Ajatuksia kalastuskaudesta 2012 31.12

Ei paukkunut 40 lajin raja! Viime kauden päättyessä seitsemän uutta elämänpinnaa eläväisempänä laskeskelin enemmän ja vähemmän leikkimielisesti, että samaa rataa jatkaessa olisi tämän kauden aikana pivossa elämänpinnat 40:stä suomalaiseen kalafaunaan kuuluvasta lajista. Tuossa laskelmassa oli tosin jo alunperin ilmaa parin lajin verran, minkä lisäksi edellytykset harrastukselle eivät nyt olleet edelliskauden luokkaa. Tietenkin jokainen uusi saatu laji myös pienentää jäljelläolevien joukkoa, jonka pyytäminen käy vastaavasti haastavammaksi, varsinkin kun ne helpot lajit tulee yleensä saatua ennen vaikeita. Toisaalta pyyntiponnistelut kohdistuvat harvempiin lajeihin, mikä ainakin periaatteessa voi johtaa keskittyneempään ja tuloksellisempaan pyyntiin, kun lajia ei tule vaihdettua lennossa. Tämän kauden saldo jäi viiteen uuteen kotimaan elikseen, mikä sekin on aivan huikea saavutus. Pitkän aikaa vaikutti, että olisi syytä olla tyytyväinen neljään uuteen otukseen, mutta loppukirimade kallisti vaakakupin lopullisesti plussan puolelle. Enempään ei ehkä oikeasti olisi ollut muskeleitakaan, niin niukkoja tai kerrassaan vääränlaisia olivat yritykset. Saatujen uusien elisten - vimpa, seipi, liejutokko, kuha ja made - lisäksi yritettiin muistini mukaan ainakin jossain määrin saada: kilohaili, toutain, nahkiainen, puronieriä, karppi, viisipiikki, siloneula ja kivennuoliainen.

Uutena ilmiönä aloin kirjata saamiani vuosipinnoja eli vuodareita ylös. Kovin suurta painoarvoa vuodareitten pyynti ei vielä tällä kaudella saanut, sillä monia itseestäänselvyyksiä (mm. hauki, mustatäplätokko) jäi saamatta ja moni muukin olisi voinut hyvin jäädä saamatta (kivisimppu, pasuri, kolmipiikki), niin pienestä niiden päätyminen saalistilastoihin lopulta oli kiinni. Toisaalta moni vuodari olisi myös jäänyt kokonaan puuttumaan, jollei sitä olisi vartavasten lähtenyt hakemaan (ruutana, hopearuutana). Tämä kertoo oivallisesti siitä, kuinka tärkeää on tuntea kalojen elintavat ja esiintymispaikat, monien melko tavallistenkin lajien saaminen sattumalta on aika epätodennäköistä. Vuodareitten pyynti tarjosi mielenkiintoisen vaihtoehdon silloin kun uusien lajien jahtaaminen alkoi maistua pakkopullalta. Tämä trendi jatkunee tulevaisuudessa, kun tavoiteltavien elisten määrä väistämättä vähenee. Lisäksi ruokakalan pyynti kaikenmaailman nölliäisten ja mornaskonttien sijaan (tai lisäksi) saanee jatkossa enemmän peliaikaa ja pitkälti samasta syystä: vaihtelu virkistää ja koko ajan haastavammiksi muuttuvien elisten metsästys tarjoaa yhtä onnistumista kohti kuitenkin aika paljon haastetta (=pään seinään hakkaamista).

Tällä kaudella vahvistui käsitykseni, että kunkin lajin pyyntiin perehtyminen kannattaa! Monien peruskalojen pyynti onnistuu mato-ongella keneltä tahansa ja esimerkiksi yöllinen lamppukalastus, lirkkiminen, avaa oven monien pikkukalojen maailmaan. Usein erikoisemmat lajit kuitenkin vaativat vielä syvällisempää tietämystä mistä, milloin ja millä sitä kannattaa tavoitella. Hyvänä esimerkkinä oli kuhan pyynti, johon perehtyminen ja panostaminen johtivat lopulta työvoittoon ja lajin lisäämiseen elisten listalle. Karpin suhteen on nyt tehty niin paljon pohjatyötä ja investointeja, että usko onnistumiseen ensi kaudella tämänkin lähes tarueläimen mittoihin kasvaneen lajin kohdalla on vahvempi kuin koskaan. Mitä blogiin tulee, tavoitteeksi voisi asettaa nykyisen tason säilyttämisen: ainakin toistaiseksi jokainen tehty reissu on jaksettu raportoida ainakin lyhytsanaisesti, olipa siihen varsinaisesti aihetta tai ei. Kirjoittamisen tason nostamisessa ja kuvapuolella sen sijaan työsarkaa riittää, nyt vain töihin käsiksi. Ehkäpä voisi koettaa hankkia kalareissuille kätevämmän kokoisen kameran, kalastuksen edellyttämän tavaramäärän kasvaessa järkkäriä ei hevin enää tule otettua reissuille joiden pääasiallinen aktiviteetti ei ole valokuvaus.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kirjasin muistojani kalareissuilta mitenkään ylös. Näiden pohjalta on ollut mahdollista tehdä ainakin jotain yhteenvetoa päättyvästä kaudesta ja suunnitella tulevia linjauksia. Joku viisas sanoi kerran, että kirjoittamaton muistiinpano häviää, kirjoitettu säilyy. Ensin mainitusta on kokemusta jo runsain mitoin, mutta jälkimmäinenkin vaikuttaisi pitävän paikkansa. Tekemisiensä prosessoiminen on opettanut valtavasti uutta tälläkin kaudella, ja ensi kesänä tietää, osaa ja ehkä saa kalaakin vähän paremmin. Tai kenties reissut ovat ainakin rennompia ja hauskempia. Yksi asia on ainakin hahmottunut: tulosta on tullut lähinnä silloin kun on päässyt kalaan omilla (tai kalojen?) ehdoilla. Mikään mullistava juttuhan tämä ei ole: oikeassa paikassa oikeaan aikaan (sekä vuoden- että vuorokaudenaikaan) pitää olla, jotta saalista tulee. Oikeat paikat ovat jo alkaneet hahmottua ja oikeat vuodenajatkin suurinpiirtein, mutta ottiaikojen ja reissujen keston suhteen tehdyt kompromissit rumistivat saalistilastoja: reissuja kertyi paljon, mutta saalista niukasti. Lisäksi suuri osa reissuista oli joko lyhyitä rykäisyjä tai perheen kanssa ulkoilua. Mutta eihän kalastusta voi pelkiksi saaduiksi lajeiksi tai kilogrammoiksi pelkistää - vaikka (haluttuja) kaloja ei olisi aina tullutkaan, hienoja kokemuksia karttui yleensä runsaasti, ymmärrys kalojen maailmasta syveni ja kaikenlaista uutta tuli opittua. Ehkä silti kauden kaikkein merkittävintä antia oli kehitys kalastajana ja harrastuksen muuttuminen suorituskeskeisestä hullunkiilto silmissä lajien perässä juoksemisesta rennompaan suuntaan.

