Nuorisojaos ulkoilee 3.10

Harvoin käy niin, että kirjoitettu postaus jää julkaisematta melkein kolmeksi kuukaudeksi - tässä se nyt on, parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan.

Edellisen reissun päätteeksi vallinnut zen-budhistisen tyytyväinen olotila taisi kestää noin päivän, kunnes samaa herkkua teki mieli lisää, oikein mahan täydeltä. Samalla päätin lunastaa aivan liian kauan roikotetun lupauksen yhteisestä kalareissusta neiti seitsemän veen kanssa.

Mukaan lähti jälleen myös Outi oman nuorisojaoksensa kera. Matkaan päästiin perinteitä uhmaten vain puolisen tuntia myöhässä, onneksi reissuseura ei repinyt pelihousujaan, vaikka säätämisen puolelle lipsunut lähtö viitoittikin tulevaa. Kohde oli valittu kaukaa Raaseporin kalaisilta vesiltä, epäilemättä hieno ja luonnonkaunis paikka - toki estetiikka olisi päässyt ehkä paremmin oikeuksiinsa jos olisi nähnyt ympäristöä otsalampun valokeilan ulkopuoleltakin. Nuorisojaoksen mielestä myös nuotion virittely kesti aivan turhan pitkään, kunnon tulta odottavat litimärät risut tuntuivat polttelevan innokkaitten puunkerääjien hyppysissä kuin kekäleet konsanaan. Ja tietenkin tikkupulla nautittiin retkiperinteitä kunnioittaen mediumina, makkaran kypsyysasteeksi määriteltiin afro. Evästelyn jälkeen neiti seitsemän vee ilmoitti haluavansa nukkumaan, mitä ei kotioloissa tapahtuisi koskaan.

Paluumatkalla alkoi jo hymyilyttää. Olihan taas käyty merta edempänä kalassa ja kalibroitu samalla käsitykset siitä, mitä plusmiinus kouluikäisten kanssa voi järkevästi touhuta. Onget eivät missään vaiheessa päässeet veteen asti, haaveihin tarttui lähinnä meriajokasta ja kieltämättä tuuli ja aallokko olisivat tehneet lamppukalastuksesta aika haastavaa. Diplomaattinen neiti seitsemän vee totesi jossain vaiheessa, että saadaan tästä reissusta ainakin kokemusta.

Aikanaan tuli sitten marraskuun toinen sunnuntai, ja tällä kertaa isänpäiväkortti yllätti allekirjoittaneen kuin talvi autoilijat. Leppoisasta meiningistä huolimatta pelkäsin retken jääneen nuorison kirjoissa jonnekin oman huoneen siivouksen ja oksennustaudin välimaastoon. Enpä olisi enempää voinut väärässä olla.

Muutenkin reissu todisti vanhan totuuden siitä, että matka on tasan niin hyvä kuin matkaseurakin. Väärien tyyppien kanssa päätyy vääriin paikkoihin, on kurjaa, eikä kalaakaan tule. Oikeiden tyyppien kanssa päätyy oikeisiin paikkoihin, on kivaa, eikä silti aina tule kalaa. Mutta kuka sitä jotain saamatta jäänyttä piikkikampelaa viitsisi vollottaa, kun voi yhtä sekopäisen ystävänsä kanssa naureskella koko touhun koomisuudelle.

Ne tulevat öisin 25.9

Halloween, anyone?

Harrastus sidosryhmineen on ilmeisesti valittua hyvin, kun huomaa odottavansa seuraavaa kalareissua kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Nahkiaisreissuun virittäydyttiin ajatustasolla kuin lohenpyyntiin ikään: kumpi toimisi paremmin, siivousämpäri vai tiskipalju?

Pikkunahkiaisen etsintä kävi loppukesällä niin sujuvasti, että samalla konseptilla ajateltiin nyt ottaa haltuun luikeron suurempi sukulainen. Jos oli kohdekala isompi kuin viimeksi, olivat odotuksetkin paisuneet pullataikinan tavoin, puro vaihtunut joeksi ja läheiset espoolaistalotkin kasvaneet kunnon kartanon mittoihin. Mahdollisesti virtaan jo nousseita aikuisia nahkiaisia varten mukaan oli tällä kertaa pakattu pari haavia - kirjallisuuskatsauksen jälkeen jäi hieman epäselväksi, voisiko niillä tähän vuodenaikaan tavoittaa myös aikuistuvia isosilmävaiheen ammokeettoja (joita englanninkielinen maailma kutsuu 90-luvun alun pikkupoikien ja Hollywoodin scifirymistelyjen ystävien iloksi transformereiksi). Kaiketi olisi pitänyt kaivaa jostain ikivanhan Suomen luonto -kirjasarjan kalanide, joka on edelleen omaa luokkaansa kalatrivian lähteenä. Saas nähdä onko Lehtosen ja Nybergin uutukaisesta viimein sen haastajaksi - lajitunnistuskuvataulut ovat ainakin hienoimpia mitä suomalaisessa kalakirjallisuudessa on nähty, von Wrightit mukaanlukien.

Asiaan. Meitä kalastajia ja muitakin luonnon helmassa remuajia oli koko alkusyksyn ajan hemmoteltu kerrassaan hienoilla luksussäillä. Nyt säätiedotus povasi kylmää ja märkää, edellispäivien sateiden jäljiltä virtakin saattaisi hieman  tulvia. Jo oli aikakin saada blogiin ainaisen auringonpaisteen ja hyvän fiiliksen vastapainoksi yksi inttijuttutyylinen selviytymistarina, joissa aina sataa kaatamalla, vaikka pakkasta olisi parikymmentä astetta ja aurinko häikäisisi sietämättömästi, sudet näykkivät nilkkoja ja ruuaksi on vain kainalossa lämmitettyä soraa. Ja toisaalta (     lisää mieleisesi kalastusaiheinen aforismi tähän _  , tyyliin "Huonokin päivä kalassa on parempi kuin hyvä päivä töissä". Oma suosikkini kalastajien mietelauseista ja muista zeniläisyyksistä, kaikessa absurdiudessaan, lienee Isaac Waltonin toteamus sammakon käyttämisestä syöttinä: "Tee se kuin rakastaisit sitä". Sopii yllättävän moniin tilanteisiin elämässä. Ei tosin ehkä tähän.) Luvattu sadekin oli tauonnut jo ennen kuin auto pysähtyi, ja kahluuhousujen ansiosta ei tarvinnut paljon muutenkaan miettiä, voisiko mättäälle istahtaa kastelematta takamustaan.

Aikanaan päästiin veteenkin, haaveilu tuotti Outille yhden unenpöpperöisen ahvenen, itse keskityin pyytämään vain syksyn lehtiä ja muuta pohjamoskaa. Hetken päästä haavit vaihdettiin lapioihin ja jo ensimmäinen ämpärillinen tuotti toivotun nahkiaishavainnon ammokeetan muodossa - 1. vuoden jokipoikanen olisi melkein mahtunut pötkölleen peukalonkynnelleni, mutta eihän se voinut olla ainoa laatuaan, eihän?

