla tarkkuudella. Vanhasta Erä-lehdestä (taisi olla 7/2010) löytyi tietoa puronieriän kalastuksesta yleensä.

3. Some, keskustelufoorumit, uutiset jne.
Näissäkin liikkuu toisinaan juttua kalapaikoista, tiedon luotettavuuden suhteen on hyvä muistaa lähdekritiikki ja vaikka varmistaa, voiko tieto edes periaatteessa olla oikea. Väärinmääritysten, väärien paikannimien ja epäilemättä silkkojen valheidenkin joukosta pitäisi oikea informaatio pystyä onkimaan. (Puronieriän suhteen löytyi muuten ihan kohtuullisen tolkullisen kuuloistakin juttua) Luottavuuden arvioinnissa auttavat...

4. Viranomaisraportit
Esimerkiksi RTKL:n kala-atlas saattaa auttaa erottamaan fakta ja fiktio. Toki atlasdatassakin on puutteensa, mutta sen pohjalta voi ainakin vesistön tarkkuudella sanoa, onko laji on siellä koskaan ylipäätään esiintynyt. Kartoitukset, selvitykset ja arvioinnit ovat lajikalastajan aarteita, mutta usein ne löytää helposti vain jos osaa jo valmiiksi hakea vesistön nimellä.

5. Tieteelliset artikkelit
Samaisen RTKL:n julkaisuista löytyi puronieriän tieteellisen nimen perusteella hakemalla useampikin lajin ekologiaa ja leviämistä käsittele tieteellinen artikkeli. Nämä olivat vieläpä kaikki kätevästi open access -tyyppisiä, avoimesti ladattavissa ja luettavissa ihan ilmaiseksi. Etenkin vieraslajien menestyksekkään invaasion edellytyksiä selvitellyt artikkeli sisälsi aika monta potentiaalisen tuntuista paikkaa.

6. Kysy
Jos kaikki muu pettää, voi viimeisenä oljenkortena kysäistä vieruskaverilta. Tai vaikka heti ensimmäisenä. Vaikka kaikki eivät haluaisikaan kertoa koko maailmalle parhaita kalapaikkojaan, voi sopiva yhdistelmä kohteliaisuutta ja uteliaisuutta viedä pitkälle.

7. Joku muu mikä
Aivan varmasti tässä eivät olleet vielä kaikki mahdolliset keinot, ja oikea vastaus saattaa olla yhdistelmä useamman eri lähteen tiedonmurusia.

Sitten vain rohkeasti kokeilemaan! Puronieriäkin vaati muutaman harjoittelureissun ennen löytymistään. Viimeisin yritys löytyy täältä. Jossain vaiheessa oli suorastaan huvittavaa, miten paikkansapitäväksi sanonta "kolmas kerta toden sanoo" uhkasi muodostua. Melkein jokainen laji tuntui vaativan pari yritystä ennen kuin antautui (Toki on syytä huolehtia, ettei tällaisesta tule itseään toteuttavaa ennustusta - jos ei itsekään usko mahdollisuuksiinsa, kalaa harvemmin tuleekaan.)

Jatkuu ensi numerossa...

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kalabongauksesta ja siitä bloggauksesta

Joskus tuli tässäkin blogissa yritettyä selittää lajikalastuksen viehätystä järkisyillä. Toisinaan varmaan itse kukin tuntee tarvetta selitellä ulkopuolisen silmin älyvapaita tempauksiaan hieman yhteiskuntakelpoisemman kuuloisiksi. Luonnontuntemusta, omien rajojen kokeilua, havaintoja kalatutkimuksen käyttöön - kyllähän te tiedätte. Mutta ei kalabongaus, tai edes vapaa-ajan kalastus, ole järkevää. Pohjimmiltaan siinä on kyse vilpittömästä kiinnostuksesta ja toisinaan voimakkaistakin tunnereaktioista. Mahdolliset järkisyyt ovat toki plussaa, mutteivät mitenkään välttämättömiä. Vaikea harrastuksen hienoutta onkin avata jollekulle, joka ei jaa intohimoa kalastukseen - yhtä vaikea kuin allekirjoittaneen on nähdä vaikkapa kieltenopiskelun, totoamisen tai villapaitojen tekemisen mahtavuutta. Näen toki järkiperusteet, mutta en voi sanoa suorastaan syttyväni innosta. Lajikalastusta tuli aikanaan kokeiltua, se kolahti ja teki selvää jälkeä.

Miksi blogi? Yksi syy oli säilöä muistot mukavista (kuten myös niistä luonnetta kasvattaneista) reissuista muistinmenetyksen varalle, kuten blogin nimikin jo kertoo. Lisäksi kirjoittaminen on kuten mikä tahansa muukin taito: rutiini säilyy tekemällä, paljon tekemällä saattaa tapahtua jopa kehitystä. Usein blogitekstit ovat käytännössä olleet tajunnanvirtaa: kirjoitus kalareissun tapahtumista tuoreesta muistista suoraan bloggerin alustaan, kuvien lisäys, oikoluku, esikatselu ja julkaisunapin painallus. Ainakin omasta mielestäni parhaissa teksteissä on ollut joku muukin idea, ja ne ovat saattaneet vaatia pitkäänkin kypsyttelyä. Joskus hyviä ideoita blogikirjoitusten sisällöksi on jäänyt käyttämättä, kun niitä ei minkäänlaisilla järkevillä aasinsilloilla ole saanut nivottua osaksi tarinoita.