Näin loppuvuodesta mieli halajaa yleensä etelään tai melkein mihin tahansa reissuun. Ylipäätään pää pursuaa uusia juonia uudelle kaudelle. Lajikalastajan mieltä kutkuttavat aivan erityisesti eteläiset (tai miksei pohjoisetkin, nimittäin suolaiset) vedet lukuisine lajeineen, joista kaikki ovat uusia ja ennennäkemättömiä. Tulevalla kaudella toteutunee ainakin yksi ulkomaanreissu, kukaties parikin. Kotimaan osalta keskittynen yrittämään viimeisiä puuttuvia lähivesien lajeja ja siinä sivussa koetan tehdä muutaman keikan vähän kauemmas. Uutena ilmiönä on suunnitelmien joukossa muutamia kalastuksellisia tempauksia, jotka eivät liity mitenkään uusien lajien kartuttamiseen. Ensi kauden käynnistänee alkukeväinen siian ja siinä sivussa tuurikalana kampelan pyynti, sen jälkeen silakanpyynnin sivutuotteena yritetään kilohailia, kevätöisin mahdollisesti siloneulaa. Kivennuoliaisyritelmien ajankohtaa aikaistetaan vähemmän tulvaiseen kesäkauteen, karpin pyyntiä puolestaan myöhäistetään vähemmän valoisaan loppukesään. Pirkanmaalle täytyy koettaa lähteä koettamaan onneaan sulkavan ja toutaimen pyynnissä keväällä, puronieriää voisi koettaa väijyä jostain matkan varrelta samalla kertaa. Kevääseen pitäisi mahduttaa myös yksi nahkiaiskeikka, mahdollisesti tähänkin sopisi yhdistää puronieriän haeskelua. Kesälle jäisi viisipiikin haeskelu Lohjalta. Kotikonnuilla Savossa voisi käydä kesälomalla koettamassa muikun pyyntiä tai istutettujen sampien kalastelua - kuulostavat kumpikin sellaiselta rentoon kesälomailuun sopivalta Havukka-Ahon ajattelijan touhulta. Syksystä voisi repäistä ja lähteä yrittämään lohta ja meritaimenta. Loppukaudesta voisi varmaan lähteä uudelleen tatamille kampelan kanssa, kun se lienee keväällä vähintään epätodennäköinen saalis. Hyvä puoli harrastuksen nykyisessä kehitysvaiheessa on ainakin se, etteivät uudet haasteet ole vielä hetkeen loppumassa, vaan kotimaassakin piisaa vielä uusia lajeja ongittavaksi. Lajikalastusharrastukseni alkutaipaleella otin tavoitteekseni saada jonain päivänä 50 kotimaista kalalajia. Katsotaan mitä tapahtuu jahka tuo rajapyykki alkaa siintää näkyvissä - ehkä jo ensi kaudella!

Marraskuun matikat 18.11

Mateenpyynti taitaa olla - vuodenajanta riippumatta - puhtaasti uskolaji. Talviöinen mateenpilkintä on tietysti luku sinänsä, mutta kyllä syksyinen mateen jokipyyntikin sen verran kaukaa haetulta tuntui, että aika kevyin odotuksin tähän projektiin lähdettiin.

Pakan alimmainen

Valmisteluista päätellen uskoa kyllä oli kuin herätysjuhlilla. Puolisotilaallinen operaatioa matikka eteni fillarilla suoritetusta maaston tiedustelusta valitun onkipaikan linnoittamiseen pakettiautollisella onkivarusteita ja apuvoimien hälyttämiseen paikalle. Tuskin olin saanut leirin pystyyn ja kaksi vapaa viriteltyä pyytämään, kun ensimmäinen jo hälytti tärppiä. Maitokahvin värisestä Keravanjoesta nousi kaivattu mademamma. Draaman kaareen kuului tietysti saaliin irtoaminen koukusta rantatörmällä ja huikea tiikerinhyppy vesirajaa kohti kiemurtelevan kalan perään. Epäuskoisena ja yllättyneenä ihmettelin ennennäkemätöntä vetehistä. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, millä perusteella madetta mollataan rumaksi. Vaikka ei nyt lähdettäisikään pohdintoihin luonnon luomusten tarkoituksenmukaisen ulkomuodon kauneudesta, niin kirjava väritys ja boakäärmemäinen värimaailma ovat minusta jo sinällään viehättäviä. Näköjään lapsenomainen ihmettely on tätä nykyä päällimmäinen tunne uuden lajin antautuessa: ehkä se antaa hetkeksi tunteen, että on oppinut kokonaan uuden taidon, monimutkaisessa nykymaailmassa harvinainen hetki. Mutta lisää ihmettä oli luvassa. Tuskin olin saanut käteni pestyä, kun toinenkin vapa hälytti madetärpin merkiksi. Kun kala numero kaksi oli rannalla, päätin laittaa vavan samantien syrjään, ettei ottimonttu vallan tyhjenisi ennen kuin kaverit edes ehtivät paikalle. Kun puhelin soi ja neuvoin suuntimia jokivarteen, hälytti veteen jäänyt vapa tärppiä. Tässä vaiheessa piti toinenkin vapa hyllyttää ja vaihtaa lajia teenjuontiin ja istuskeluun. Hetken kuluttua Sakari löysi paikalle ja viritimme vavat takaisin pyytämään. Teemukin tuli vain hetkeä myöhemmin, mutta mateen eivät palanneetkaan. Hyvän tovin tulvivaa Keravanjokea katseltuamme päätimme testata, olisiko syöttien vaihdolla vaikutusta. Kerran sulatetuista särjistä ei joka tapauksessa ollut enää juhla-aterian päätähdiksi, joten mitäpä niitä säästelemään. Syötitimme koukun uusilla särjenpaloilla, ja pilkoimme toisessa vavassa bonuksena olevaan verkkopussiin puolikkaan särjen levittämään verta, kalanhajua ja muuta mukavaa alavirtaan mateiden houkuttelemiseksi. Vaikutus olikin välitön ja toiseen vapaan tarrasi puukonmittainen mateenpoikanen. Itse asiassa ehkä liiankin välitön - ainakin tapaus tuomittiin sattumaksi, kun hiljaisuus vapojen päässä sen jälkeen jatkui. Irvileukailu kaupan tiskiltä ongituista mateista sentään vähän vaimeni. Liekkö made sitten siinämäärin paikallinen kala, että joenpätkän tyhjennyttyä ei uusia kaloja ainakaan toviin kuulu, eikä teoriamme virtauksen mukana leviävästä, mateita houkuttelevasta hajuvanasta ainakaan täysin pitänyt vettä. Teen ja suklaan loputtua alkoi mutapaini joenpenkan kanssa ja mateiden syömälakko piisata, joten siirryimme itse jatkamaan päivää lounaan merkeissä.




Rumia mukamas. Hienon näköisiä luonnon luomuksia.

Nappireissu! Elis antaa syytä hymyyn pitkälle harmaan marraskuun loppuun saakka ja ehkä uutta potkuakin metsästää vielä loppuvuodesta jotain uusia lajeja. Mitäs näitä nyt olisi edes teoriassa tavoitettavissa: härkäsimppu, siloneula, kampela, ehkä meritaimen... Vai pitäisiköhän jo julistaa kaloille joulurauha ja olla tyytyväinen päättyvään kauteen.

Vettä kengässä 10.10

Illalla avautui tilaisuus käydä pimeäkalalla: autottomalle kyyti edes toiseen suuntaan on niin merkittävä ajansäästö, ettei sitä sovi jättää käyttämättä. Lisäksi pääsin lähtemään jo iltayhdeksän tienoilla, mikä on huomattavan aikaisin arjen vastuiden ristipaineessa. Reissu venyi lopulta kuuden tunnin sessioksi ja seuraavana päivänä olo oli ryytynyt kuin baari-illan jälkeen. Toisaalta nollaava vaikutus pääkoppaan oli aivan vertailukelpoinen. Meinasin esittää joogaavalle vaimolleni vertauksia harrastustemme yhtäläisyyksistä, mutta ehkä parempi että pidin ne omana tietonani: kuuden tunnin kyyristelyn ja nöyristelyn jälkeen oli vähän joka ruumiinosa kertakaikkisen juntturassa. Mutta olipahan poissa muusta pahanteosta ja kyllä raitis ulkoilma ja staattista liikuntaa tarjoava kalajen kyttääminenkin lienee pikemmin terveellistä kuin epä.

Asiaan: aloitin Lauttasaaren rantojen koluamisen saaren länsirannoilta ja etenin kohti Pohjoiskaaren päässä olevaa lahtea kampeloitten toivossa. Vesi oli aika sameaa, mutta sentään kohtuullisen tyyntä. Ehkä epäreilu vertailukohta Hankoniemen kirkkaisiin vesiin oli vielä liian tuoreessa muistissa. Yksi kivisimppu näkyi matkalla, mutta koska ajattelin aluksi vain katsella paikkoja, jäi tuo saamatta. Jotain taas opittiin: jos meinaa kalastaakin eikä vaan katsella maisemia, pitää setit olla kunnossa. Mieluiten pyyntöjä saisi olla viritettynä vaikka kaksi, pieniä ja vähän isompia saaliita varten. Täytyy varmaan investoida vaikka kahteen pilkkivapaan. Ja kamat saisivat mielellään kulkea selässä koko ajan, ettei niitä tarvitse vähän väliä palata hakemaan. Mutta jos kaikki kama ei vaan millään kulje selässä, kannattaa varustaa ainakin joku pussukoista heijastinnauhalla: kiittelin hiljaa mielessäni itseäni useammankin kerran kameralaukussa olevasta heijastimesta, joka kavalsi kamojen sijainnin jo kaukaa.