Jostain tämänkaltaisesta tai vieläkin vaatimattomammasta alusta on alkanut selkärankaisten tarina, joka kymmeniätuhansia kalalajeja, dinosauruksia, mammutteja ja ties mitä myöhemmin on johtanut myös karvattomaan apinaan, joka uteliaisuuttaan ja lystikseen kalastelee erilaisia eväkkäitä ja raportoi tietoverkkoon lajitovereilleen. Hiljaiseksi vetää.

Tuntia myöhemmin tuo ääneenkin lausuttu ajatus oli saanut aivan erilaisen kaikupohjan. Tämänhän piti olla ainakin Uudenmaan mittakaavassa merkittävä nahkiaisen lisääntymisjoki, näin heikoissa  kantimissako oli ympyräsuisten suuri suku? Jälleen tuli todistettua, että kalahommissa oikea paikka on ainakin puoli onnistumista. Väärästä paikasta saa lapioida vaikka rekkakuormallisen joenpohjaa tavoittamatta ensimmäistäkään ympyräsuista, oikeassa paikassa kaloja on liki joka lapiollisessa. Ammokeetat tuntuvat olevan hyvin tarkkoja pohjan laadusta, omien vaatimattomien kokemusteni mukaan sen pitäisi olla hienoa hiekkaa parin sentin mutakuorrutuksella. Sora, kivikko, vesikasvillisuus tai karike eivät kelpaa alkuunkaan. Kun sopiva paikka lopulta löytyi, sai ensimmäinen nahkiainen seuraa kymmenkunnasta lajitoveristaan. Lastentarhalaisten 1. ja 2. vuoden poikasten joukosta nousi myös yksi tukevasti teini-ikäinen ammokeetta, romuttaen samalla orastaneen teoriamme siitä kuinka eri-ikäiset poikaset asettuvat eri kohtaan virtaa. Pikkunahkiaisen ammokeettoihin verrattuna nahkiaisäidin jälkikasvu vaikutti hieman eriväriseltä. Lajinmäärityksen suhteen luotimme taas viranomaisten määrityksiin. Lienee paikallaan myös mainita, jos joku vaikka innostuu nahkiaisjahdista, että otus on rauhoitettu huhtikuun alusta elokuun 15 päivän loppuun. Taimenen kutusoraikoiden olemassaolon tiedostaminen ja väistely on myös enemmän kuin paikallaan.

Saalista saavissa, samassa kuvassa kokoskaalan ääripäät

Lopulta alaselkää särki, takin hihat olivat märät ja olo oli kaikin puolin tyytyväinen. Kuuma kahvi palautti jo villasukkia kaipaileviin jalkateriin elämän ja kuvausten jälkeen (kunnollinen kuvausakvaario kiilasi hankintalistan kärkeen ja loisteputkivalossa kuvaaminen on muuten ihan syvältä) oli hyvä suunnata jälleen yhtä elämystä eläväisempinä kohti kotia. Vaikea näitten reissujen viehätystä on järjellä koettaa selittää. Miksi ihmeessä kukaan täysijärkinen ihminen lähtisi keskellä työviikkoa ja yötä kahlaamaan ja heiluttamaan lapiota tulvivaan jokeen löytääkseen muutaman nahkiaisentoukan joita ei edes viedä kotiin saati että syötäisiin. Seuraavana päivänä sitten hymyilee väsymyksestä huolimatta hieman sisäänpäin ja salaperäisesti kuin Mona Lisa, suunnitellen jo uusia seikkailuja. Tämän reissun jälkeen on olo mukavan kylläinen. Viime reissut ovat onnistuneet niin hyvin, että jonkin kosmisen tasapainon säilyttämiseksi olisi pelkästään sopivaa pyytää munapataa koko loppuvuosi, eikä se haittaisi. Toki jotain tulee varmaan vielä yritettyä - ilman turhia apinoita selässä roikkumassa on harrastus parhaimmillaan.

Optikko tuskin ihastuisi silmittömästi näihin otuksiin. Mutta kun tarkkaan katsoo, on isoimmalla ammokeetalla jo kehittyvät, ihon alta kuultavat silmät!

Tähän on toki vielä matkaa, kuvassa ammattimiehen rysällä pyytämän aikuisen nahkiaisen pääpuoli

5...4...3...2...1...0? 6.9

Lähtölaskenta kohti 50 lajia on nyt sitten alkanut. (Älkää sentään pidätelkö henkeänne, loppusuoraan voi mennä vielä vuosia.) Laji 46 oli särmäneula, joka kopattiin matkaan Hankoniemen Lappohjan hiekkarannalta. (Ihana paikka, suosittelen lämpimästi. Myös muille kuin kalahörhöille. Ilman autoakin pääsee paikalle hyppäämällä Helsingistä junaan, vaihtamalla Karjaalla, jäämällä pois Lappohjan asemalla ja kävelemällä/fillaroimalla noin kilometrin matkan rantaan.) Sää helli kalastajaa: pläkätyyni, aurinkoinen sää ja pirtunkirkas, ainakin omasta mielestäni vuodenaikaan nähden lämmin vesi houkutteli kahlaamaan. Ranta on todella loivasti syvenevä, pelkillä kumppareilla pääsee varmaan 10 metrin päähän rantaviivasta, kahluusaappaat hörpäävät vasta 100 metrin päässä ja kahluuhousuilla pääsee osapuilleen puolimatkaan Eestiä. Vaihtelua hiekkapohjaan toivat  vita-, haura- ja leväpöpeliköt, sirokatkaravut ja massiaiset uivat tokkolasten kanssa kilvan karkuun. Rannan ensimmäinen havainto tavoitekaloista oli avovedessä risteilevä siloneulasta, josta nuotitin tällekin reissulle mukaan lähteneelle Outille eliksen. Vastapalveluksena meikäläinen hälytettiin hetkeä myöhemmin haavimaan särmäneula parempaan talteen ja hetkeä myöhemmin löysin itse yhden lajin edustajan Outin haavittavaksi. Neulojen suhteen kasvustojen tiiraaminen silmät torvella tuntui olevan turhaa touhua: joko neulat eivät niissä oleskele, tai sitten niitä on vain täysin mahdotonta havaita - lopputulos on kummassakin tapauksessa sama. Särmäneulat löytyivät pääosin pötköttelemässä pitkin pituttaan hiekkapohjalla, siloneulat uiskentamassa avovedessä. Tämä on ainakin itselleni lajikalastuksen suola: vaikka tekisi kotiläksynsä kuinka huolella, löytyy varmaan joka kalalajista piirteitä, joita kukaan ei ole katsonut kirjaamisen väärtiksi eikä ole koskaan aikaisemmin itsekään huomannut. Aina on mahdollisuus oppia uutta ja tuulettaa käsityksiään. Rannan muusta kalastosta sen verran, että se käsittää silo- ja särmäneulan lisäksi ainakin piikkikampelan, hieta/liejutokon, mahdollisesti mustatokon ja ikävä kyllä näköjään nykyään myös mustatäplätokon, sekä ajoittain pikkutuulenkalan ja kilohailin. Osa kovin epätokkomaisesti välivedessä risteilleistä tokoista olisi saattanut hyvällä mielikuvituksella olla seitsenruototokkoja, mutta ainakin muutama asian tarkistamiseksi haavittu yksilö kuului sukuun Pomatoschistus - siis hieta- tai liejutokkoja.