Nuorempana tehtyjen vaellusretkien peruskala, harjus
Lopuksi - harrastuksen kallistuminen perinteisestä kalastuksesta lajikalastuksen puolella olisi saattanut jäädä tapahtumatta tai ainakin ollut paljon möykkyisempi taival ilman toisten lajikalastuskirjoittelua. Kaikkihan hyvin kirjoitettuja kalajuttuja mielellään lukevat, mutta jutut loppuvat äkkiä, jos kukaan ei kirjoita. Itse opin valtavasti lajikalastuksen paikoista, tekniikoista ja myös asennepuolesta muilta, ehkäpä joku on oppinut tästä blogista jotain uutta tai saanut edes hyvät naurut. Nykyisin jopa lajikalastusblogeja on useita ja kaikki sivupalkissa mainitut ovat mielestäni suositeltavia. Alkuaikojen innoittajina toimivat varsinkin seuraavat neljä:

Kalakerho siloneulan blogin jutut ja kuvat, viimeisimpänä aluevaltauksena vielä videot, saavat kerta toisensa jälkeen tietoverkon muut sisällöt ja myös kotimaiset paperimediat näyttämään kakkosdivarin pelaajilta. Nykyisin sisältö on aika paljon isojen särkikalojen ongintaa, mutta etenkin kalamaratonjutut tarjoavat paljon puritaanisimmallekin fongaajalle. Tsekkaa-Jos-Et-Usko (TJEU): Jollei elämää suurempi, niin ainakin elämän kokoinen kalamaratonraportti 2012.

Weksu Karsikkaan Unelmahommeja on harmillisesti hiljentynyt jo parisen vuotta sitten, mutta arkistot ovat vertaansa vailla oleva suomalaisen lajikalastajan aarreaitta. Kuten monet muutkin nautittavat asiat elämässä, lukukokemus on parhaimmillaan suurina annoksina. Blogin saavutusten joukkoon voitaneen lukea myös (TJEU) sulkavan nostaminen tavoiteltujen arvokalojen joukkoon.

Antti Saarikosken Heittokala Tarantella lähtee kalaan vahvasti asenne ja innostus edellä. Vaikeita hetkiä on jokaisen kalabongaajan taipaleella, jolloin voi onneksi ammentaa vähän toisten tinkimättömästä asenteesta omaan tekemiseensä. TJEU sitkeän uurastuksen ansaittu päätös.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Suomen lajikalastuksen monitoimimies ja Duracelltyyppi Juha Salosen Fongausta ja kalastusta ympäri Suomen (tunnetaan myös aikaisemmilla nimillään Elämä minun silmin ja Taimen minun silmin). Elämänmakuista meininkiä, edustavana esimerkkinä (TJEU) tuoreehkon isän kalareissu tyttärensä kanssa.

Kalahatun nosto teille kaikille.

Joskus olen miettinyt, monessako maassa on Suomen kaltaista lajikalastushörhöjen yhteisöä. Englanninkielisen kulttuuripiirin alueella ainakin näyttäisi jokusia olevan (muut taitavat olla allekirjoittaneelle ylittämättömän kielimuurin takana), mutta se ei toki vähennä kotoisen lajikalastuskulttuurin arvoa. Vielä 15 vuotta sitten harva oli tullut ajatelleeksi koko harrastusta, nykyään kalamaratonit vetävät väkeä yhteensä satamäärin, aiheesta on julkaistu jo kaksi kirjaa ja edelleen joka vuosi keksitään uusia kujeita.
Mutuelis nousi myös aikoinaan Lapista
Itsellä uusien lajien etsiminen on jo vuosikausia ollut harrastuksen keskiössä. Pohjimmiltaan siinä lienee kyse jonkinlaisesta löytöretkeilystä, uusista haasteista ja rajaseudusta. Samalla on ehkä oppinut jotain yleisiä lainalaisuuksia kaloista ja saattanut vahingossa kehittyä jopa vähän etevämmäksi kalastajaksi. Ei 50 suomielistä lopulta mitenkään mahdoton saavutus ollut - jos se onnistui tällaisella koheltamisella ja häröilyllä, onnistuu se ihan varmasti keneltä tahansa muultakin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Arkistojen kätköistä: kivinilkka ja ensimmäinen karppireissu

Tanssi kivinilkan kanssa lähti liikkeelle valmiita askelmerkkejä seuraten. Kotiläksyjen merkitys ja kohdelajin elämäntapojen opettelun tärkeys oli sisäistetty, samoin oikean paikan, ajan ja tekniikan osuus. Kivinilkan tapauksessa pääteltiin, että lajin tavoittaisi todennäköisemmin pimeällä kuin valoisalla, ennemmin viileän veden aikaan kuin kesähelteillä. Saalista tavoiteltiin pohjaongella ja matosyötillä, paikkana Lauttasaaren ympärillä lainehtivat vedet olivat jo tuolloin hyvien nilkkamestojen maineessa. Yhtälön osaset olivat kohtuullisen hyvin kohdallaan, mutta yhteenlaskuvaiheessa kompuroitiin. Huomasimme kaverini Otson kanssa nykivämme pohjaonkiamme viheliäisen kylmässä syysyössä keskellä Lauttasaaren siltaa ja pohtivamme, missä kohtaa kaikki meni pieleen. Varmaan puolisen tuntia jaksoimme opettaa matosia uimaan ja pohdiskella kivinilkan sielunelämää syvällisyyksiä, ennen kuin totesimme pystyvämme elämään aivan hyvin ilman omakohtaista kokemusta mokomasta lierosta. Revanssia piti odottaa kauan, mutta lopulta nilkan kanssa lähdettiin uudestaan tatamille. Monta tuloksetonta, vaan ei toki turhaa, keikkaa Ruoholahden kanavalle, Kaapelitehtaan rantaan, Hernesaareen ja epämääräisille helsinkiläisrannoille tuli nilkan perässä tehtyä, matkan varrella rannalle nousi ahvenia, särkiä, salakoita, lahnoja, pasureita, mustatäplätokkoja, jopa puukonmittainen turska. Lopulta kirjallisuudesta, netistä ja somesta tuli sellaiset ristisuuntimat kivinilkka-apajalle, että tämäkin eväkäs poistui ennennäkemättömien otusten luettelosta. Ottipaikalle pääseminen toki vaati parkouraamista vanhan teollisuusalueen aitojen ja kuormalavaröykkiöiden halki, mutta se onkin jo toinen tarina...