Perillä lahdelma vaikutti kyllä ihan potentiaaliselta kampelapaikalta. Nyt lätysköitä ei näkynyt, mutta ehkä keväällä... Pummasin toisenkin kivisimpun ja karkuutin valtavan kivinilkan lötkön ihan matalasta - piti taas kantapään kautta oppia kahden setin käyttämisen eduista. Seuraavana siirtona harkitsin pistäytymistä Ryssänkärkeen/Vattuniemeen, mutta päätinkin sen sijaan patikoida saaren poikki. Tuloksena viimein vuodari kivisimpusta ja yksi uusi, varsin lupaavan näköinen paikka. Lisäksi näköhavainto toisesta kivinilkasta (vai olisiko voinut olla teisti) ja paljon salakoita, joitakin ahvenia ja ehkä särkiä sekä nukkuvia kolmipiikkejä, joista osa kammottavasti loisittuja. Tokkojen täydellinen puuttuminen oli suuri mysteeri. Entäpä otsikko? Kuten edellisessä postauksessa tuli todettua, hajotin Sipoonjoella kahluuhousuni, eikä niitä saanut aikaiseksi korjata ennen tätä spontaanikeikkaa. Niinpä toinen saapas hörppäsi jääkylmää merivettä kerran jos toisenkin ja vähemmän karski (tai järkevä) kaveri olisi varmaan osannut luovuttaa, mutta toiset vaan eivät osaa lopettaa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ei flunssakauden ja yöllisen lutraamisen yhdistelmä ole ainakaan vielä kostautunut.



Kivisimppu.

Sipoon Synkmetsä 6.10

Kivennuoliaisen jäljillä taas, aika tarkkaan tasan vuoden tauon jälkeen. Silloinkin kohteena oli Sipoonjoki, ja sen reissun jälkeen tuumasin ettei täällä mitään nuoliaisia ole. Vuodessa totuus ehti kuitenkin unohtua tai ainakin syy saaliittomuuteen saatiin kammettua kehnojen välineitten syyksi. Ja syksyn tullen innokas lajikalastaja klikkasi itsensä varuste.net:iin ja sanoi: tulkoon valkeus! Ja seuraavana päivänä posti uusi otsalamppu sitten tuli. Heti alkuun todettakoon että uudella Led Lenserillä ja vanhalla Petzlillä kyllä oli eroa kuin Ladalla ja Mersulla. Ei uusikaan mikään yöpyöräilijöitten tai ammattisuunnistajien valotykki ollut, mutta kuitenkin huikea parannus varustetasoon varsin kohtuullisin kustannuksin. Kuristamalla valaisimen asetukset minimiin pääsi vielä kokemaan vanhan otsalampun tuikkumaista valaistustasoa, mutta toisessa ääripäässä tuntui kuin päivä olisi laskeutunut keskelle öistä metsää. Mutta minkälaista metsää! Jokea reunustava pajujen ja leppien ryteikkö oli liaaneja vaille ehta viidakko, soveltuva ehkä ramboille ja miljoonille ötököille, mutta vähemmän karskin kalastajan mielestä rämpiminen ei ollut enää ihan hirveän hauskaa. Miinuspuolelle kirjautui hyvin oikean jalan kahluusaapas, johon maakuusen osantynkä puhkaisi pohven tienoille ammottavan reiän. Entä ne kalat? Joki oli niin tulvassa ja samea, ettei pinnan alta näkynyt yhtikäs mitään. Lopulta en kaivanut onkivehkeitä edes esiin, vaan tyydyin vaan nuohoamaan potentiaalisia ottipaikkoja vastaisuuden varalle. Kumma kyllä ehkä otollisimman näköiset mestat löytyivät virran länsirannalta, vaikka intuitio oli aina saanut hakeutumaan ensisijaisesti itärannalle - liekö itäsuomalaisia juuria syyttäminen. Munapataan päätyi tämäkin reissu, mutta tulivatpahan kamat testattua ja toimiviksi todettua. Ehkä tänne pitäisi päästä joskus loppukesällä, mielellään kuivan sellaisen jälkeen, niin homma voisi edetä.

Kaikki tiet vievät Porlaan 16.9

Viikonlopun työmatkan paluureitti koukkasi toiveestani Lohjalla, jossa päätin vielä toistamiseen yrittää viisipiikkiä elämänpinnakseni. Jossain mieleni sopukoissa ajattelin, että viisipiikit olisivat nyt lopettaneet kutunsa ja tankkaisivat talven varalle, mikä kenties lisäisi niiden motivaatiota nielaista minunkin pyyntöni. Edellinen reissu oli merkitty aikakirjoihin pitkän miinusmerkin kera, mutta nyt olin varautunut matkaan kevennetyllä vapakalustolla, viritetyllä koukulla ja rekkakuormastollisella nöyrää mieltä. Uusi kalusto toimi oikein mainiosti: vapana toimi itse asiassa kookkaan ongenkohon antenni ja koukku oli hiottu puoleen alkuperäisestä paksuudestaan läpäisevyyden maksimoimiseksi. Setin herkkyys oli aivan eri sfääreissä ja syöttiin loihditut koreografiat näyttivät ainakin omaan silmääni todella hyviltä. Kalathan sen lopullisen arvosanan tietysti antavat ja siinä kohtaa homma menikin metsään: vedenpinta oli todella alhaalla ja kalat ties missä. Liekö viime päivien ja viikkojen runsailla sateilla ollut osuutta asiaan vai kuuluiko altaitten tyhjennys ja huolto Porlan vuodenkiertoon - sitä emme saa ehkä koskaan tietää. Muutamia viisipiikkejä näkyi, mutta ne olivat joko toivottoman pieniä tai vielä pienempiä. Muutama kontakti tuli niihinkin, ja uskon vakaasti, että tällä varustuksella on mahdollista napata kyseinen kala, kunhan vähän suotuisammat olosuhteet siunaavat projektia. Tunnin verran jaksoin tätä lystiä tällä erää - vaikka lopputulos oli edelliskerran toisinto, tuntui homma kuitenkin menneen eteenpäin, eikä liki toivottmissa olosuhteissa epäonnistuminenkaan kirvellyt niin pahoin. Ehkä loppuvuodesta tulee vielä jotain kokeiltua, mutta tuskin sentään enää viisipiikkiä.

Kyllä se on vaan todettava, että onnistumiset tai niiden puuttuminen vaikuttaa motivaatioon kovasti. Aikaa edellisestä pinnasta on taas vierähtänyt kuukausitolkulla, ja ilman kesällä noussutta kuhaa olisin varmaan pakannut onget ja virvelit jo talviteloille. Nyt pieni lirkkivehkeiden setti vastustaa yhä kohtaloaan ja kelaonkivehkeetkin kurkkivat nurkan jos vaikka saisi aikaiseksi lähteä madejahtiin. Mutta kotoisten kalojen vaikeusasteen huima kohoaminen on väkisenkin kääntänyt ajatukset muille maille (vaiko vesille?), jossa biodiversiteetti on ihan toista luokkaa ja jokainen laji on uusi elämänpinna. Autottomalle ja loputtomien velvollisuuksien painamalle Pirkanmaa ja Malediivit ovat lähestulkoot yhtä hankalasti saavutettavissa, joten uhka Suomen kaloille rajoittuu yleensä ottaen pääkaupunkiseudun joukkoliikenteen kattamalle alueelle. Onhan sitä siinäkin, vielä ainakin karppi, siika ja siloneula täysin mahdollisia saaliita. Seuraavaksi täytynee kuitenkin vielä yrittää kivennuoliaista mummolareissun yhteydessä ja appiukon autolla.