Idylliä

Harvinaisen nätti, kutuasuinen siloneulanaaras

Etualalla himoittu särmäneula, taustalla pari siloneulaa

Vaskikala!

Oppikirjamainen vaskikalahabitaatti

Asiallisia hommiakin oli päivän mittaan määrä tehdä, mistä syystä kalastusvehkeet eivät kulkeneet koko ajan mukana. Iltapäivällä setä Murphy huomasi tilaisuutensa tulleen, ja erään saaren rakkolevämetsikön yllä näkyi kolmipiikin kokoluokkaa oleva, mutta muodoltaan pikemmin haukea muistuttava, pyrstöpäästään hassusti venynyt hahmo. Vaskikala! Silkasta yllätyksestä meinasin pudota samaan jorpakkoon vaskikalan ja miljoonan muun ötökän seuraksi. Vaskikaloja näkyi parhaillaan montakin yksilöä, kuin ärsyttääkseen uimassa puolimetrisessä, kirkkaassa vedessä ja puuhaamassa kaikenlaisia epäilemättä merkittäviä vaskikalamaisia toimia. Ilman omassa kourassa tehtyä tarkistusta jäi lajinmääritys vielä varmistamatta, joten paikalle täytyy toki palata. Voi olla, että tähän saaristolaismäntyyn hakataan päätä sitten vuosikausia, mutta nyt on ainakin yksi teoreettinen vaskikalapaikka tiedossa. Ne lukijat, jotka seuraavat tätä blogia vain vaskikalauutisten takia, voivat tulla syyskuun 2015 tienoilla tarkistamaan, olivatko eväkkäät sittenkin vain sormenmittaisia haukia.

Yövuoro

Rannassa oli muitakin yökyöpeleitä

Viimeisenä rastina oli yöllinen hortoilu kampeloiden perässä. Madot olivat tehneet jossain vaiheessa joukkoitsarin ja muuttuneet haisevaksi pyönäksi. Jätimme silti jämillä syötitetyt pohjaonget pyytämään paikalla mahdollisesti liikkuvia raadonsyöjiä, ja kampeloille tarjosimme simpukoita, joita ne luonnossakin hyvällä halulla syövät. Yleisesti fongaripiireissä noudatetun tavan mukaan muilta kuultuja paikkoja ei ilman lupaa sovi jakaa eteenpäin, joten tämänkin rannan tarkemmat koordinaatit jäävät tässä hämärän peittoon. Uskon kuitenkin, että Hankoniemellä on yhtä hyviä ja ehkä parempiakin kampelapaikkoja kaikille halukkaille. Itsekin pohdin yön kuluessa Lappohjan rannan kampelatiheyksiä - ainakin syönnöskuoppien määrät olivat siellä selvästi isompia, jos ne nyt ovat jotenkin suhteessa kalojen määrään. Kyllä tälläkin rannalla kalaa oli. Siloneuloja ui välillä vastaan, mutta selkeästi kiintiö oli jo täynnä, eikä jokaista jaksanut lähteä kiikuttamaan rannalla odottavaan ämpäriin kuvaamista odottamaan. Kampelakin löytyi: itse olin odottanut kämmelle mahtuvia lättäkaloja, joten Outin löytämä talvirukkasen kokoinen lituska näytti järkyttävän isolta.

Löydätkö kuvasta kampelan?

Lirkkisaalista ämpärissä. Kuka ei kuulu joukkoon?

Itselläni oli kampelapinna jo keväältä, eikä näinollen mitään tarvetta pakkosyöttää sille koukkua - mutta pitihän se korjata talteen kun se suorastaan käveli vastaan. Tai pikemminkin sen päälle olisi saanut kävellä, kampelat ovat todella kalamaailman kameleontteja. Vain silmät ja pyrstön profiili paljastivat kalan, enkä itse meinannut sitä huomata edes metrin päästä. Kampelan maastoutumiskyky
olisi ehdottomasti ollut paremman kuvan arvoinen, mutta edestakainen kahluumatka jossain sadan metrin päässä odottavaan rantaan ei huokutellut, ja joudumme tyytymään kännykkäkameran tarkkuuteen ja kuvanlaatuun. Kalan punapilkullinen väritys sai hetken kuvittelemaan saalista punakampelaksi, mutta rannassa Lehtonen & Nyberg varmistivat että kyllä se ihan kampela oli. Hieno kala joka tapauksessa. Hetkeä myöhemmin löytyi myös piikkikampela, tällä kertaa tosin kämmenen kokoisena versiona. Se oli sukulaistaan lyhytpinnaisempi tai muuten ketterämpi, ja onnistuin pummaamaan pienokaisen. Paikka ja tekniikka on kuitenkin tiedossa, yllättävän kauas rantaviivasta on syytä kahlailla kampeloida perään. Viileämmän veden aikaan tilanne saattaa toki olla toinen. Parikin kiinnostavan kuuloista paikkaa jäi odottamaan tutustumista, mutta selän ja reisien anoessa armoa lähdimme kohti nukkumatin maita samaan aikaan paikallisista tanssiravintoloista palailevien lajitovereitten kanssa. Valomerkin jälkeen pohjaonki luovutti vielä komean mustatokkokoiraan.

Ainoana miinuksena reissussa olivat meikäläisen jo selvästi tiensä päähän tulleet kahluusaappaat. Saumat ovat tihkuneet jo aiemminkin, mutta vietettyäni koko lauantaipäivän ja hyvän siivun sunnuntaistakin eriasteisen märissä kamppeissa kypsyi päätös päästää saappaat lopullisesti eläkkeelle. Seuraajaksi voisikin hankkia kahluuhousut, joilla voi harhailla vieläkin syvempään veteen kastelemaan itseään.

RIP KAHLUUSAAPPAAT

Kaipaamaan(?) jäävät

Märät villasukat

Palelevat jalat

Lirkkirannan uskolliset asiakkaat

Kertakaikkisen hieno reissu. Kyllä tällä eläisi taas vaikka loppuvuoden. Onneksi ei ole pakko, vielä ehtii monta hienoa hetkeä viettää vesillä ennen kauden päättymistyä. Ainiin, pohjalle piiloutunut kampela hahmottuu helpoimmalla bongaamalla silmät hiekkapohjassa olevan kuopan reunalta. Kala makaa aikalailla keskellä kuvaa, oikealle päin katsellen.

Tuleville reissuille tavoitteita: siinä lepää kilohaileja.

45!