Ensimmäinen karppireissu
Lajipyynnin alkuhuumassa moni asia vaikutti helpolta, jopa särkikalojen kunkun tavoittelu. Ensimmäiselle yrityksellä lähti seuraksi pari työkaveria, joitten kanssa vastuu viikon mittaisesta ennakkosyötöstä saatiin näppärästi jaettua. Mäskäys olikin onnistunut, illan tullen Arabianrannan kuivemmalle puolelle nousi särkiä, lahnoja ja varsinkin sorvia ihan niin paljon kuin vain jaksoi nostaa. Meno oli kuin Hulluilla päivillä, ja olin aivan varma, että pian sieltä ryysiksestä karppikin nousisi, ainakin jollekin meistä. Hämärä laskeutui ja kalantulo lakkasi sorvien painuessa yöpuulle. Myöhemmin karpinkalastuksessa tutuksi tullut yöllinen odotus oli päässyt hyvään alkuun, kun noin kolmannella kalareissullaan oleva, epäilemättä anonymiteettiä tässä yhteydessä arvostava työkaverini päätti havainnollistaa Newtonin ensimmäisen lain eli jatkuvuuden lain käytännössä. Kädessä heiton aikana pidetty taskulamppu jatkoi liikettää heiton suuntaan, kunnes Maan painovoiman vaikutuksesta se laskeutui molskahtaen keskellä tonttia ja jääden kaikkien ällistykseksi loistamaan pystyyn mutapohjassa. Jollei yllättävä yöllinen valoshow saanut vesistön kaikkia karppeja pakosalle, lampun urheasti takaisin sukeltanut sankari viimeisteli töllöntyön. Nauratti, nolotti, ja olo oli ylipäätään aika absurdin epätodellinen. Reissu oli tätä loppuhuipennustaan myöten ratkihauska, ehdottomasti ikimuistoisimpia, vaikka kohdekalasta ei nähty suomuakaan. Ehkä osittain juuri hyvän alun myötä karpinpyynti alkoi viehättää, vaikka totuuden nimessä karpin täydellinen puuttuminen alkoikin jossain vaiheessa häiritä reissujen rentoutusarvoa. Lopulta onnistuminen tuolla ihan ensimmäiselläkään keikalla ei liene ollut kovin kaukana - paikka oli lopulta noin kymmenen metrin tarkkuudella sama, jolta ensimmäinen karppi rantautui, loppukesäinen ajankohta oikean suuntainen, eikä esisyötössäkään luistettu. Ehkei edes yöllinen mesoaminen vedessä olisi lopullisesti pilannut karppioptiota. Lopulta vain pimeävarustuksen puutteellisuus ja kärsimättömyys taisivat muodostua ylipääsemättömäksi esteeksi. Saaliittomuudesta tehtiin kuitenkin johtopäätös, että jotain pitäisi tehdä toisin, mistä alkoi yhteensä pari vuotta kestänyt ketunkierros ennen ensimmäistä karppia. Väliin mahtui kaikenlaisia, pääosin hätäisiä ja huonosti pohjustettuja reissuja, ja lopulta myös se jolla karppi annettiin. Karppiodysseian loppusuora ja päätös on dokumentoitu tänne.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Arkistojen kätköistä: piikkimonni ja hopearuutana

Ajatus lähteä moikkaamaan piikkimonnia taisi alunperin kummuta otuksen hieman koomisesta ulkomuodosta: sammakon nuijapään ja lasten muoviötökän suojaamattoman yhdenillanjutun tulokselta näyttävä eväkäshän on vallan vastustamaton! Muistaakseni Kotkan Maretariumin akvaristille heidän piikkimonniensa alkuperää ääneen ihmetellessäni sain koordinaateiksi Pyhtään Kärsäjärven. Bussi vei jo ennen nykyistä halpishinnoittelua kohtuuhintaan Pyhtään motellin pysäkille ja seikkailu saattoi alkaa. Reikätaskuisen opiskelijan budjetti ei toki motelliin venynyt, majoittumista varten mukana oli teltta. Ennen älypuhelinten karttojen (ja ilmeisesti myös paperikartan ja kompassin) aikaa taisimme onnistua ohittamaan lammen lopulta kolmelta sivulta neljästä, mutta onneksi valittu sivu oli kesämökeistä ja muusta asutuksesta vapaa. Vesi oli ehdottomasti lämpimintä, mitä olen koskaan Suomen luonnossa tavannut, hieman epäilytti olisivatko kalat kiehuneet. Hämmennys oli suuri, kun lampi  alkoi pukkaamaan viiksivallujen sijaan kämmenen kokoisia suutareita. Ehkä puolen tunnin odotuksen jälkeen piikkimonni löysi syötin koukkuineen, minkä jälkeen enää mikään maailmassa itikoista epätasaiseen telttapaikkaan ei haitannut.