Siloneulaa mä metsästän 15.9

Hankoniemelle suuntautuvan työkeikan kylkiäisenä tuli mahdollisuus kokeilla Itämeren kalaston mereisimpien edustajien narraamista. Koska matkan painopiste oli muualla kuin kalastuksessa, päätin rajallisen aikaresurssin takia kerrankin keskittyä johonkin, tässä tapauksessa etsimään rantavesistä siloneulaa. Tvärminnen eläintieteellisen aseman akvaarionäyttely tosin sai allekirjoittaneen välittömästi lipsumaan valitusta linjasta: jos särmäneula, härkäsimppu tai kampela osuisi tielle, sitäkin olisi lupa yrittää. Ilta pimeni ja pimeyttä piisasi aivan eri tavalla kuin valosaasteisella pääkaupunkiseudulla. Vanhankaupunginlahden masentavaan sameuteen tottuneelle veden kirkkaus oli huikea, vaikkei epäilemättä vielä likikään varsinaisten valtamerten tasoa. Mereistä elämääkin piisasi, tosin pääasiassa selkärangatonta sellaista. Pintavedessä keijuvien korvameduusoitten aavemaiset hahmot ja taskulampun valokeilassa vaaleanpunaisina heijastuvat leväkatkarapujen verkkosilmät olivat kuin näkyjä toisesta maailmasta - ja sitähän ne tosiaan olivatkin. Kaloja näkyi lähinnä ruovikkoisen lahden puolella, ja ne olivat uneliaita ahvenia tai vähän rauhattomampia särkiä. Joku yksinäinen kolmipiikkikin yllätettiin yöuniltaan, mutta muuten kaikki simppumaiset tai kivinilkkamaiset muodot osoittautuivat toiveikkaiden lajikalastajanaivojen kuvitelmiksi. Kaikki lupaavannäköiset siloneulamaiset pätkätkin olivat lopulta lehtiruoteja, jouhilevää tai muuta roskaa, jota tämä kala niin onnistuneesti jäljittelee. Olemattomasti saaliista huolimatta ei ollenkaan huono reissu, hienoja muistoja.

Näkymä ulkoilmatoimistosta. Huonomminkin voisi olla.



Aseman seinältä bongattu.

EDIT. Myöhemmin kuulin, että samoihin aikoihin jossain päin Hankoniemellä oli ollut varsinaiset putkisuukalojen ja kampelanpoikasten kokoontumisajot. Taas oli mies väärässä paikassa väärään aikaan :)

Käsinkalastelua 11.9

Reilu kuukauden tauko kalastushommista ja nyt alkaa jälleen poltella päästä kokeilemaan onneaan. Välillä on elämässä pitänyt nostaa muita juttuja harrastustoiminnan edelle ja talvikauden ajan tämä marssijärjestys säilynee. Mutta jossain odottaa taas kevät ja sen myötä uusi kausi. Vanha ei toki ole vielä ihan kokonaan ohi, ja lähitulevaisuudessa siintää työreissu, jonka yhteydessä voisi koettaa kartuttaa kauden eliksiä muutamalla hienolla pinnalla. Tähän orientoiduttiin lähilutakolla lasten kanssa ulkoillessa. Lammikon piikkikalat olivat huomiotaherättävän vaisuja: ensin olin ylpeä saatuani tulitikun mittaisen kolmipiikin kiinni pelkällä paljaalla kädellä, kunnes totesin, että viisivuotiaan tyttönikin väijymiskyvyt riittäisivät tänään. En tiedä vieläkään, mikä kaloja vaivasi. Hapen vähyys tuntui uskottavalta, kun piikit roikkuivat pinnan tuntumassa vinottain ja rättiväsyneen oloisina, tai sitten jokin lähistöltä valunut kemikaali. Alajuoksulla päin kalat olivat ihan normaalin oloisia, eikä kolmipiikkejä ollut mitään jakoja koppaista mukaan pelkällä kouralla. Outo juttu. Saalis kolme kolmipiikkiä, lisääkin olisi varmaan tullut, mutta ei nyt huvittanut uittaa kättää vedessä, joka sai kalat noin huonovointisiksi.

Loppukiri osa 2 31.7

Ei se saalis vaan se fiilis. Joku viisas on todennut noin kalastuksesta ja tämä pätee aivan erityisen hienosti lajikalastukseen. Tätä lajia harrastavat höyrypääthän laittavat kaikki kalamaailman hylkiöt ja  mornaskontit (ainakin periaatteessa) samalle viivalle niitten himotuimpien jalokalojen kanssa. Ikävä kyllä usein se fiilis riippuu aika paljon siitä saaliista... (Poikkeuksia toki on).

Kaksi päivää ja tuntikausia intensiivistä kalastusta ilman ruokaa, lepoa tai vessataukoja (no ei nyt oikeasti) ja mikä on lopputulos - eipä juuri mitään, ainakaan saalista. Tänään tie vei Lohjalle ja yrittämään Porlan mystisiä viisipiikkejä. Lammikot ja kalat löytyivät suhteellisen helposti (oikeaa lajia näkyi olevan useammassakin lammikossa) ja kun ensimmäisestä puskasta pöllähti valtavan iso ja tumma, kaiketi kutuasuinen koirasviisipiikki, alkoi homma vaikuttaa suorastaan helpolta. Kolmisen tuntia myöhemmin saatoin vain todeta, että ei ollutkaan helppoa. Viisipiikit olivat joko äärimmäisen varovaisia ja haluttomia tai onnettoman pieniä tai molempia. Muutama ahneempi räpisteli hetken kiinni, mutta yksikään ei tullut käteen asti. Kaikkea kyllä kokeiltiin: rähmällään, kyykystä ja korkeasta polviasennosta onkimista, pientä ja vielä pienempää madonpalaa leikattuna kuutioksi, suikaleeksi tai munkkirinkilän malliseksi, vastanykäystä mahdollisimman ripeästi tai vasta pienen mutustelun jälkeen. Vain allikkosalakat tuppautuivat kyytiin, vaikka koetin niitä parhaani mukaan vältellä. Pienimmät ylöstulleet olivat reilusti pienempiä kuin isoimmat viisipiikit. Jossain vaiheessa piti vain heittää pyyhe kehään. Bussin lähtöä odotellessa kävin jokamiehenoikeudella liottamassa puolisen tuntia onkea Lohjanjärvessä, jos vaikka sulkava nappaisi. Tulos oli aiemman suuntainen: särki ja iso salakka.
Tämä taisi olla varsinaisen kalastuskauden viimeinen keikka. Nyt kalavehkeet siirtyvät työpöydältä komeroon ja muut jutut alkavat kilpailla niukasta vapaa-ajasta entistä kiivaammin. Toki kesä jatkuu ja syksyhän on usein kalastuksellisesti vähintään yhtä antoisaa aikaa - varmaan vielä silloin tällöin tulee jotain yritettyä. Toutainta, puronieriää, siloneulaa...

Paluumatkalla olo oli lievästi pettynyt, mutta sitten pää alkoi jo raksuttaa jo uusia juonia. Jos koon #30 koukku on liian iso, täytynee hienosäätää sitä. Ennen muuta se vaikuttaa ihan turhan paksulankaiselta: alunperin ilmeisesti perhokalastukseen tarkoitetut koukut kestävät varmasti satoja kertoja kookkaampien siikojen ja harjusten venkoilua, mutta pikkukaloilla vain läpäisevyys taitaa olla ainut oikeasti tärkeä ominaisuus. Voisikohan niitä vähän viilailla ohkaisemmiksi? Tai minkähänlaisia minikoukkuja saisikaan askarreltua vaikka akupunktioneuloista? Kenties syöttejäkin voisi kehitellä, kokeilla vaikka survareita. Ehkä Lohjallekin vielä palataan. Kuten sanotaan - uutta matoa vaan koukkuun.

Loppukiri osa 1 30.7

Meni maastontieduteluksi. Oli mahdollisuus suhailla autolla kalojen perässä, ja hinku saada elis tai parhaassa tapauksessa parikin oli kova.

Ensimmäiseksi suuntasin nahkiaisten jäljille. Aikuiset yksilöt ovat ymmärtääkseni tähän aikaan vuodesta vainaita, mutta puron pohjamudissa on montakin sukupolvea ammokeettoja eli likomatoja, lajin nuoruusvaiheita tai toukkia. Nämä kaivautuvat pehmeään pohjaan ja suodattavat piileviä ja muuta mukavaa ravinnokseen. Tarkoitus oli bongata yksi tällainen otus lapiolla ja haavilla esiin suojastaan. Summamutikassa pohjaa tonkimalla olisin varmaan saanut lapioida pohjamutaa vaikka loppuvuoden saamatta muuta kuin rakot käsiini, joten koetin ensin saada näköhavainnon saaliista. Huonoa asiaan perehtymistä osoittanee, etten oikeastaan tiennyt, miltä kaivautunut toukka oikein näyttää. Arvelin, että sen pääpuoli saattaisi pistää esiin pohjasta tai ainakin kolon suulla olisi jonkinlainen painauma. Muutama lupaavannäköinen kolo rantapenkasta löytyikin, mutta en ainakaan onnistunut kaivamaan näistä toukkia esiin. Useammin kuin kerran väijyin pumppu jyhmien virrassa heiluvia oksanpätkiä. Paikka sinänsä oli oikein lupaavan näköinen ja kalojakin tuli havaittua, luultavasti parvi töröjä ui särkän yli, mutta saivat nyt uida rauhassa. Tänne täytynee palata koettamaan onneaan uudemman kerran nahkiaisten kutuaikaan, jolloin aikuisia yksilöitä pitäisi olla helpompi havaita.

