Helsingin piikkimonnien jäljillä 23.6

Herra seitsemän vee kärtti päästä mukaan juhannuspäivän lampireissulle, mutta kuuden kilometrin fillarimatkan takia jouduin tyrmäämään ajatuksen. Lohdutukseksi lupasin seuraavalle päivälle uuden lampireissun, tällä kertaa mystisten piikkimonnien perään. Vuosia sitten näitä taruolentoja tuli yritettyä - huonolla menestyksellä väärältä lammelta.

Tällä kertaa lampi oli oikea, varsin metkan näköinen paikka. Jotain kalojakin siellä selvästi oli,  mutta meidän matomme eivät niitä nyt kiinnostaneet. Eväitten syönnin jälkeen illan vilu alkoi tunkea nutun alle, jolloin päätin lopettaa onkimisen vielä kun kaikilla oli kivaa. Kalojen totaalista yhteistyöhaluttomuutta lukuunottamatta oikein mukava reissu. Ehkäpä saamme järjestettyä revanssin Hausjärven tai Pyhtään piikkimonnien kanssa.

Juhannuspäivän Grand Slam 22.6

Grand Slam taitaa olla alunperin korttipeleissä ja vastaavissa käytetty termi. Kalastuksessa sillä on tarkoitettu hattutemppua, jossa onkisälli onnistuu saman päivän aikana koukuttamaan kolme tavoiteltua eteläisten vesien vauhtihirmua - tarponi, pompano ja naiskala. Aloitteleva lajikalastaja saattaisi helpostikin onnistua nostamaan kolmen elistä samalla reissulla, mutta näillä lajimäärillä moinen stuntti ei ainakaan kotimaan vesillä onnistune. Temppu jääköön tarkoittamaan kolmen muuten vaan mukavan lajin onkimista yhdellä ja samalla keikalla.

Tällä kertaa suunta vei Länsi-Helsingin lammille. Kenellekään tätä blogia seuranneelle eivät kalapaikat tule suurena yllätyksenä: vanhojen tuttujen urien koluaminen on vaan niin helppoa, ettei kovin usein tule harhailtua uusille mestoille. Ensimmäisenä tuli todettua Koneen vanhan pääkonttorin lammen rantoja tukkineen rakennustyömaan poistuneen maisemasta ja avanneen loputkin rannasta toiveikkaille onkijoille. Uusi kohta tosin oli toivottoman matala, ja satunnaisen ohikulkijan käytyä kyselemässä kalantuloa ja toivotettua perään hyvää kalaonnea, harkitsin jo kotiinlähtöä. Päätin silti kokeilla lammen toisen päädyn, ja säädettyäni kolmimetrisen kelaonkivavan kanssa pusikoissa onnistuin lopulta rantauttamaan kämmennen kokoisen ruutanan. Siinä vaiheessa kiitiö oli täynnä ylivuotista kiharaa siimaa, sotkuja ja solmja, väline vaihtui normimato-onkeen ja kalat löytyivät. Ruutanoita seurasi lammelle tyypillinen pieni suutari, ja puolisen tuntia kului rattoisasti näitä vuoron perään nostellen. Nälkä toki kasvaa syödessä, joten päätin suunnistaa vielä Niemenmäkeen Tilkan lammille hopearuutanaa kokeilemaan.

Illan jo laskeutuessa asemoiduin sillan kupeeseen virittelemään onkikamojani. Ruutanoitten sijaan lampi tarjoili pieniä ja vielä pienempiä särkiä. Yhden koiranulkoiluttajan kysellessä kalantuloa vastasin totuudenmukaisesti että kyllä täältä jotain pientä tulee, kun ongessa tömähti. Vapa kaksinkerroin, aivan liian ohut siima tiukalla kuin viulunkieli ja haavi jossain kotona en ollut missään vaiheessa ajatellutkaan mahdollisuutta saada kaloja joita ei voisi nostaa vavalla ylös. Äärimmäisen varovasti aloin uitella valtavaa hopearuutanaa kohti matalaa hiekkarannan kohtaa. Ruokalautasen kokoinen ruutana oli epätodellisen näköinen lipuessaan kyljittäin rantamatalaan. Silloin paine vavassa yhtäkkiä hellitti. Sekuntiakaan epäröimättä tein huiman tiikerihypyn viisisenttisessä vedessä pötköttävän kalan kimppuun. Kohta kengät olivat täynnä kuravettä, housut märät, polvessa haava ja kaikessa rauhassa isäntänsä kanssa ulkoilulla ollut wippet saanut elämänsä säikähdyksen. Kala oli poissa. Siima oli katkennut solmusta. Hetken välineitäni, tuuriani ja typeryyttäni sadatellen harkitsin jo luovuttavani illalta, mutta toisaalta tieto hopearuutanoitten olemassaolosta sai jäämään rantaan ainakin vielä hetkeksi. Uutta matoa koukuun ja odotusta. Särjet jatkoivat kohon pompottelua, kunnes siiman päässä jälleen tuntui raskas paino. Setti oli tietysti yhtä alamittainen kuin edelliskerrallakin. Tällä kertaa väsyttelin kalaa hiukan pitempään, ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä uitin rantaan aivan käsittämättömän kokoisen hopearuutanan. Huima otus, painoa oli varmasti enemmän kuin illan kaikilla ruutanoilla, suutareilla ja särjillä yhteensä. Tähän oli hyvä päättää tämänkertainen lampiseikkailu, mutta ehkä tänne tulee palattua nimenomaan isot yksilöt mielessä.