Piikkimonni. Taustalla silloinen tyttöystävä, nykyinen rakas vaimo
Niemenmäen hopeaa
Hopearuutana sai aikanaan liki omankin kuontaloni muuttamaan hopeanharmaaksi. Ruutanalle oli kyllä tiedossa täsmäpaikka, Niemenmäessä sijaitsevat Tilkan lammet, kalat vain olivat täysin yhteistyökyvyttömiä. Tai sitten en vaan osannut. Ensimmäisillä keikoilla saalis taisi koostua sormenmittaisista särjistä, neiti neljä vee onnistui kyllä aina saamaan ystäviä paikallisista pikkulikoista. Aikanaan hopearuutana sitten nousi, ja sitten niitä olisikin saanut nostella kerralla koko parven. Näillä ja vastaavilla reissuilla lienee valettu pohja neiti kahdeksan veen kala- ja vesiluonnontuntemukselle: oletusarvoinen vastaus tuntemattoman kalan lajin lajista on edelleen "mustatäplätokko".

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Tien päässä - 50 lajia koossa 2.7

Vuonna 2012 PSY 6 julkaisi nettihittinsä Gangnam Style, Lontoossa pidettiin kesäolympialaiset ja Mars-mönkijä Curiosity laskeutui onnistuneesti punaisen planeetan pinnalle. Historiallisten hetkien joukkoon kiilaa myös Kalastuspäiväkirja-blogin ensimmäinen postaus. Blogin ohuehkona ja väliin rispaantuneena punaisena lankana on alusta asti ollut tallentaa matka kohti 50 pyydetyn suomalaisen kalalajin rajapyykkiä. Lähtöviivalla lajeja taisi olla koossa 33, mutta luotto omiin kykyihin oli kova.

Blogiin on nyt vajaan neljän kauden ajalta kirjoitettu likimain kaikki kalareissut - pari ilman omaa postaustaan jäänyttä eivät ole olleet sen enempää saaliillisesti kuin muutenkaan erityisen ikimuistoisia. Tarinalle oli tarkoitus kirjoittaa myös säädyllinen loppu - pystyynkuollut, ajan, juttujen tai innostuksen lopahdettua päivittämättä jäänyt blogi on surullinen näky. Viisipiikin jälkeen iski outo haikeus - seuraava uuden lajin saamiseen päättyvä reissu olisi Kalastuspäiväkirjan viimeinen luku. Ohjelmistossa on vielä joitakin poimintoja ajoilta ennen kirjoitustaidon ja bloggaamisen keksimistä, Kalastuspäiväkirjan 100. postaus, metatason höpinää lajikalastuksesta ja bloginpitämisestä ja lopuksi grande finale, 50. lajin tarina.

Nyt, hyvät lukijat, on erinomainen hetki jättää joku kommentti. Anonyymi kommentointi on myös mahdollista, valitkaa postauksen lopusta kommenttilinkki, kirjoittakaa jotain, ja lopuksi pudotusvalikosta nimivaihtoehdoksi Nimetön. Pitäisi siis onnistua helposti ja mukavasti ilman Google-, WordPress- tms. tiliäkin (Minun tosin pitänee edelleen hyväksyä kommentit ennen julkaisua). Poiketkaa sanomaan moi, jättäkää linkki omaan blogiinne tai veikatkaa, mikä 50. laji oli. Tai kommentoikaa vaikka mitä seuraavaksi: nyt kun lajimääräprojekti on taputeltu päätökseensä, pitäisikö viimeinkin osallistua kalamaratonille? Laittaa vavat myyntiin ja alkaa harrastaa jotain uskottavampaa, vaikka golfia ja viskien juomista? Kokeilla nouseeko 50 lajia nyt kalenterivuodessa? Elämmekö niin kovia aikoja että blogin eläkeikä olisi kestävyysvajeen torjunnan nimissä nostettava 50:stä 65:een (teisti, seitsenruototokko, piikkikampela, sulkava, miekkasärki, valkoevätörö, rantanuoliainen, lohi, muikku, vaskikala, kilohaili, kirjoeväsimppu, piikkisimppu, ankerias, nokkakala... Kyllä se on mahdollista!)? Oliko jo korkea aikakin vähentää puujalkavitsien ja kömpelöiden sanaleikkien määrää internetissä? Vai pitäisikö lopettaa tämä sisällä päätteen ääressä istuminen ja lähteä vaikka ongelle?

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt 22.6

Suo on suoma(a)laisille tuttu, metsä aivan arkinen asia. Kalasta siirtyy ojasta allikkoon puheissa aivan yhtä sujuvasti kuin käytännössäkin. Vaan minkälainen kappale kaunista kotimaista luontoa mahtaa olla rääseikkö, jolle esi-isämme ovat keksineet noinkin ylevän ja runollisen nimen? Enää en arvaile. Nyt tiedän.

Aivan ilmiselvä rääseikkö levittäytyi hevosmiesten tietotoimiston uutisoiman puronieriäapajan ja parkkipaikan välissä. Puusto edusti pysty- ja vaakasuorien mallien lisäksi näiden kaikkia välimuotoja, useimmiten nokkosesta koostuva aluskasvillisuus ulottui kainaloihin ja kaiken kruunasi infernaalinen itikkapaljous.