Toinen paikka oli metsäoja puronieriän levinneisyysalueella. Ainakin tähän aikaan vuodesta se oli niin vähävetinen, etteivät edes normaalikokoiset hammastahnaputkilon kokoluokkaa edustavat nieriät sopisi sinne lymyilemään. Kokeilin enemmän velvollisuudentunnosta kuin saaliinsaamisen mahdollisuuteen uskoen hetken aikaa onkia aukeasta paikasta, joka muutamaa yöpöydän kokoista laikkua lukuunottamatta oli vesikasvillisuuden vallassa. Tänne ei taatusti tule mitään aihetta palata, mutta ehkäpä puronieriää voisi vielä koettaa myöhemmin, jos tulee vielä asiaa Pirkanmaa-Häme -suuntaan.

Vaikka aika intensiivistä kalastusta on jo kolmisen kuukautta takana, en tullut koko päivänä syöneeksi kunnolla - ei vaan malttanut käyttää hyvää kalastusaikaa semmoiseen. Ja huomenna lisää.

Vähän parempi täpliskeikka 27.7

Lähdimme taas muksujen kanssa Olympiaterminaalin altaalle kokeilemaan mustatäplätokkojen syöntihaluja. Tähän voisi satuilla idean syntyneen RTKL:n tutkijoiden pyynnöstä saada tietoonsa kaikki havainnot lajista, mutta todellisuudessa kyse taisi olla vapaa-ajan, kalastukseen urautuneen mielen ja puuttuvan vuosipinnan yhdistelmästä. Edellisestä reissusta oli ehkä opittu, ja pikaisen pinnan kuittaamisen sijaan reissu tehtiin enemmän lasten ehdoilla. Sää ja muutkin tekijät olivat ehkä tällä kertaa puolellamme, ja visiitistä muodostui ihan miellyttävä. Tokot tosin jäivät saamatta, kuten kaikki muutkin eväkkäät. Muutamat kunnon tukistukset siiman päässä kyllä vaikuttivat kovasti kohdelajilta, mutta liekö alunperin kivinilkan pyyntiin rakentelemani litkan koukut olleet turhan suuria niiden suuhun. Jossain vaiheessa litka jäi pohjaan ja totesin, että eipä tämän vuosipinnan takia kannata enempää aikaa kuluttaa. Ehkä jonkin työpäivän aamuna vielä. Oikeastaan reissusta ei jäänyt paljonkaan mainitsemisen arvoista sanottavaa, mutta periaatehan on, että kaikki reissut raportodaan. Jos vain erityisen menestyksekkäät reissut tulisivat kirjatuiksi, saattaisi lajikalastus vaikuttaa kerrassaan simppeliltä puuhalta - tai meikäläinenkin ihan eri tason tekijältä. Hyvä näin.


Näitä tavoiteltiin. Aina ei tule,mutta joskus sentään näköjään tullutkin.

Sunnuntaikalastelua keskellä viikkoa 26.7

Ei tullut muutakaan ajanvietettä mieleen, joten lähdimme Vanhiksella muksujen kanssa, onget mukana.Saaliiksi tuli yksi todella pieni ahven, mutta pääpaino olikin kahlailussa ja ulkoilussa. Yritystä ei ihan hirveästi ollut, kun kerran mitään uutta ei paikalta oikein voinut odottaa. Piäkaupunkiseudun potentiaaliset uudet pinnat alkavat muutenkin olla jo vähissä: karppi tietty, siika sitten keväällä, siloneula tuurilla ehkä, kampela vaatii rekkakuoramastollisen silkkaa säkää, toutaimenkin saanee muualta helpommalla... Uudet pinnat vaatisivat enemmän tai vähemmän matkustamista, tietoa paikoista, eri vuodenaikaa tai näitä kaikkia. Muutenkin tämän kauden saldoon alkaa olla jo aika tyytyväinen. Kuhapinnan jälkeen uusia eliksiä on tälle kaudelle kasassa neljä, ja sehän on ihan mukavasti. Toki lisää yritetään ainakin siihen seitsemään lajiin saakka - tiukka loppukiri on jo hyvin suunniteltu. Vuodareitakin lähdetään ehkä vielä jahtaamaan, jos intoa riittää (tai meinaa tylsyys iskeä).

Mietteitä amatöörimäisestä karpinonginnasta 25.7

Amatöörimäisyyttä pidetään usein jotenkin huonona ominaisuutena - synonyyminä puolivillaisuudelle, aloittelijamaisuudelle tai muuten vaan räpeltämiselle. Sanan alkuperäinen merkitys on kuitenkin, että kiinnostuksen kohteeseen (olipa se kalastus tai mikä tahansa) harrastelijana sen tuottaman mielihyvän vuoksi, ´just for the fun of it´, erotuksena rahan perässä liikkuvista ammattilaisista. En siis osaa sanoa oliko tämänpäiväinen visiitti Onkitukku ROD:iin loppu vai pikemmin alku entistäkin amatöörimäisemmälle karpinonginnalle. Kotona ainakin pyöriteltiin päätä siihen malliin kuin olisin kertonut ostaneeni vähintään kauhakuormaajan. Onkitukku vaati melkoisen pyhiinvaelluksen Viikistä (kahden pienen lapsen kanssa, julkisilla kulkuvälineillä, hurjassa helteessä), mutta kyllä se oli sen arvoista. Tavaran lisäksi mukaan lähti tukku erinomaisia neuvoja ja vinkkejä, ja varmaan mukavia turistessa olisi helposti mennyt koko päivä, jollei muitakin asiakkaita olisi pitänyt palvella ja lapset eivät olisi käräyttäneet käpyään ihan lopullisesti jossain vaiheessa. Paikasta jäi käteen erittäinen positiivinen fiilis, kolme 4 gramman valokärkikohoa, viisi pakettia valotikkuja, purkki vaniljamakuainetta, kaksi purkillista maustettuja onkimaisseja, perukesiimaa, kaksi pakettia koukkuja ja seitsemän pussia erilaisia mäskejä, pellettejä ja ruokia, yhteispainoltaan noin 15 kiloa. Kyllä nyt kelpaa, enää puuttuu se kala. Tosin ei ehkä kauaa, jos vielä tämän kauden aikana ehtii sitä tosissaan yrittämään.

Musiikkia karpeille 22.7

Tällä karpinpyyntireissulla Vanhiksen rantaan oli seurana Teemu kitaroineen - olisiko tämä seireenin kutsu ainakin musikaalisimmille kaloille? Tunnetusti särkikaloilla on kalamaailmassa poikkeuksellisen hyvä kuulo, mutta indie-improvisointi ei ehkä ollut karppien mieleen, sillä houkuttelimme rantaan saakka vain muutaman ison särjen ja yhden lahnan. Kalojen koko oli kyllä isointa mitä tänä kesänä on tullut vastaan ja myös kiiskien puuttuminen saaliista oli pelkästään positiivista. Tässäkin varmaan eri kalojen vuodenkierrolla on osuutensa asiaan, mutta kokemus ja havainnot ovat toistaiseksi sen verran vähäisiä, ettei mitään syvällisempiä totuuksia kannata yrittäkää laatia. Sen(kin) takia minä näitä muistiin kirjoitan, että niistä ehkä joskus hahmottuu selviä kaavoja ja trendejä, kurkistuksia vedenalaiseen maailman asukkaiden elämään. Ja tietysti siksi, että kalassa on kivaa ja etenkin karppireissuja kelpaa useimmiten aina muistella jälkeenpäinkin. Tämäkään ei ollut poikkeus. Huolimatta hillittömän kylmässä säästä (kolme pitkähihaista paitaa päällä ja silti kylmä - heinäkuussa) liikkeellä oli muitakin hauskaa pitämässä. Lahjoitimme lahnan ruokakaloiksi yhdellä äänekkäälle (polttari?)seurueelle, joka sitä sekä sinnikkäästi että nätisti pyysi. Sitä mekastuksen ja kaaoksen määrää, mikä rannalle syntyi kun kalavainaja vielä refleksinomaisesti liikahti ;) Kaikilla oli hauskaa, mutta poistuimme näistä mainioista rantabileistä vielä hetkiseksi lammikolle karppia yrittämään. Tosi hiljaista oli tuolla, suorastaan kuollutta, mutta sain siinä ongenkärkien kyttäämisen lomassa sentään järjesteltyä vähän kesän kuvia.