Edellisen päivityksen pikkunahkiainen sai kunnian olla 45. Suomen kalastoon kuuluva elämänpiste. Kuten viime reilu vuosi sitten 40 lajin rajapyykin kohdalla, lienee nytkin paikallaan kirjoittaa jotain. Uuden lajin saaminen on edelleen aina muikea kokemus. Sitä ei yleensä ole uskoa heti todeksikaan - hyvä että uudet lajit tulee tallennettua ainakin kuvina kameran muistikortilla. Jokainen uusi laji myös ruokkii intoa lähteä jahtaamaan seuraavaa. Yleensä kunkin uuden lajin kanssa vetää ensin muutaman kerran vesiperän. Jonkinlainen keskiarvo tuntuu olevan, että kolmas kerta toden sanoo. Sitä mukaa kun uusien lajien joukko kutistuu, yleensä ottaen myös vaikeusaste kasvaa. Toisaalta keskittyminen paranee, kun huomio ei harhaile helposti muiden lajien suuntaan. Ehkä myös taito on kasvanut vuosien varrella - vaikka esimerkiksi särmäneulalla ja suutarilla ei äkkiseltään tunnu olevan paljonkaan yhteistä, ovat kaikki kalat keskenään paljon samanlaisempia kuin erilaisia. Esimerkiksi: ne ovat kaikki vaihtolämpöisiä eläimiä, jotka eivät voi säädellä ruumiinlämpöään, vaan hakeutuvat mahdollisuuksien mukaan lajityypilliseen optimilämpötilaansa. Pohjolan vuodenaikaisessa ilmastossa kaikilla kaloilla on tyypillinen vuodenkierto - mikään laji ei esimerkiksi lisäänny ympärivuotisesti. Ja kaikki kalat ovat toisenvaraisia eläimiä, joiden täytyy syödä elääkseen. Perusjuttuja, mutta aika perustavanlaatuisia.

Periaatteessa olisi ihan mahdollisuuksien rajoissa tavoittaa vielä viisi uutta lajia loppuvuoden aikana, mutta vuosi on ollut taas mainio vaikkei yhtään uutta otusta tulisi vastaan. Katsotaanpa tuolta Wanted-listalta, mitä lajeja ylipäänsä on vielä pelissä mukana.

Alkuun jotenkin realistisesti pyydystettävissä olevat epelit.

Härkäsimppu
Jäljelläolevista lajeista kenties helpoin. Airisto pitäisi olla idioottivarma simppupaikka, ajankohta pitäisi valita väliltä marras-toukokuu (mieluiten joulu-maaliskuu) ja pyydykseksi tyrkyttää avoveden aikaan laiturilta pohjaonkea tai pilkkiä, jääkaudella lähinnä jälkimmäistä. Takataskussa on myös yksi Ahvenanmaalainen härkäsimppusumppu, mikäli vuosi ennättää taas kääntyä kevääseen ilman reissua Airistolle.  

Wanted: härkäsimppu

Puronieriä
Puronieriä ei pitäisi olla erityisen hankala pyydettävä, mutta paikat ovat vielä hakusessa. Savukosken purot Lapissa ovat ainakin aivan liian pitkän ja kalliin matkan päässä. Hammonjoki Lahden suunnalla on varattu perhokalastajille ja vaikka tämän kalastusmuodon herrasmiesmäisyys onkin itseäni aina viehättänyt, en oikein usko, että purkkarin takia hankkisin perhokalastusvehkeet. Ehkä lainaksi? Vaihtoehto olisi kaiketi alkaa summamutikassa kammata Hämeen ja Pirkanmaan metsäpuroja, mikä ei oikein vielä kuulosta suunnitelmalta.

Viisipiikki
Viisipiikki on pieni ja pirullinen kala. En edes muista montako kertaa olen koettanut sitä saada pyydystetyksi Porlan lammikoista Lohjalta, mutta muutama yritys liikaa on jo kertynyt. Pitäisi ehkä koettaa eri vuodenaikoja, keväällä, keskikesällä tai vaikka syksyllä, sillä loppukesä-alkusyksy ei ole näköjään toiminut toivotusti. Ongelmana on ollut kalojen pieni koko ja kyvyttömyys nielaista tarjottua syöttiä koukkuineen. Eipä kai muuta kuin uutta matoa koukkuun, entistä pienempään, ja suunta kohti Lohjaa ja uutta yritystä.

Nahkiainen
Pikkunahkiaisen kanssa homma sujui niin hyvin, että sama voisi olla uusittavissa nahkiaisen kanssa. Nahkiaisen kudulle osuminen lienee vielä enemmän tuurissaan kuin pikkunahkiaisten häissä kuokkiminen, mutta ammokeettoja kaivamalla laji saattaisi löytyä. Paras aika myös nahkiaisjahtiin lienee vähäsateinen loppukesä, jolloin purot ovat kirkkaimmillaan, mutta lamppukalastukseen alkaa olla öisin jo pimeää. Tai sitten unohtaa koko optio nähdä mahdollisesti kolojensa ulkopuolella uiskentelevia ammokeettoja ja lähteä lapioimaan soraa ihan rehellisesti keskellä päivää.

Miksei joku näistäkin...
Näiden lajien pyytämisestä on joku aavistus tai toteutuskelpoisen tuntuinen ajatus

Ankerias
Ankeriaankin kohdalla vaikein osuus, paikan löytäminen, on ohitettu. Ainakin lähdeviitteiden mukaan niitä pitäisi Tuusulanjärvessä asustella, ja anoppila/mummola Järvenpäässä tarjoaisi hyvän tukikohdan. Petokalojen onginnassa mäskäyksen toteuttaminen hakee vielä toimivaa muotoaan, ajankohdista toimivin olisi ilmeisesti kevätkesä tai (alku)syksy, mikä kalojen vuodenkiertoa ajatellen tuntuukin järkeenkäyvältä

Lohi
Kalastuskirjallisuus on maalaillut (atlantin)lohesta sellaisen taruolennon, että rima perehtyä koko lohenkalastukseen on ainakin itselläni noussut korkeuksiin. Kovin kryptiseltä ja myös kalliilta puuhalta kuulostaa koko lohestus. Nyt jos koskaan ammattitaitoisen kalaoppaan värvääminen säästäisi varmasti tukulta harmailta hiuksilta. Itse uskon Kymijokeen ja syystalveen.

Särmäneula
Hankoniemen edustalla kasvaa kuulmea Suomen laajin meriajokasniitty (Zostera marina, sellainen sisävesiltä tuttuja palpakkoja muistuttava, heinämäinen vesikasvi), joka ainakin teoriassa pitäisi olla putkisuukaloille mieluisa ympäristö. Niityn tarkat koordinaatit ovat vielä selvittämättä, mutta ymmärtääkseni se ulottuu kahluusyvyydelle. Sukeltajilla on vielä omat täsmäpaikkansa särmäneulan tavoittamiseen, mutta ne vaatinevat vähintään snorklausvalmiutta, ehkä venettäkin. Vaan mitäs kalastaja ei tekisi saaliinsa eteen. Särmäneula saattaa toki uida vastaan Helsingin vesilläkin, eli ehkä kahluusaappaiden kärjet tulee suunnattua Lauttasaaren rannoille tämän luikeron toivossa. Ehkei aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.