Tokkoin ranta 15.6

Lähikohteet olivat edelleen päivän sana, tällä kertaa seurana herra seitsemän vee ja tämän samanikäinen serkku V. Pojat omivat onget aika pian itselleen, mikä oli ihan positiivinen käänne, meikäläisen osaksi jäi hoidella kalat, madot ja muut limaiset/ällöt/vaaralliset jutut. Eläintarhanlahden sameista vesistä nousi tässä vaiheessa hyvinkin tuttuja särkiä, salakoita ja ahvenia, V onnistui porukan ainoana nostamaan yhden mustatäplätokon, missä riitti sisävesien kasvatille ihmettä kerrakseen. Selvisihän se viimein Tokoinrannan nimen todellinen merkitys meillekin.

Vähän kauempaa haetut - 6.6, 7.6 ja 8.6.

6.6 Yhtä puuttuu, sanoi piru kun poikiaan laski. Mustatäplätokko puuttui. Ruoholahden kanava oli jo kerran tänä kesänä osoittautunut tokottomaksi, joten piti kokeilla toinen "varma" paikka, Olympiaterminaalin allas. Kuten lainausmerkeistä voi päätellä, ei allas tarjonnut ahvenia kummempaa. Itse asiassa omalle kohdalle ei tuolta ole osunut ikinä kovin kummoista syöntiä, mutta ei sitä silti näköjään osaa kokonaan jättää väliinkään. Vaikka taas tuumin että kyllä tätä parempia kalapaikkoja täytyy keksiä pyöräilymatkan säteellä, luultavasti tuonne tulee taas toiveikkain mielin suunnistettua, ensi kesänä viimeistään. Ja kyllä harmaahaikarat, tiirat, ukkospilvet ja raitis ilmakin ihan mukavia olivat.

7.6 Vanhiksen paras sesonki oli jo kuukauden tai ainakin puoli takana, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä siellä tähän aikaan vuodesta tulisi. Mukaan lähti oman nuorison lisäksi neiti 12 veen kaveri J, ja vähän myöhemmin seuraan oli tarkoitus liittyä Sakari oman neiti kolme veensä kanssa. Ainekset kunnon katastrofiin tai useampaankin olivat siis hyvin koossa. Ensimmäisen onnistuimme kehittämään jo pian, kun neiti 12 veetä noin kaksi päätä pitempi J kiipesi puuhun samoja oksia, ja rymisi komeasti alas. Tästä onneksi selvittiin säikähdyksellä ja parilla naarmulla - haavapyyhettä, sympatiaa ja entistä tiukempi kielto kikkailla vesirajassa. Aikanaan Sakari ja A liittyivät joukkoon, missä vaiheessa siirryimme taaperoikäisille kohtalaisen hengenvaarallisen Pornaistenmuurin kohdalta vähän loivemmin syveneviin vesiin. Eikä yhtään liian aikaisin, koska A onnistui jossain välissä liukastumaan rantakiveltä veteen, mistä nyt onneksi selvittiin säikähdyksellä ja vaatteiden vaihdolla. Ai kalat? Muutama salakka ja pasuri.

8.6. Tervasaari ja jälleen toive tokoista. Herra seitsemän vee olisi ollut kiinnostuneempi Pokemonien jahtaamisesta, mutta tietotekniikan pettäessä kalojen narrauskin sopi. Ei täpliksiä, mutta särkiä, pasureita, ahvenia ja kiiskejä. Kyllä tämä fillarointimestojen joukossa oli ihan kohtuullista
tasoa.

Kotivesien kutsu 3.6, 4.6 ja 5.6

Monta kertaa tämänkin blogin sivuilla on tähytty merta etäisemmille apajille, vaikka Itämeri on kotiovelta epäilemättä hitusen lahjakkaamman kivenheittäjän ulottuvilla. Ihan lähimpään rantaan ei taaskaan malttanut jäädä, mutta kovin monta kilometriä ei tämän viikon reissujen toimintasäde ollut. Kokeillaan samalla, helpottaako uusien lajien nimien lihavointi tekstin seasta kenenkään elämää - laittakaa lukijat kommenttia, jos tykkäätte tai inhoatte.