Oma maa mansikkaa 20.7

Tänään päätin treenata vähän piikkikalojen pyyntiä ja samalla selvittää, minkämerkkisiä kaloja lähilutakossa oikein ui. Hypoteesi oli kymmenpiikki, mutta tämähän oli silkkaa mutua. Helpoksi nakiksi arvelemani kalat nöyryyttivät ensi pahasti, sillä pääosa oli aivan olemattoman pieniä tämän kesän nuorukaisia ja kaikki vähänkin isommat yksilöt hirvittävän arkoja - ihmekö tuo 30 sentin syvyisessä kirkkaassa vedessä. Ensimmäinen madonpalan huolinut kala paljastui kolmipiikiksi - laji se on sekin, mutta pieni pettymys kymmenpiikin hakijalle. Päätin kuitenkin onkia vielä muutaman lisää ihan harjoituksen nimissä ja neljättä kalaa vähän lähemmin tarkastellessani totesin sen iloiseksi yllätyksekseni kaivatuksi kymmenpiikiksi. Kalat numero kaksi ja kolmekin saattoivat itse asiassa olla tätä laatua, olisi vaan pitänyt tiirailla tarkemmin. Nyt viisipiikkienkin koukuttaminen Porlassa alkoi tuntua taas ihan mahdolliselta, joten siltä osin treeniä voi pitää onnistuneena. Joka suhteessa muutenkin hyvä keikka: kaksi vuodaria nuorenherran ulkoilun ja unien varjolla, kahdenkymmenen lajin rajapyykki rikki, enkä missään vaiheessa poistunut 100 metriä kauemmas kotoa!

Kuhavarkaus 18.7

Varkauden sellukaupunkin on nimestään ja ominaistuoksustaan (joka on jotain keitetyn kukkakaalin ja suolikaasun väliltä) huolimatta meikäläiselle rakas paikka. Siihen liittyy nuoruusvuosilta iso nippu positiivisia muistikuvia ja mielleyhtymiä ja tänään niiden joukkoon liittyi yksi uusi. Saateltuani Annin ja Leimun kotimatkalle, poikkesin kalaan Varkauden Pirtinvirralle. Olo oli jo valmiiksi myönteinen, vaikka vettä satoi taukoamatta ja kalastusluvan myynyt ABC-liikennemyymälän kassakin toivotti oikein suureen ääneen kalaonnea. Vaikka olen kalastellut Varkauden vesillä yhteensä varmaan kymmeniä kertoja, oli tämä vasta toinen visiittini Pirtinvirralle. Paikka on ehkä jotain samaa kuin Vanhankaupunginsuvanto helsinkiläisille: ykkösmesta ansiosta, keskeisen sijaintinsa ja kalaisuutensa ansiosta. Edellisen kerran oma saaliini oli jäänyt ahveniin (tosin hyvänkokoisiin), mutta lajikalastuksessa ei heimotasolla oikeaan osuminen riitä, pitää olla oikea laji. Ja ainut oikea olisi siis kuha.

Aloitin virran itärannalta ja etenin pikkuhiljaa alavirtaan. Vieheitten värien valinta on itselleni melkoista salatiedettä, mutta jotenkin valkoinen tuntui umpipilviseen ja tihkusateiseen, mutta silti valoisaan heinäkuun loppuiltapäivään sopivalta. Pitkään jatkuneet sateet olivat kehittäneet reilun virtauksen ja vesi tulvi uomastaan rannoille ja heittolaitureille. Sade taisi pitää kaikki täysjärkisemmät savolaiset kalamiehet koloissaan, sillä ketään muuta en varrella virran nähnyt ennen kuin illalla jo pois lähtiessäni. Nakkelin selvästi ylävirtaan, jotta ehdin upottaa jigin kunnolla pohjaan. Isommat mukanani olevista päistä olivat nähtävästi juuri oikean painoisia, sillä sain hyvän pohjatuntuman ilman että jigi ihan koko ajan oli maapallossa kiinni. Pirtinvirrasta pelotellaan pohjan rytöisyydellä ja viehetappioilla, mutta itse onnistuin koko reissulla jättämään pohjaan kaksi jigiä ja kuluttamaan loppuun yhden pyrstön. Mielestäni ihan kohtuullinen vaihtokauppa, sillä vastineeksi virrasta nappasi siihen valkoiseen toukkajigiini ensimmäinen kuhani. Heittolaiturilta se nappasi, suunnilleen vastarannalla väkyvän Next Step baarin(?) kohdalta. Samalla selvisi, etteivät puheet kuhan heikohkosta vastuksesta siiman päässä ole suuresti liioiteltuja. Saalis oli kuitenkin sen verran kookas ja sai virtauksesta apua, että jännää piisasi. Etenkin rantautus meinasi mennä turhankin jännäksi ilman haavia tai muuta kättäpitempää - onneksi heittolaituri oli muutenkin puoliksi upoksissa, joten kuhan saattoi uitella sen päälle ja kopata kouralla lopuksi parempaan talteen. Kala oli reilusti mitallisen näköinen, suorastaan iso, mutta silti ensimmäinen toimenpide oli kaivaa mittanauha repun sivutaskusta ja varmistaa saaliin mitallisuus. Sitten riemunkiljahdus, hillitty tuuletus ja päätös pitää kala ruokana ja trofeena. Olo oli, kuten yleensä aina eliksen jälkeen, epätodellisen hilpeä. Johan pomppas kuha, näinkös helppoa se sitten olikin? No eihän se totta puhuen ihan helppoa ollut, kuha on itselleni ollut varmaan kaikkein pisimpään jahdattu eväkäs ja viimeisiä listalta puuttuneita "peruskaloja". Kalan jälkeen meni varmaan ainakin tunti ennen kuin tunteet tasaantuivat sen verran, että kalastus muuttui puolihuolimattomasta viskelystä ihan vakavasti otettavaksi puuhaksi. Kun kuhan kavereita ei alkanut kuulua, päätin käydä hakemassa vuodariksi vielä samalla reissulla taimenen. Taimen se on alamittainenkin, mutta kyllä täpärästi alamittaisen taimenen irrottelu vaapun koukuista tuntui enemmän kiusanteolta kuin jalolta harrastukselta - toki alamittaisia voi vahingossa tulla, mutta kalalapsien koukuttaminen pinnan takia ei totisesti sovi meikäläiselle. Jääkööt sitten vaikka pinnat saamatta. Vanhalta säynepaikalta nousi vain sormenmittaisia ahvenia - vai liekö edes ollut oikea paikka, näytti ainakin kovin erilaiselta kuin joskus nuorempana ja muutenkin purojen halkomassa kosteikossa rämpiminen alkoi tuntua kuin olisi labyrintissa pyörinyt. Lähdin iltayöstä kotimatkalle kengät, sukat ja housunpuntit läpimärkinä, hiukan jo kylmissäni ja väsyksissä, mutta onnellisena. Kuha, viimeinkin.