Piikkikampela 
Kampelan kanssa saavutetun menestyksen jälkeen piikkikampelakin alkoi tuntua jotenkin uskottavalta saaliilta. Kaipa sille kelpaavat samat rannat Lauttasaaren edustalla kuin sukulaiselleenkin, ja Hangon suunnalla on myös runsaasti sopivan oloisia paikkoja. Sekä pohjaongella narrattavat isot yksilöt että lirkkisyvyyksissä viihtyvät pikkulätyt varokoon nahkaansa.

Kilohaili
Kilohailien pyydystäminen Helsingin vesiltä keväisen silakanpyynnin sivutuotteena on tainnut tulla tiensä päähän. Allekirjoittanut kiittää kaikkia 138 566 silakkaa, jotka uhrasivat hengensä lajikalastuksen alttarille ja lähimmäisiään jotka suostuivat syömään ne (enkä edes paljon liioittele määriä). Vastedes silakanpyyntiä harrastettakoon ennen muuta silakan itsensä takia, kilohailin suhteen arvelen onnistumisen mahdollisuuksien kasvavan ulompana saaristossa - täytyypä kutsua joskus itsensä Ahvenanmaalle kylään kevään silakka-aikaan. Ja kuten edellä tulikin todettua, samalta suunnalta pitäisi nousta tarvittaessa myös härkäsimppu, imukaloistakin on puhuttu ja huhuttu, mutta nämä jutut luokitellaan vielä tällä hetkellä samaan laariin sulkavalegendojen kanssa.

Eihän sitä koskaan tiedä...
Kyllä Suomen kalastossa vielä pyydettävää piisaa. Osa lajeista on kuitenkin niin paikallisia tai muuten hankalia, etteivät taida ainakaan lähitulevaisuudessa eksyä kohdalle.
 
Sulkava
Ainut pätevän tuntuinen johtolanka sulkavan jäljille vaikuttaisi olevan keväinen Lempäälä, silloin kun särkikalat hakeutuvat virtaveteen kutupuuhat mielessä. Koskialueella ei onkiminen ole sallittua, mutta kuulemma pientä liitsiäkin voisi sulkava haukata. Ja toisaalta lajille mieleisiä kutukaislikoita luulisi löytyvät pilvin pimein myös varsinaisen koskikalastusalueen ulkopuolelta. Jotain hämärää tähän eväkkääseen kyllä liittyy: kirjallisuuden mukaan suunnilleen joka toisen Hämeen ja Pirkanmaan vesistön pitäisi olla ääriään myöten täynnä sulkavaa ja onkimestoja luulisi olevan pilvin pimein. Vaikea uskoa että kukaan kateuttaankaan varjelisi ruokalaloina arvottomia sulkavakantoja. Toivotaan että tilanne joskus korjaantuu.

Kirjoeväsimppu
Kirjoeväsimpun levinneisyys on niin pohjoiseen painottuva, että sen saaliiksi saaminen vaatisi käytännössä lapinmatkaa. Sitten joskus. Myös Itä-Suomessa lajia esiintyy, ja Kallaveden rantoja on tullut joskus lirkittyä kirjoeväsimpun toivossa, mutta tuloksena oli pelkkiä kiiskejä.

Rantanuoliainen 
Rantanuoliainen lienee ihan mahdollinen pyydystettävä, kunhan oikeat paikat ovat tiedossa. Tällä erää paikkatiedon puuttuminen, sekä epäilemättä niiden sijainti kaukana kotikulmilta vaikeuttavat projektia


Miekkasärki
Saimaan kanavalle pitäisi varmaan joskus lähteä ihan tätä kokeilemaan. Lappeenranta on vallan hauska kaupunki kohtuullisen junamatkan päässä. Sopivasta vuodenajasta liikkuu todella ristiriitaisia arvioita, mutta luultavasti reissu ajankohta valikoituisi joka tapauksessa iahn muilla perusteilla kuin otollisimman miekkasärkisesongin mukaan

Sampi
Vanhan kotipaikkakunta todisti taas kaikki puheet savolaisesta hulluudesta istuttamalla sampia pieneen umpilampeen keskelle kaupunkia. Niitä onkin tullut muutamaan otteeseen käytyä onkimassa, toistaiseksi tosin ilman mainittavaa menestystä. Petokalojen mäskäyksen saloihin pitäisi varmaan sukeltaa syvemmällä ennen kuin tulosta alkaa syntyä.

Nokkakala
Näitäkin ilmeisesti saattaisi toisinaan saada koukkuunsa jopa Helsingin vesiltä. Ymmärtääkseni isoin haaste on ajoitus: parvet ovat liikkuvaista sorttia, ja kalat ovat joko paikalla satamäärin tai sitten tykkänään poissa. Loppukeväästä pitänee joskus kokeilla onneaan.

Luikerosafarilla 14.8

Näillä reissulla usein esiintyneen kalakaverini Sakarin ollessa komennuksella Oxfordissa pyysin seuraavaan seikkailuun ystäväni Outin, jonka tiesin suhtautuvan kaloihin keskiverto-kotitarvekalastajaa avarakatseisemmin. Havukka-ahon ajattelijan asennetta tarvittiinkin, sillä kohteena olivat pikkunahkiaisen ammokeetat eli likomadot eli nahkiaisentoukat.

Aikuisia nahkiaisia oli ollut tarkoitus lähteä väijymään jo keväällä, mutta pikkunahkiaisten häät ovat nopeasti ohi ja aikuiset kuolevat pian kudun jälkeen. Toukat sen sijaan ovat paikalla ympäri vuoden, tosin hieman hankalasti pohjaan kaivautuneina. Tälle kalareissulle ei pakattu ensimmäistäkään vapaa, mutta sen sijaan pistolapio ja ämpäri.

Öiseen aikaa ammokeetat saattavat kuulemma liikkua koloistaan, joten aloitimme ensin tutustua puroon otsalamppujen valossa. Pian saimmekin näköhavaintoja kaloista, mutta laji ei selvinnyt ennen kuin päätin haavia yhden. Taimenia! Todennäköisesti luonnonkaloja, sillä puro laski isompaan jokeen ja edelleen mereen. Yhtään nahkiaista emme nähneet, joten aloimme seuraavaksi kovasti kullanhuuhdontaa sekä henkisesti että käytännössä muistuttavan pohjahiekan seulomisen. Ennen pitkää löysimme pieniä, pitkänomaisia otuksia, jotka hetkeksi herättivät toiveet onnistumisesta, mutta eivät lopulta ihan vakuuttaneet. Tässä olisi varmaan "kuinka monta insinööriä tarvitaan vaihtamaan lamppu" -tyyppisen vitsin ainekset, mutta lopulta kaksi eläintieteilijää päätteli, etteivät otukset olleet edes selkäjänteisiä, vaan luultavasti jotain makeanveden harvasukasmatoja. Yksi rehellinen lierokin pohjahiekan seasta löytyikin, kunnes tärppäsi. Nahkiainen!