Mikään täysjärkinen elämänmuoto tuskin vapa(a)ehtoisesti lähtisi rämpimään moiseen pöpelikköön, joten mahdolliset kalat olisivat ainakin hyvässä turvassa. Liki umpeenkasvaneita suo-ojia ja yhden päälle sillaksi viritettyjä, nyt jo lahonneita parruja lukuunottamatta ei ihmisestä näkynyt merkkiäkään. Metsänpohjalla risteilevät polut tuomittiin eläinten tekosiksi: yhdeltä löytyi kauriin makuupaikka, jossa oli keskikokoisen sylikoiran verran irronnutta talvikarvaa. Mutaiselta penkalta löytyi vielä muutama sorkanpainallus. Viimeisen varmistuksen elinvoimaisesta kauriskannasta saimme, kun meinasin astua yhden päälle: suojaväriinsä luottava bambi kyyristeli saniaisten alla täysin huomaamattomana, aiheuttaen melkein sydärin sännätessään viime hetkellä karkuun omissa ajatuksissaan kulkevaa onkimiestä. Huikea juttu. Outi oli ohittanut vasan hetkeä aiemmin varmaan parin metrin päästä.

Välillä metsänväki vaihtui kulttuurimaiseman töyhtöhyyppiin ja kuoveihin. Illansuussa ruislintu lauloi kuin Eino Leinon runossa ikään (vähemmän runollisesti ja enemmän ornitologisesti suuntautuneille lukijoille kerrottakoon että ruisrääkän ääni on nariseva "krääk-krääk"). Ängelmät, käenkukat ja muut kosteiden lehtojen kukkijat olivat ilo silmälle ja sateen jälkeisen metsän tuoksu kerrassaan hieno.

Särki IV
Pinnan alla olikin vastaavasti tosi hiljaista. Itse asiassa koko puro alkoi vaikuttaa niin täysin elottomalta, että ensimmäinen särki oli iloinen yllätys. Neljännestä ei saanut enää revittyä samanlaista riemua, se jäi sitten sillä kertaa myös viimeiseksi kalahavainnoksi. Kaikkea kokeiltiin: virveliä, mato-onkea ja puskavapaa, luonnonsyöttiä ja puukalaa. Piikkimonnit, suutarit ja muut varasuunnitelmat unohdettiin vähin äänin ja nieriöitä etsittiin loppuun asti. Muutama pikkunahkiaishavainnot osoittautuivat toiveajatteluksi, ja koko puro alkoi vaikuttaa vahvasti särkien yksityisalueelta.

Silti hirvikaksikon toivottaessa (onneksi matkan päästä) pimenevältä oraspellolta hyvää kotimatkaa, olimme yhtä mieltä siitä, että kannatti taas poistua kotoaan. Tuonnekaan hevonkuuseen ei olisi ikinä tullut eksyttyä ilman tätä kaloihin ja luonnon helmassa remuamiseen liittyvää aivovammaa. Metsäpurolla, merellä tai jossain muualla, aina on mahdollisuus uusiin ja yllättäviin kokemuksiin. Nyt palasimme monta elämystä eläväisempinä, ja ehkä tuonne joskus tulee palattuakin. Tuskin kuitenkaan puronieriää onkimaan.

Johan pomppas 21.6

Meri lainehtii niin likellä kotiovea että sen rantaan voisi vaikka kieriä. Yleensä tulee silti suunnistettua merta edemmäs kalaan. Vaan ei tällä kertaa jäätiin kotirantaan. Neiti kahdeksan vee tosin monopolisoi alkuun ainoan mukaan tulleen ongen, kun kalastuksen vetovoima voitti leikkipuiston. Neiti aloitti kalastuksen vauhdikkaasti nykäisemällä laiturille pannukarkean ahvenen. Ulkoilu muuttui lennossa ruoanhakureissuksi, vaikka totta puhuen yhtä vauraampaa ahventa kohti sai ravistella koukusta leegion kukkoahvenia. Onneksi kalojen vapauttaminen oli aivan yhtä lystiä kuin pyydystäminenkin. Tapahtumia riitti kiitettävästi, syönti hyytyi vasta siinä vaiheessa kun isäukko pääsi vavanvarteen. Helsingin vesiltä vaikeasti bongattava pasuri jäikin edelleen saamatta, sillä lämmin kesäsää alkoi poltella paitsi aurinkorasvatonta naamaa, myös kylmälaukutonta ex-tempore-kotitarvekalastajaa. Kalat ovat mätiä elämänsä alussa, joskus myös lopussa. Onneksi koti oli lähellä.


lauantai 20. kesäkuuta 2015

Juhannuspäivän kalastelut 20.6

Viime visiitistä Olympiaterminaalin altaalle jäi niin mukava olo, että ajatus uusinnasta alkoi kuumottaa vapakättä. Sopiva sauma koitti juhannuksena - ajatus aavemaisen tyhjänä säätilaltaan epämääräiseen keskikesän aamuun heräilevästä Helsingistä jäi testaamatta, mutta iltapäivästä sain seuraksi keikalle neiti kahdeksan veen.