Maljalammen ruutanat 17.7

Kerta olimme kesälomailemassa Kuopiossa, ajattelin palata lajikalastusharrastukseni juurille. Yhden ensimmäisistä bongausreissuista (bongaus=lähdetään hakemaan vihjeen tai muun intuition varassa jotain tiettyä lajia, erotukseksi spondesta=spontaani havainto, tilanne, jossa laji saadaan jonkin muun lajin kalastuksen tai yleiskalastuksen yhteydessä. Kumpikaan ei nähdäkseni ole mitenkään toista arvokkaampi, vain eri asia.), muistaakseni jonkun lukioaikaisen ystäväni puhuttua ruutanalammesta. Kuopiossa on kummallisia ruutanoitten kansoittamia lammikoita useitakin, mutta mielikuvani mukaan tässä kyseisessä oli kalaa enemmän kuin vettä. Kartalta ei löytynyt lampea ihan sieltä mihin sen olisin halunnut sijoittaa, mutta ihan vierestä löytyi Maljalampi eli Pappilanlampi, jossa kuulemma ruutanoita pitäisi asustaa. Lähdimme siis Annin ja Leimun kanssa iltakalaan vakaana aikomuksena hakea helpot ruutanapinnat. Vaan ei ollut helppoa: lampi oli rannoiltaan pahoin rämettynyt ja itikoita sikisi läheisissä lutakoissa ainakin näin sateisena kesänä kalastajien riesaksi. Haapanapoikueet terrorisoivat parissa ekassa kohteessa kalastusta, vaikka samalla tarjosivat katsojille viihdykettä. Vaihdoimme kuitenkin apajaa ennen kuin joku pieni sorsanpoika nielaisisi leipäpalalla syötitetyn koukun. Minuutit kuluivat, lampi tuntui väärältä eikä ruutanoita kuulunut. Lopulta nuoriherra hermostui niin pahasti, että aloin sovitella teleskooppiongen 22 osaa takaisin sisäkkäin. Ja silloin se tapahtui: kun kehin onkilaitteen vedestä, killui koukun päässä pieni lampiruutana. Ajoitus oli suorastaan hykerryttävä ja itse hymyilin epäuskoisena kuin naantalin aurinko. Päätimme lähteä ostamaan suklaata vaimoparalle, joka saa/joutuu kestämään tätäkin hulluuden muotoa. En tiedä vieläkään, oliko lampi se sama, josta elämäni ensimmäiset ruutanat kävin onkimassa, mutta nyt ainakaan voimme varmuudella sanoa, että Kuopion Maljalammessa (Pappilanlammessa) on ruutanoita. Ja kenties vaikka raportoida tämän merkittävän tiedon Fongaus -sivustolle. Tunsin itseni kerrassaan merkittäväksi tutkimusmatkailijaksi lajikalastuksen saralla.

Mathildedalenin kuhat 12.7

Maakuntakiertue jatkui tällä kertaa Varsinais-Suomen suuntaan, jossa vietimme muutaman päivän Teijon Mathildedalenissa. Kalastelu jäi yhteen iltaan ja silloinkin rannassa ei ehtinyt kovin montaa heittoa roiskaista ennen kuin mukaan lähtenyt perhe alkoi kypsyä odotteluun. Kuhaa tavoiteltiin, mutta saaliiksi tuli vain yksi pieni hauentumppi. Tämäkin oli kyllä mukava piristys ja toi ihmeesti lisää uskoa saaliin saamiseen. Saaduksi en sitä laske, kun onnistui ravistamaan itsensä koukuista rannan tuntumassa - sinänsä myönteistä, eipähän tarvinnut sekaantua itse irrottelemiseen. Mukava oli vaihteeksi kalastaa petokaloja - hassua että se on nykyään eksoottista vaihtelua, kun se joskus oli ainoa tapa kalastaa. Täytynee vielä koettaa panostaa enemmän reissujen kestoon ja toteutukseen - määrää kyllä näyttää kertyvän, mutta tulosta heikonpuoleisesti. Kuhan päänmenoksi on kuitenkin vielä muutama ässä hihassa, ehkä se vielä nousee.

Heinäkuun mateet 6.7

Tämä oli mökkiviikon pääasiallinen kalastusreissu: äärimmäisen kirkasvetiselle Iso-Melkutin järvelle suuntautuva öinen tutkimusmatka mahdollisia yökaloja narraamaan. Tähtäimessä oli ennen muuta järven kalastoon todistetusti lukeutuvien matikoitten rantamatalissa viihtyvät jälkikasvu. Lisäksi oli tarkoitus tutkia, pitäisikö tieto järvessä esiintyvistä kirjoeväsimpuista paikkansa, kivennuoliaistenkin mahdollisesta esiintymisestä oli määrä ottaa selkoa. Tunsin itseni todelliseksi tutkimusmatkailijaksi! Olin jo aikaisemmin päivällä katsonut sopivat kivikkoisen rannanpätkän, joka lisäksi oli kapeassa salmessa, jossa luulisi muutenkin kalaa liikkuvan. Pari päivää aiemmin kivien kääntely ei antanut järin rohkaisevia tuloksia pohjakalojen esiintymisestä, mutta ehkäpä tilanne olisi toinen yöllä ja eri paikassa. Matkalla laavulla melskasi nuorisoa, enkä kilometrin patikan jälkeenkään päässyt pakoon stereosta yöhön tulvivaa teknoa. Se luonnonrauhasta. Ei sen puoleen, itikka-armadan taukoamaton konsertti piti kyllä huolen, ettei kalapaikalla ollut turhan hiljaista tai yksinäistä. Ensitöikseni heitin madolla syötitetyn pohja-ongen puoleenväliin salmea mateiden, ankeriaitten ja muita yön kulkijoita varten. Sen jälkeen aloin kahlaten tähyillä rantakivikoista pikkukaloja. Kirkasvetisen järven hyvä puoli oli, että kalat näki vaikka metrien syvyydestä. Tämä oli myös huono puoli: mitään ei nimittäin näkynyt. Koska kahluusaappaat eivät millään olisi mahtuneet matkaan, etenin paljasjaloin ja käärityin housunpuntein itikoitten näykkiessä paljaita kinttuja. Harvakseltaan näkökenttään ui pieniä kaloja, jotka olin tunnistavinani kiiskeiksi. Nämäkin olivat pääasiassa äärimmäisen arkoja, mutta ahneita - parikin yritti koukuttaa itsensä useampaan kertaan siinä onnistumatta. Kolmas tyyppi tuli sitten kouraan saakka ja varmisti lajinmäärityksen. Siinä vaiheessa olin niin syöty ja väsynyt, että lopetin siltä illalta. Ootto-ongessakin oli vain mato. En ole ihan varma, voiko kyseistä kokemusta suositellla kenellekään. Hyttyshuppu ja kahluusaappaat olisivat voineet tehdä siitä siedettävämpää, mutta tuskin lopputulos olisi muuttunut olennaisesti. Ei siis madetta, kivennuoliaisten sen enempää kuin simppujakaan. Ehkä Melkulle kannattaisi mennä muuten kalaan - vaikka soutu-uistelemaan siikaa, ahventa ja haukea. Mitä matikoihin tulee, täytynee kokeilla joskus syksymmällä uudestaan kotivesiltä.


Metsälammen hauet 4.7.

Aamusella livahdin kokeilemaan, josko Ali-Myllyltä nappaisi lippaan tai lusikkaan aito metsälampihauki. Paikka suorastaan haisi hauelta lumpeikkoineen ja ruovikkoineen. Ikävä kyllä heittopaikatkin olivat mökkiasutuksen sekä vesi- ja maakasvillisuuden takia kortilla - käytännössä mahdollisia paikkoja oli yksi ainoa. Tästä rakosesta tuli pommitettua vesikasvillisuuden reunamia erilaisilla hyvillä pienhaukipeleillä, mutta tuloksetta. Jossain vaiheessa lumpeikon (siis ihan oikeita valkokukkaisia lumpeita, ei mitään ulpukoita) harventaminen kiinnitarttuvilla uistimilla alkoi masentaa siinä määrin, että pakkasin kamani ja palasin mökille. Hyttyset söivät tällä(kin) kertaa paremmin kuin kalat.

Viikko mökillä 2.-6.7 (monta reissua)

Nyt lienee järkevää vähän luistaa periaatteesta, että joka reissu raportoidaan - ainakin jos kaikki (potentiaaliset) kalavesillä notkumiset ja retkentyngät lasketaan reissuiksi. Joka tapauksessa viikko mökillä Räyskälän maisemissa oli kalastuksellisesti vaatimaton. Parin mainittavammat kalareissun lisäksi tuli mahdollisia kalavesiä tähyiltyä aina muun retkeilyn lomassa ja joskus asioikseenkin. Melkulla näkyi kyllä sukeltelemalla ja pinnan läpi ahvenia ja särkikaloja, purolla Yli- ja Ali-Myllyn välillä näitä samoja. Purolla tuli käytyä pariin otteeseen hämärähommissa: ahvenat olivat yöpuulla, mutta salakat pomppivat komeasti karkuun lampun valoa.