Kun hommasta oli päästy jyvälle, löytyi ammokeettoja äkkiä melkein joka lapiollisesta, kaksi parhaimmista. Saimme ämpäriin lopulta täyden kehityssarjan erikokoisia nahkiaisenalkuja. Paikka oli tämän puron mittapuulla syvä, ehkä puolimetrinen suvanto pienen koskentapaisen virrankiihtymän alla. Tekniikka kaikessa hienoudessaan oli lapioida satsi hiekkaa ämpäriin, ammokeetat kyllä ponnahtivat nopeasti pintaan räpistelemään - aikaavievä pohja-aineksen seulominen oli tarpeetonta. Nahkiaisen poikaset olivat kaikkien muitten kalojen tapaan vahvoja uimareita - selvästi siitä selkäjänteestä on jotain  hyötyä liikkumiseen! Lajinmäärityksen suhteen luotan tällä kertaa virtavesiselvityksen laatineisiin viranomaisiin: kuten edellä mainitsin, purolla on meriyhteys, joten vaeltava nahkiainenkaan ei ole poissuljettu. Ammokeettojen tunnistaminen lajilleen ei ole ulkoisesti mahdollista, eikä poikkileikkauspreparaattien tekeminen ja oosyyttien (munasolun esiaste) mikroskopoiminen oikein kuulostanut enää rentouttavalta harrastukselta. Sitä paitsi ne olisivat kuitenkin olleet kaikki koiraita :)

Pikkunahkiaisten kokojakaumaa ryhmäkuvassa: alinna lyijykynän kokoluokkaa edustava 4. vuoden täysikasvuinen, seuraavana keväänä aikuistuva poikanen, keskellä tulitikun kokoluokkaa oleva 1. vuoden poikanen ja ylinnä välimalli

Ammokeetta kokojakauman pienemmästä päästä, isommat olivat aivan liian vilkkaita suostuakseen kuvattaviksi kädellä

Lehtopöllöjen huhuillessa ja saniaisten kurkottaessa puron ylle saattoi helposti kuvitella olevansa vaikka missä maailman äärissä etsimässä kalamaailman kummajaisia. Samaan aikaan varmaan alle sadan metrin päässä purolaakson kummallakin puolen espoolaisperheet nukkuivat luultavasti aavistamattakaan millainen ihmemaa aivan heidän piha-aitansa tuolla puolen avautui. Arjen eksotiikkaa: jonkun mielestä kenties pakoa todellisuudesta, meille pikemmin pakoa todellisuuteen, luontoon ja oikeitten asioitten äärelle. Lajikalastusta absurdeimmillaan - ja parhaimmillaan.

Operaatio piikkikampela 13.8

Keväällä ongittujen kampeloitten jälkeen lättykalojen ajatusmaailma tuntui raottuneen sen verran, ettei piikkikampelakaan tuntunut kenties täysin utopistiselta. Oliko keväinen sessio silkkaa sattumaa - kokeilemallahan tuo selviäisi. Olisivatko kampelat kesälläkin samoilla hiekoilla - ja olisiko joukossa myös himoittu piikkikampela?

Navakka vastatuuli ei suosinut keväisten ottipaikkojen uudelleenkalastelua, mutta kyllähän Lauttasaaressa kampelanhajuisia paikkoja piisaa, vaikka rintamasuuntaa vaihtuisi täydet 180 astetta. Operaatio piikkikampela päättyi tällä erää suunnilleen siten kuin olisi ennakkoon saattanut ennustaa: kaksi ahventa, särki ja peruukin kokoisia läjiä haisevaa rihmalevää. Olivat muuten harvinaisen ärsyttäviä nyppiä pohjaonkivirityksistä irti.

Herranen aika mikä koskikala 11.8

Loppukesällä kalastusharrastus heräili horroksestaan, jossa se oli pitkään rauhattomana sätkinyt. Uusia seikkailuja suunnitellessa kohdekala vaihteli toutaimesta puronieriään ja viisipiikkiin. Lopulta pääosan esittäjäksi valikoitui arktinen tarponi, turbosärki toutain. Kohteeksi aikaisemmalta ekskursiolta tuttu Lempäälän Kuokkalankosket. Käytännön toteutuksena aamuvarhaisen juna ja loppumatka fillarilla toimi paljon paremmin kuin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt. Paikan suosio kyllä pääsi kyllä  vähän yllättämään: tullessani Herralankosken rantaan joskus seitsemän jälkeen sain hallita paikkaa yksinäni molemmat varustuksen purkuun kuluneet minuutit. Sitten rantaan ryntäsi kalastajia oikealta ja vasemmalta, vaikka oli arkimaanantai ja kaikkien kunnon ihmisten olisi kuulunut olla töissä tai muissa kunniallisissa askareissa.

Taktiikka oli kerrankin tarkkaan mietetty ja toteutus kuin suoraan oppikirjasta: hyvä paikka (Lempäälän Kuokkalankosket ja Herralankoski erityisesti ovat kenties Suomen kovin toutainapaja), ovela ajoitus aamuvarhaiseen arkipäivään (yön yli rauhoittuneet kalat ja kai useimpien kalamiesten lomakauden ulkopuolelle ajoitettu reissu), onnistunut viehevalinta (kölipainon kanssa nakeltu 2-koon hopeinen lippa), pitkät heitot kiviriutan taakse jäävään mietovirtaisempaan poteroon, uitto miedon ja nopean virran rajakohtiin ja ensimmäinen toutain kiinni, rantautettu ja vapautettu alta puolen tunnin. Eikä mikään särjenkokoinen juniori, vaan reilusti toistakiloinen mötkö. Kun sama toistui seuraavan puolituntisen aikana, ehdin jo ajatella, että tänään on toutaimen kilohinta Lempäälässä halpa, mutta eihän se sitten mennytkään enää käsikirjoituksen mukaan: toutsi sotki siiman kivikkoon, karkasi ja vei vielä supervibraxin lapsilleen naurettavaksi. Sen jälkeen ei koski enää yhtään toutanetta luovuttanutkaan, mutta ennakko-odotuksiin ja toutaimen haastavaan maineeseen verrattuna tämä tuntui silti liki helpolta. Molemmat kalat ottivat ihan Herralankosken laavun edestä, heitto hieman ylävirtaan, jossa ylävirrasta päin katsottuna oikeanpuoleinen virran haara osuu kiviriuttaan. Sen taakse jäävässä montussa tuntui olevan kaikenmallista kalaa piukassa.

Toutainten alkaessa esitellä luonteensa nirsompaa puolta, päätin puolivakavissani kokeilla sulkavan ongintaa koskipätkien väliin jäävällä alueella. Paikat eivät vaikuttaneet erityisen otollisilta, eikä kolmimetrinen matkavapa tarjonnut lähellekään riittävää ulottuvuutta, mutta  sorva sentään liittyi vuodarilistalle.

On se vaan komia köriläs

Molempien toutaimien ottivieheenä toiminut hopeinen Vibrax, tässä vielä riveissä.