Siloneula. Kuvausjärjestely vaatii vielä kehittelyä
Matkaan oli napattu myös haavi, jolla demonstroin neidille altaan siloneulapotentiaalia koppaamalla merineulan puolivahingossa haavia huljuttaessani. Kaksi sekuntia varsinaisen kalastelun alkamisesta ja ensimmäinen saalis jo laiturilla! Huima juttu, varsinkin kun kotoinen merihevosen sukulainen oli jutuissa kasvanut jo likimain yksisarvisten ja pegasusten myyttisiin mittoihin. Innostuksesta päätellen eväkäs oli elävänä yhtä jännä kuin hurjissa ennakko-odotuksissa.

Matkalla mainostin lähinnä mahdollisuutta saada altaasta mustatäplätokkoja. Kuten nokkelimmat lukijat voivat arvata, Murphy, Ahti, Fortuna ynnä muut kalaonnen säätelijät olivat kuulolla ja tokot alkuun täysin kateissa. Lähinnä välivedessä pilkkiään uitteleva neiti kahdeksan vee tartutti ennen pitkään särjen, jota irrotellessa jätin oman matoni likoamaan pohjaan. Sieltähän se ensimmäinen tokkokin lopulta nousi - taktiikka, jolla lopulta nosteltiin valtaosa reissun tokkosaaliista. Jossain vaiheessa neiti kahdeksan vee pyydysti niin oudon mallisen särkikalan, että hetken koetin sovitella kaikenlaisia nimilappuja seipistä miekkasärkeen, kunnes totesin sen salakaksi, jonka suu vain oli jotenkin epämuodotunut tai vaurioitunut. Edellämainittujen lisäksi tehtiin näköhavainnot ahvenesta ja kolmipiikistä, joten aika mukavasti lajidiversiteettiä kerrostaloasunnon kokoisessa läntissä Itämerta!

Neiti kahdeksan veen pyydystämä kummajainen

torstai 11. kesäkuuta 2015

Villiintymistä kaupungissa 11.6

Keväällä tuli tartuttua  30 Days Wild -haasteeseen. Pähkinänkuoressa tavoitteena on saada jokaiseen kesäkuussa elettyyn päivään hetki luontoa. Puutarhassa on seurattu räkättirastaan poikasten varttumista, läheisen vesiliskolammikon asukkaista ei tehty havaintoja, mutta Laajalahden Villa Elfvikin luonnonsuojelualueen itikkapopulaatio todettiin elinvoimaiseksi. Aika kesyä toimintaa toistaiseksi, mutta tärkein poitti lieneekin muistuttaa, että luontoa on ihan lähelläkin, jopa keskellä Helsinkiä. Retkillään mielellään toiseen maakuntaan tai jopa maahan suuntaavalla kalaintoilijalle tässä onkin peiliin katsomisen paikka.

Edellistarinan paluubussissa torkuttujen päikkäreiden ja evästelyn jälkeen olo oli sen verran energinen, että pyörä vei iltaongelle mustatäplätokkojen pääkallopaikalle Olympiaterminaalin altaalle. Madot olivat taas jotenkin onnistuneet tekemään joukkoitsarin jääkaapissa, mutta jäisten ja homeisten jämien joukosta löytyi vielä muutama kohtuullisen kuntoinen pätkä. Itse en ollut altaalla koskaan kovin kummoisesti onnistunut (enpä ollut pahemmin käynytkään), mutta moni muu on. Kaverini sattui soittamaan kesken välineitten virittelyn, ja puhelun aikana ennätin nostaa kolme tokkoa laiturille. Se sai riittää sillä erää, sillä reviiritietoiset kalalokkivanhemmat uhkasivat tarjota aivan uudenlaisia luontoelämyksiä. Pyöri haudassasi Alfred Hitchcock!

Yhtä puuttuu, sano piru kun poikiaan laski 11.6

Tämän blogin alkuperäinen, luultavasti aika vaihtelevissa määrin sen riveiltä ja niiden väleistä välittyvä idea oli seurata, kuinka ihmispolo suistuu lopullisesti raiteiltaan jahdatessaan 50 eri suomalaista kalalajia. Tavoitteellisuus on aika ajoin pyrkinyt teksteihin vähän turhankin väkevästi, vaikka totuuden nimessä suoritusmentaliteettia on ollut havaittavissa joskus jopa vesillä.

Parhaiten selkään pyrkiviä apinoita väistelee lähtemällä reissuun avoimin mielin ja vähäisin ennakkopainein. Päätös tällekin keikalle lähtemisestä syntyi lopulta aika spontaanisti - vapaa ilta, Carpe diem. Toki taustalla oli jo pitkään muhinut teoria viisipiikin sielunelämän ymmärtämiseksi. Loppukesä/alkusyksy on ainakin todettu moneen kertaan täysin toimimattomaksi ajankohdaksi. Varmasti silloinkin voi onnistua, mutta vesissä ylenpalttisesti tarjolla oleva luonnoneväs nostaa ihan turhaan vaikeusastetta. Lajikohtaisia kutuaikojaan lukuunottamatta Suomen kalat lienevät keskimäärin kiinnostuneimpia kalastajan tarjouksista joko tankatessaan lähestyvän talven varalle tai toipuessaan talven niukoista ajoista keväällä. Jälkimmäiseen saumaan oli tarkoitus iskeä. Lyhytikäisillä pikkukaloilla yhden taktikoinnin paikan tarjoaa lyhyt elämänkierto: talven jäljiltä vesissä uiskentelee taatusti vähintään reilun puolen vuoden ikäisiä kaloja, keskikesällä edellisvuoden metusalemit maatuvat jo pohjamudissa ja uusi sukupolvi on vasta kasvamassa pyydettävän kokoiseksi, minkä aika puolestaan koittaa joskus syksymmällä. (Vaskikalaa ja muistaakseni liejutokkoa lukuunottamatta homma harvoin menee oikeasti näin äärevästi luonnossa, mutta tavoititte varmasti ajatuksen.) Mato oli myös todettu viisipiikin eväänä aika onnettomaksi: piikin suuhun sopiva palanen normikasiaista ei sisällä paljon muuta kuin nahkaa. Kärpäsentoukka kuulosti konseptitasolla paljon paremmalta, mutta eihän niitä mistään saanut keskellä kesäkuuta. Laatikon ulkopuolle kurkisteltiin viimeistään siinä vaiheessa, kun viisipiikkien ruokalistalle päätettiin tyrkyttää rapua. Miksikäs ei - se lienee montakin astetta lähempänä kalojen normaalia vatsantäytettä kuin maan matoset.