Ensimmäisenä suunnistettiin lähileikkipuistoon, neiti kaksitoista veen ja herra seitsemän veen lisäksi mukaan lähti Henkka seuraa pitämään. Leikkipuiston rannassa oli yllättävänkin kova syönti, ja särkien koko kohdillaan. Ainakaan itse en jaksanut yllättyä, kun ensimmäinen salakka ponnisti lahden sameista vesistä vuosilistalle. Neiti kaksitoista vee vetäisi porukan ainoana mustatäplätokon, ja siirtyi perheen sisäisessä lajikisassa yhden pisteen päähän kärkipaikasta. Kun nuoriso halusi meikäläisestä leikkiseuraa, jatkoi Henkka onkimista paikalle osuneen joviaalin ja kalastushullun pikkutytön kanssa. Sekä tällä, että viikon myöhemmillä reissuilla kiinnitti huomiota, miten paljon ihmisten ilmoilla onkimalla herätti myönteistä huomiota ja kaikenlaisia ajatuksenvaihtoja. Kesä saa suomalaistenkin sosiaaliset luonteenpiirteet esiin. Lajikirjo oli muutenkin varsin kohtuullinen, edellämainittujen evääkkäiden lisäksi nousi ahvenia, särkiä ja pasureita.

Jälkimmäisen reissun kohteessa vesi liikkui hieman rivakammin, eikä sieltä tälläkään kertaa noussut kuin salakoita. Niitä sitten nousikin niin paljon, että pakastimeen asti kertyi syöttikaloja odottamaan jotain tulevia koetoksia.

Kolmikon viimeinen reissu Töölönlahdelle tarjosi nopeasti vuosilistalta joskus jopa kokonaan puuttumaan jääneen sorvan. Viime vuonna lajia tuli yritettyä samasta paikkaa huonolla menestyksellä, mikä alleviivaa keskipäivän huonoutta kalastusajankohtana. Tällä kertaa oltiin jo askelen lähempänä iltaa. Sorvan lisäksi lahti tarjosi potran särjen, mutta pääpaino olikin uimarannalla kahlaamisessa ja nuorison totaalisen kastumisen ennaltaehkäisyssä.

Kesän eka, Ruoholahden kanavalla 1.6

Kevään kalastelut jäivät tänä vuonna lähes kokonaan väliin - harmillista, mutta elämässä on kalastustakin tärkeämpiä asioita. Asiat tärkeysjärjestykseen, ainakin joskus.

Silti kesäloman alku oli harvinaisen odotettu. Neiti kaksitoista vee ja herra seitsemän vee ovat näköjään vieläkin riittävän pieniä lähteäkseen vapaaehtoisesti meikäläisen matkaan ongelle. Kohteeksi valikoitui Ruoholahden kanava, jonka varrella on yleensä ollut mahdollisuus avata myös jäätelökesä.

Ilmeisesti myöhästyimme täplisjunasta, viime vuoden toukokuun tokkopaljoudesta ei ollut jälkeäkään, kanavan olivat kansoittaneet sen kanta-asukit - ahvenet, särjet, kolmipiikit ja pasurit.

Tätähän se on, vuodesta toiseen - onneksi

Lyhyesti siikakausi 12.4 ja 28.4

Huhtikuu on ihmisen parasta aikaa. Mahdollisesti toukokuuta lukuunottamatta. Tänä vuonna keväinen siian onginta jäi liki ennätyksellisen vähiin. Ilmeisesti en jäänyt paljosta paitsi, ainakin Lauttasaaressa osa porukasta oli kuulemma niin turhautunut saamattomuuteen että oli kuulemma vaihtanut kesken kauden palkitsevampiin ajanvietteisiin. Ensimmäisellä reissulla huhtikuun 12. päivänä näköetäisyydellä olevat 18 vapaa taisivat koko päivän aikana pyydystää yhteensä 3 kalaa. Itse jäin, kuten moni muukin, kokonaan ilman.

Taloussiialla alkuun

Pohjoistuulta, vesi puoli metriä normaalia alempana, viikko liki hellettä ja se olikin sitten siinä. Jälkimmäisellä reissulla kausi veteli jo selvästi viimeisiään. Ensimmäinen kala oli potra särki, ja niin oli seuraavakin. Henkisesti olin jo valmistunut jäämään ilman siikaa, mutta sitten yksi sellainenkin erehtyi nappaamaan matoon. Lyhyestä siikakausi kaunis. Ei kovin tapahtumarikas, mutta oli kuitenkin.

 

Tulihan se sieltä