Ennen paluumatkaa kävin testaamassa vielä Ylemmän Kuokkalankosken. Siellä sai puoliltapäivin olla aivan itsekseen, toutaimet sen sijaan olivat räiskeestä päätellen paikalla suurin joukoin. Siiman jatkoksi ripustautui kuitenkin vain ripakopallinen ahvenia ja Räsäsen haukannut pieni hauki, joka tuurilla tuli rantaan asti vaikka peruke välistä puuttuikin. Kenties aikaisemmin aamulla olisi toutaimen voinut saada täältäkin, sillä aamusyönti oli selvästi lopuillaan ja lounasaikaan mennessä toutsit rauhoittuivat täysin. Kaiken kaikkiaan mainio reissu, ymmärrän kyllä tämän jälkeen hyvin, miksi toutain on monien suosikkikala. Toivottavasti lajin voittokulku yhä merkittävämmäksi urheilukalaksi viiden-kuuden yleisesti pyydetyn petokalan rinnalle jatkuu.

Muutaman kauden vuodaritilastoista uupunut hauki. Edelliset hakit nousivat kuhaprojektin sivusaaliina, sen jälkeen onkin ongittu muunlaisia kaloja.

Nuoriherra ensi kertaa ongella 10.8

Viimeinen ilta kaksivuotiaana vaikutti jostain syystä hyvältä ajankohdalta toteuttaa painokkasti kärtetty onkireissu nuorenherran kanssa. Kohteeksi valikoitui kohtuullisen saalisvarman oloinen Tokoinranta, jonka leikkipuistossa isosiskokin viihtyi onkimisen ajan. Vavan pitäminen ja kohon uitto olivat selvästi elämyksellisiä, vaikka kumpikaan reissun särki ei suvainnutkaan haukata matoa niiden hetkien aikana jotka innokas kalastajan alku malttoi vapaa pitää hyppysissään. Ehkä hyvä niin - isinkin nostamina kalat olivat niin jänniä, että toisen
kohdalla nuorison pokeri petti täysin ja jännitys piti purkaa kirmaamalla päättömästi rantaa edestakaisin.

Särkiä. Nämä ovat kuulkaas jänniä fisuja.

Note to self: ensi kerralla onkipaikka, josta on hieman vaikeampi hukuttautua.

Tanskan tuliaisia 18.7

Jossain vaiheessa suunnittelua Jäämeren kalareissu muuttui komitean käsittelyssä perhelomaksi Kööpenhaminaan. Toiveikas onkija pakkasi tietysti matkavavan ja tukun kumimatoja mukaan, kalastuslupakin järjestyi harvinaisen kivuttomasti netistä. Eihän sitä koskaan tiedä.

Tanskalainen kivikkotokko. Olen ihan oikeasti pahoillani kuvan tasosta.

Portugalilainen ei-kivikkotokko. Pengoin tämänkin kuvan jostain arkistojen syövereistä, koska minä rakasten teitä, lukijani. Kumpaakin.

Kalastelu supistui lopulta yhteen pikaiseen sessioon Kööpenhaminan kanavalla, joka oli aivan turhan matala, liikennöity ja kansoitettu leppoisaan ongiskeluun. Onnistuin silti koukuttamaan muutaman tokon, joista yksi oli hyvin todennäköisesti kivikkotokko (Pomatoschistus pictus). Viime kesänä Portugalista saatu, kivikkotokoksi alustavasti määritetty kala lienee sitten jokin muu. Ravintolalaivan rannassa pyöri parvi kovasti keltin oloisia vauhtisukkuloita, mutta ne eivät olleet yhtään kiinnostuneita haukkamaan muovia. Eväsleipä oli valitettavasti siinä vaiheessa mennyt jo parempiin suihin, joten (paksuhuuli?)kelttipinna jäi vielä toistaiseksi uiskentelemaan Pohjanmereen. Köpis oli kyllä niin mukava kaupunki, että ties vaikka revanssiin tarjoutuisi mahdollisuus.

Vastalääkettä muuttohässäkkään 14.6

Muuttaminen on tunnetusti rentouttavaa kuin hammaslääkärillä käynti. Aivan erityisen hermoja hivelevää on muuttaa vanhempiensa 30 vuoden aikana 200 neliömetrin omakotitaloon hamstraama omaisuus kerrostalo-osakkeeseen. (Pyrkikää välttämään kuin ruttoa.) Ei siis ihme, että juhannusviikon talkoilun jälkeen omatkin hermoni olivat harvinaisen seesteisessä tilassa. Kuin viulun kielet.

Paras mieleen juolahtanut vastalääke oli iltayön onkisessio Kuopion Valkeisenlampeen istutettuja sampia tavoitellen. Jotain vankasta tutkimustyöstä ja asiantuntevasta otteesta kertonee, etten osannut edes arvailla, olisiko kylmän alkukesän jäljiltä vielä hyinen vesi sammille mieluisampi kuin edelliskertainen loppukesän lämmin, vai päinvastoin. Ainakin itselleni kylmä sää oli huomattavasti epämiellyttävämpi, enkä viitsinyt kovin pitkään rannassa palella. Muutamasta vavasta olivat silti madot kadonneet - sammetko asialla?

Kryptozoologisen seuran sulkavajahti 25.5

Kyptozoologia eli kryptoeläintiede tutkii kiistanalaisiksi jääneitä havaintoja eläimistä, joiden olemassaoloa ei ole pystytty varmuudella todentamaan. Tieteen kentässä se sijoittuu jonnekin homeopatian ja astrologian välimaastoon. Kuuluisimpia tutkimuskohteita ovat meri- ja järvihirviöt, kuten Nessie, Mokele mbembe ja Sulkava. Viimeksi mainittu on särkikalalaji, joka kansanperinteen mukaan elää siellä täällä Etelä-Suomen vesistöissä. Olennosta tunnetaan erilaisia tarinoita ja jopa silminnäkijähavaintoja, mutta sen olemassaolosta ei ole tieteen kannalta luotettaviksi katsottavia todisteita. Sulkavan mysteeriä on koetettu selittää lukuisilla teorioilla, joista tunnetuimpia ovat väärinmääritykset, kalavaleet, kesätoimittajat, keskustapuolue, noidat, joukkohysteria, maasäteily ja puput.

Urhea pseudotieteellinen tutkimusretkikuntamme suuntasi foliohatut keikkuen Pirkanmaan jumalattomille seuduille, joissa sulkavan väitettiin esiintyvän. Oppaaksi pakotettiin paikallinen alkuasukas Henkka, joka oli jokunen vuosi aikaisemmin naitettu retkikunnan johtajan siskolle. Lempäälän Herralankoskelle oli, epäilemättä sulkavahuhujen houkuttelemana, kokoontunut suurin joukoin muitakin iktyologeja.

Lähimmäksi myyttisen vesipedon pyydystystä päästiin särkikalalla, joka vasta jälkikäteen määritettiin säyneeksi. Lisäksi saatiin todisteita ahventen, sorvien ja kyljestään tarttuneitten salakoitten olemassaolosta. Toutaimen mahdollisuudesta saatiin epäsuoraa todistusaineistoa rantavedestä löytyneen kuolleen raadon muodossa.