Kevätlinnunherneet kukkivat Lohjan lehdossa näyttävästi ja lehtosinijuuret vähän vaatimattomammin, latvuksissa kaiketi sieppo lauloi elämäniloaan. Kesäkuussa turhankin tutuksi tullut eläimellinen tuuli puhalteli Lohjanjärven selältä Porlan lammikoille, pyöritellen pinnalla kelluvia levä- ja siitepölylauttoja ympäriinsä. Kultasäyneet näyttivät ainakin olevan kotona, samoin allikkosalakat. Jälkimmäistä koetin hetken pyydystääkin, liekö kutuaika vielä täyttänyt mielen ja tajunnan kun hiukopala ei kiinnostanut. Allikkosalakoitten seassa alkoi erottua myös viisipiikkejä, pikemmin uintitavan kuin hahmon perusteella. Nämä osoittivat jotain mielenkiintoa äyriäismenua kohtaan, ja muistaakseni kolmas pilkittävä aukko pintamoskassa oli lopulta täysosuma. Koko tapahtumaketju iskusta tunnistukseen oli niin nopea ja vaistonvarainen, että yhtäkkiä vain tiesin satavarmasti piteleväni viisipiikkiä kädessäni, ja könysin kuivalle maalle ettei saalis karkaisi takaisin vetiseen elementtiinä ennen varmistusta. Viisipiikkihän se oli, lopultakin. Paikalliset koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät lienevät jo tottuneet kalabongareitten tunteenpurkauksiin - tuuletuksiin, huutoon ja muihin intiaanitansseihin. Tällä kertaa omin päin liikkeellä ollessani tyydyin vain hymyilemään sisäänpäin. Ja ulospäin. Kuin hangon keksi, itseasiassa.
Kuusipiikki?

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Paluu suvannolle 22.5

Vanhankaupunginlahden lähituntumasta muutettuani on suvantolupakin jäänyt vuotena tai parina lunastamatta. (Ennen kuin joku ehtii tehdä väärän johtopäätöksen - vastaavasti suvannolla kalastelukin on jäänyt väliin.) Eipä ihme, että esimerkiksi vimpaa ei ole vuodarilistoilla näkynyt.

Pitkän tauon jälkeen olikin hyvä palata tarkastamaan tilanne. Vanhis oli entisellään, jos jokin oli muuttunut niin onkija itse. Muistaakseni viime talvena minullekin valkeni, että Helsingfors, 'Helsinginkoski', on Vantaanjoen padottu Vanhankaupunginkoski. Sen jälkeen en ole paikkaan enää osannut suhtautua samalla tavalla. Helsingin vanhakaupunki - ainakin samassa mielessä kuin vaikkapa Tukholman Gamla stan tai Tallinan Tallinna vanalinn - ei taatusti ole lähelläkään Vanhankaupunginkoskea ja -lahtea. Kosken uuden nimen myötä paikka tuntui nyt jotenkin paljon keskeisemmältä ja merkittävämmältä koko pääkaupungin identiteetille. Toivottavasti koski saa virrata taas vapaana ennenmmin kuin myöhemmin - ymmärrän kyllä asian tiimoilta kuumana vellovan keskustelun molempia osapuolia, mutta itse liputan kyllä kalojen, vesiluonnon ja luonnonystävien puolesta.

Särjen kaltaisen vaikeasti pyydettävän lajin yhteistyöhaluttomuus alkuviikosta oli jättänyt jotain hampaankoloon. Uusintayrityksellä kutusärkiä nousi sitten siitäkin edestä. Muutama niin ikään vaikeasti bongattava kiiski tuppautui myös siiman jatkoksi, vain päästäkseen jatkamaan eloaan suvannon maitokahvin värisissä pyörteissä. Vierestä nostettiin muutama vimpakin, pinnassa mellastavat toutaimet ja turvat pitivät tunnelmaa korkealla ja ylipäätään Vanhiksesta jäi oikein hyvä maku.

Jälkipelit särkien perkuun merkeissä hieman laskivat reissun rentoutusarvoja. Epäilenpä, että suurin kynnys särkikalojen laajamittaiselle hyödyntämiselle suomalaisruokapöydissä ei ole loppupeleissä ennakkoluulot tai reseptien puute, vaan käsittelyn työläys. Iso osa onkijoista keksii mieluisempaa ajanviettä kuin näpertää illan särkien peratessa, kun proteiinia saa helposti ja kohtuuhintaan kaupastakin. Lopputulos oli kyllä herkullinen ja särki-haukipihvit läpäisivät jopa raadin nuorimpien ja nirsoimpien osakkaiden standardit.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Viisi minuuttia vain itselle 22.5

"Oon täällä Tsadissa. Tääl bolsaa ihan pirusti"

Jotenkin tähän tapaan vanha Kallaveden kasvatti kaiketi olisi voinut kuvailla puhelimeen aamuisia tunnelmia Lauttasaaren sillalla. Olin onnistunut aikatauluja säätäessäni jättämään keskelle päivää kaikista velvoitteista tyhjän slotin - tällä kertaa tyhmästä päästä hyötyi koko riutunut ruumis.

Oli aika testata talvella kehitelty kilohaililitka. Kokeilu oli osittainen menestys: silakat kokivat litkan selvästi verrokkina toiminutta aitoa silakkalitkaa vähemmän houkuttelevaksi, mikä puolestaan teoriassa jätti areenan kilohaileille. Normaalien kymppien (=täysi litka) tai melkein kymppien sijaan sai nostella lähinnä ykkösiä ja kakkosia, niitäkin harvakseltaan. Ikävä kyllä kilohailien kiinnostus oli joko täysi nolla tai ainakaan litka ei ollut aivan niin vetovoimainen, että olisi tavoittanut miljardin silakan seassa lahdella pyörineet noin kaksi kilohailia.

Oliko onnistuttu kehittämään jo puoliksi toimivan kilohaililitka vai ainoastaan tavallista huonommin toimiva silakkalitka? Vaikea sanoa, testit jatkukoon. Suhtautuipa tulokseen miten hyvänsä, ainakin yksi myönteinen ominaisuus prototyypissä oli: illan perkuu-urakka oli selvästi tavallista kohtuullisempi.

torstai 21. toukokuuta 2015

Särkiä ja salakoita 19.5


Onkipaikka maalle päin
Vuosi toisensa jälkeen olen uskotellut (valehdellut) itselleni, joskus kanssaeläjillenikin, ettei seuraavan vuoden toukokuu kertakaikkiaan voi enää olla tätä hullumpi. Todellisuuteen tällä on ollut suunnilleen yhtä paljon vaikutusta kuin jos olisin suureen ääneen toivonut olevani seuraavana keväänä miljoona tsiljoona euroa rikkaampi. Ellei tsiljoona sitten ole tosi pieni summa.

Sama veteen päin
Kalaorientoituneelle toukokuu lienee paras mahdollinen (ainakin monipuolisin) kuukausi vuodesta, siispä viemättömät roskat, paluuta suunnitteleva lentsu ynnä muut maalliset murheet hetkeksi syrjään mielestä, muksut bussiin ja mars ongelle. Päivällisen voisi ihan hyvin kuitata eväillä ja hyvä seura takaisi kokonaisvaltaisen viihtymisen.

Paikaksi valikoitiin Viikinrannan ns. vanhan vedenpuhdistamon oja, luonnonsuojelualueen rantaa Vanhankaupunginlahteen hiljakseen ties mistä virtaileva uoma. Edellisvisiitistä oli vierähtänyt jokunen vuosi, ja epäilemättä ajan kultaamien muistikuvien mukaan sekä oja että rannat olivat olleet vähemmän umpeenkasvaneita, eikä tulvaniityillä ollut yhtä paljon kosteita ansakuoppia. Pinnan alla oletusarvoisesti uineet pulskien kutusärkien parvet olivat nekin vaihtuneet pikkusormen mittaisiin salakoihin. Kylmän veden särki alkaa kaikesta hypestä päätellä olla sen verran kovan luokan ruokakala, että kulinaristipiireissä sitä roskakalaksi haukkuva saanee varautua kuuntelemaan herjoja kehnoista kokkaustaidoista ja yleistä kiusantekoa kunnes lopulta puuskahtaa Hyvä on, hyvä on, särki on hyvä ruokakala. Voi kiesus, te olette kyllä kaikki yksiä sontiaismolottajia! Alkuperäinen suunnitelma nauttia ilmaisesta lähiruoasta kariutui lopulta kohdekalojen vähyyteen ja salakat alennettiin pakastelokeroon ankeriassyöteiksi.

Sorsat pluttaavat heinikossa, neiti 8 vee luontokuvaa
Kaikki tuntuivat nauttivan hommasta, mitä nyt matojen pujottelulta ja kalojen irrottamiselta tilannetta ehti havainnoida. Kolmivuotiaan nuorenherran ensimmäinen saalis ui kovasta yrityksestä huolimatta edelleen, mutta vanhemmat lapset kyllä nostelivat reilun nipun salakoita ja vähän niukemmin särkiä, aikuisetkin ehtivät ehkä jokusen eväkkään onkia siinä vaiheessa kun nuoriso siirtyi leikkimään niitylle hippaa.


Onginta loppui aikanaan kun matojen lisäksi oli tuhottu molemmat onkilaitteet, mutta kukaan ei sentään koukuttanut itseään, pudonnut ojaan tai juonut enemmän kuin oman painonsa verran mehua. Nyt vain odotellaan neiti kahdensan veen ottamien kuvien vääjäämätöntä vaikutusta, eli Google Analyticsin raporttia blogin suosion räjähdysmäisestä kasvusta lähialueen kalastuksesta kiinnostuneiden ekaluokkalaisten pikkulikkojen keskuudessa. Mikä tämän jälkeen tarkoittanee valtaosaa lähialueen ekaluokkalaisista pikkulikoista. Mahtavia nuo muksut, vai mitä?
Tässä jutussa on kalankuvia vain mäskipussin kyljestä ikuistettuna