Verifikationistinen tutkimusmenetelmämme ei tuottanut havaintoja sulkavasta, joten näiden näyttöjen pohjalta julistamme koko otuksen huuhaaksi. Mikäli tulevaisuudessa ilmaantuu uutta todistusaineistoa, harkitaan asian nostamista uudelleen tutkimuskohteeksi.

Onko se sulkava? Onko se toutain? No ei ole.

Nyt sitä saa 27.4

Alkutalven heikoille jäille kirmaajia, kevätterassilla räntäsateessa nautiskelijoita ja muita ympäristön ilmiöitä tulee toisinaan kahvipöydässä ihmeteltyä, mutta pakko on tunnustaa olevansa itsekin kalenterin orja - on todella vaikea kalibroida itsensä luonnon rytmiin, kun se on reilusti normiaikataulusta edellä. Vastaako 2014 huhti-toukokuun vaihde normaalivuoden toukokuun puoliväliä vai mitä? Ainakin siikarantojen autioitumisesta ja silakkamestojen kansoittumisesta päätellen sesonki veden alla on suunnilleen pari viikkoa aikataulussa edellä.

Hillittömästä suoltamisesta on ehkä suurin viehätys jo haihtunut, mutta kyllä holtiton kalantulo on silti mukava kokea kerran vuodessa. Ainakaan Sakun ei tarvinnut pitkään suostutella, kun ehdotti sunnuntaiselle silakkaongelle lähtöä. Joku muukin oli saanut saman ajatuksen, ja Lauttasaaren sillalla oli äkkiseltään laskien satakunta muutakin onkijaa. Pahimmassa ryysiksessä ei olisi löytynyt tilaa kahdelle onkisällille kuin kyynärpäätaktiikalla, joten valtavirrasta poiketen päätimme testata sillan pohjoispuolta. Sen minkä kenties auringonottomahdollisuuksissa hävisimme, voitimme miellyttävässä  väljyydessä - kalantulossa oli tuskin mitään eroa. Tunnissa saalista oli tullut jo niin paljon, että järki sanoi perkausurakan muuttuvan silkaksi kärsimykseksi saman menon jatkuessa - siispä terassille nauttimaan kaffesta, jäätelöstä, kevätauringosta ja kalajutuista.  Oheistoiminnassa vierähtikin sitten aikaa tuplasti se mitä kalassa.

Ainiin, ei löytynyt kilohailia tästäkään kassillisesta.

Hiljaiselon loppu

Lukija: Mitä helsvettiä, edellinen päivitys on huhtikuulta ja kohta on syksy! Etkö muka ole käynyt koko kesänä kalassa?
JG: No, tuota noin, on ollut kaikenlaista...
Lukija:  Seliseli, mitä tapahtui sille "rapska joka reissusta"-puheelle? Meillä oli diili: sinä tuotat blogiin mukamas mielenkiintoista sisältöä - tekstiä ja kuvia - ja minä olen olevinani kiinnostunut.
JG: OK, jospa pikakelataan kesän reissut kerralla, palataan päiväjärjestykseen ja teeskennellään ettei mitään koskaan tapahtunutkaan?
Lukija: Ihansama. Mutta olet velkaa ainakin kuvan suloisista kissanpennuista tai hymyilevistä pikkuvauvoista. Kalastamassa. Rasvakaloja.
JG: Hmm... Katsotaanpas mitä löytyy... Käykö huonolaatuinen kuva pienestä sorvasta?
Lukija: No, kai sekin on parannusta viime kuukausien tasoon.

Kampelaongella 21.4

Päivän eka. Kauneusvirheenä kuvassa kiduksista pilkottava liero

Pääsiäisen kunniaksi päätimme neiti seitsemän veen kanssa lähteä aamukalaan Lauttasaaren siikarannoille. Sää tuskin olisi voinut olla nätimpi - haalarit sun muut toppavaatteet olivat mukana pelkästään painolastina. Reissun pääpaino oli mukavassa yhdessäolossa, eikä saaliinsaamisesta ollut suuria paineita. Parhaiden paikkojen paaluttaminen aamuviideltä ei myöskään sopinut reissun luonteeseen, mutta hyvin hieman myöhäisemmätkin linnut näköjään sopivat mestoille. Ensikosketus kohdekalaan saatiin heti kun ensimmäinen onki oli viritetty pyyntiin. Tämä tapahtuma jäi tärpiksi, mutta jahka kaikki kolme matoa likosivat pohjassa, sähkötti toinen vapa kalan hyväksyneen tarjouksen. Tämä siika tuli jo rantaan katsottavaksi, mutta irtosi viime metreillä. Kovin kauaa ei tätä ehditty harmitella, kun onni potkaisi isot syylingit jalassa: leväklimppinä rantaan kelattu lisäpaino osoittautui pannunalusen kokoiseksi kampelaksi! Kauden ensimmäinen kala ylhäällä, ja kausi uuden eliksen ansiosta heti reilusti plussan puolella!

Päivän isoin

Hillitöntä tuuria ihmetellessä eväät hupenivat, ja aika kului pelien, leikkien ja tutkimusmatkailun siivittämänä. Jossain vaiheessa vapoja tarkistaessani toisessakin ongessa tuntui paino ja rantaan tuli kampela numero kaksi, sellainen leipälautasen kokoinen lätty. Sattumaako? Välillä kampelaputken katkaisi kiiski, mutta ehkä kolmas kerta toden sanoo, sillä kolmas lättykalojen edustaja alkoi tuntua jo niin rutiinilta, etten jaksanut ottaa siitä edes kuvaa. Näitähän voisi onkia vaikka asioikseen jos kalantulo olisi tällaista aina. Toisella rannalla nosteltiin siikoja, mutta eipä meillä ollut mitään kiinnostusta paikanvaihtoon. Siika jäi sitten lopulta saamatta, mutta tuskin olisi voinut harmittaa vähempää. Kotiin jäi vielä pohdittavaksi miten kampela perataan, kuulostavatko kyhmyjoutsenet tosiaan Hello Kitty -animaatioitten hahmoilta ja kauanko kevään ensimmäisen siikakampelareissun jälkeen saa sätkyn aina kun jonkun lastenlelun kulkunen helähtää.

Paluumatkalla muuten onnistunutta päivää varjosti surullinen harmaalokki, joka oli ilmeisesti yrittänyt syödä rannikkovaapun, tartuttaen koukun nokkaansa. Se ei ollut vielä niin nälkiintynyt, että olisi antanut ottaa itseään kiinni, mutta toimi hyvänä muistutuksena, että kaikki, minkä jaksaa kantaa rantaan, on jaksettava kantaa sieltä poiskin, Uistimia tuskin kukaan nakkelee tarkoituksella ympäriinsä, mutta siimanpätkiä, tupakantumppeja ja muuta roskaa näkee Lauttasaaressakin riitämiin. Fiksu tuo omiensa lisäksi muittenkin roskat roskiin. Kyllä tästä kausi taas käynnistyy. Saas nähdä mitä seuraavaksi - toutain, sulkava, nahkiainen?