Musta täplätokko 30.6.2012

Vaihteeksi täysin epäonnistunut reissu muksujen kanssa Olympiaterminaalin altaalle mustatäplätokkojahdin varjolla. Homma alkoi mennä reisille jo siinä vaiheessa kun ketterän siirtymisen pelipaikoille torpedoi koko keskustan liikenteen sekoittenut Pride-kulkue - meille se tiesi pitkän ja turhan ratikan odottelun jälkeen vielä pidempää ketunlenkkiä Kauppatorin kautta ja jalkaisin. Rannassa tuuli aivan pirusti ja oli muutenkin koleaa ja ikävää, nälkä, pitkästyminen, ulko-oven väliin jääneet sormet ja muut normaalit kuviot varjostivat reissua; itsellä päällä karppiyön lyhyeksi jääneenyöunen ja ehkä hieman myös kisajuoman koston yhdistelmä, heinänuha, särkevät viisaudenhampaat ja käden ihottuma. Tokot pitivät meitä pilkkanaan sen lyhyen tovin minkä rannassa jaksoimme. Yksi kenties sätki hetken siiman päässä, kunnes karkasi, maihin yksi ahven. Kun Taika aikansa manguttuaan sai uittaa pohjaonkea ja onnistui jättämää sen pohjaan sekä nopeasti että ehdottoman pysyvästi, katsoin parhaaksi lopettaa homman siihen sillä erää. Ehkä joskus uusiksi. Tai sitten ei, ettei vuodareitten jahtaaminen ala liiaksi häiritä sitä tärkeintä, uusien eliksien saamista.

Vuotuinen karppien yö 29.6

Vajaa vuosi sitten alkanut hieno perinne sai jatkoa (nyt sitä voinee vähän vakavammalla naamalla jo kutsuakin perinteeksi), kun suuntasimme Erikin ja Netan kanssa Vanhankaupunginlahden rantaan karpit mielessä. Aloitimme ruovikoitten laidasta, missä ilta alkoikin vauhdikkaasti ja oikeansuuntaisesti lahnalla. Sitten suvanto kuitenkin hiljeni täysin ja seurueen käydessä kärsimättömäksi vaihdoimme paikkaa. Vaelsimme karppilammikolle päin, mutta laskuojan poikki kyhätty(?) pohjapato näytti niin tehokkaalta esteeltä kaloille, ettemme tuhlanneet iltaamme siellä (tässä kenties selitys myös lammen heikkoon kalantuloon aiemmin kesällä). Kävimme ihmettelemässä lutakkoakin, mutta se paljastui umpilammeksi - ei ihme, ettei sieltä ollut tullut muuta kuin pieniä ahvenia. Lopulta leiriydyimme karppilammen laskuojan suulle meren ääreen, kun laskeva aurinkokin paistoi siihen niin kivasti ja alusta oli tasakokoista soraa. Kalaakin alkoi ihme kyllä nousta matalasta vedestä, kiiskejä lähinnä, muutama ahvenkin ja lopulta ensimmäinen pasuri. Pasuriapina olikin muodostunut jo lähes sietämättömäksi matkatoveriksi viime aikoina. Paradoksaalista kyllä, tällaisille helpoille peruslajeille ei juuri ole täsmäpaikkoja tai edes tietoa, mistä niitä pitäisi lähteä yrittämään. Kerran joku isompi otus taisi kiskoa hetken koko virveliä kohti jorpakkoa kunnes katkoi pohjaongen solmun. Tai sitten vain kuvittelin koko jutun. Karppia ei näkynyt tai kuulunut, joten jossain vaiheessa vaan luovutimme. Itse jumitin paluumatkalla hetkeksi ruovikon laitaan, josta nousi nopeasti toinen pieni lahna. Jotenkin huvittavaa, että juuri lahnoja on meikäläisen kohdalle osunut valtaisat määrät tänä vuonna - liittynee käytettyihin menetelmiin (pohjaonki, tai koho-onki aivan pohjan tuntumassa) ja paikkoihin. Jännänä voisi pitää myös seikkaa, että Vanhikselta saamani lahnat ovat olleet hyvin samankokoisia, kuin samasta muotista - pienemmät ja isommat syönnöstänevät muualla. Hienoja uusia näköaloja vesiekosysteemiin! Jouduin luovuttamaan aiemmin kuin olin suunnitellut, jotta ehtisin kotiin vielä viimeisellä etukäteen katsomallani bussivuorolla - vasta pysäkillä selvisi, että kyllä ne yöbussit taisivat sittenkin kulkea, mutta se oli jo myöhäistä. Kalastuksen ulkopuolisista seikoista vastasi Erä ja ryyppäys -henkinen seurueeni vähintäänkin kiitettävällä arvosanalla. Näiden sankareitten mainittavimmat suoritukset illan aikana taisivat olla Netan ahven ja Erikin kiiski. Mutta mikä kalojen nostelussa kenties hävittiin, otettiin korkojen kera takaisin kisajuomakupin nostelussa. Väliajalla kahvia ja pullaa kaikille ;)

Paluu Niemenmäelle 28.6

Reissusta palattua pää oli aika tyhjä ajatuksista - kun ei muutakaan osannut miettiä, suunnistin muksujen kanssa Niemenmäkeen kokeilemaan, jos hopearuutanat olisivat kotosalla ja syönnillään. Leimu nukkui, mutta Taika keskittyi onkimisen sijaan ättäröimään ja murehtimaan kalantulon olemattomuutta. Kalaa tuli, tosin vain isin siimaan, eikä kaivattua merkkiä. Ensin lutakosta nousi varmaan elämäni pienin lahna (olin jo varma, että nyt se pasuri viimein nousi), sitten valtava särki. Näitten kahden lajin parissa kului sitten tovi jos toinenkin, tosin särkien koko pieneni nopeasti normaaliksi, kun taas lahnojen koon päinvastaista kehitystä tervehdittiin ilolla. Hopearuutanoista ei näkynyt merkkiäkään, ja mieleen hiipivät ne kymmenet (no, ainakin puolisenkymmentä) viime kesän reissua, jolloin ramppasimme Taikan kanssa lammikolla ilman hajuakaan ruutanoista. Viimeisellä reissulla todistimme, että kyllä niitä siellä kuin perunoita pellossa, kunhan vain tähdet sattuvat onnellisiin asemiin. Liekö aavistuksenomainen säänmuutos sadekuuron edellä aktivoinut kalat, sillä molemmat noin kahden euron kolikon kokoisen ruutanat nousivat molemminpuolin sadekuuron alkamisen. Leimu heräsi samalla kun siirsin rattaat sateensuojaan puun alle, ja säätäessä otti-ikkuna ilmeisesti umpeutui - ainakin sadekuuron jälkeinen kalastelu tuotti vain yhden normisärjen. Tämä viimeinen sai vapautensa takaisin, pari aikaisempaa särkeä, samoin kuin pienin lahna ja ruutanat pääsivät ravintoketjussa eteenpäin variksenpojan ja kalalokkien ravintona. Ihan hauskaa touhua tuo lintujen ruokkiminenkin, ei ihme, että monet harrastavat sitä sivusaaliillaan. Isot lahnat ja särki lähtivät mukanamme Viikkiin. Ehkä tämä reissu todisti, että kertaalleen saatu laji on paljon helpompi saada uudelleen, ainakin jos ensimmäinen kerta ei ole ollut silkkaa tuuria. Kyllä avain lajikalastuksen ytimeen on kalojen tuntemus ja tässä paikkatuntemus on mielestäni yleensä tärkein palikka - me siis olimme niinsanotuilla Tilkan lammilla Niemenmäen kaupunginossa, Pienen Huopalahden pohjoispuolella sijaitsevassa puistossa. Kaikki kalat nousivat pyöreänmallisesta lammesta, läheltä lampeen laskevan purosen suuta (vaikka varmasti muualtakin on mahdollista onnistua). Saalis 4 särkeä, 3 lahnaa ja 2 hopearuutanaa.

Karpataan taas! 21.6.

Jos koettaa etsiä karpinkalastuksesta tietoa, löytyy ainakin netistä lähinnä ruualla leikkimisestä kertovia kirjoituksia. Onneksi meikäläisen karpinkalastus on muutenkin aika amatöörimäistä touhua jopa Suomen, saati sitten maailman mittapuulla. Eilen olin taas Vanhankaupunginlahden karppien perässä illan. Saalis koostui jälleen lähinnä kiiskistä, muutama ahvenkin kävi ylhäällä, elämäni isoin sorvakin nappasi, muutama lahnanlitukka ja taas pieni turpa (joka pääsi jatkamaan kasvuaan, on se sen verran hieno laji). Mutta missä lie ovat edelleen kaikki pasurit? Yksi tärppi tuntui vahvasti karpilta, mutta pääsi tietenkin irti. Myös lahnojen tärpit saivat kuvittelemaan kaikenlaista, mutta hopeisen kyljen välähdys kavalsi lajin. Usko pohjaonkien tehoon nousi tämän reissun myötä - ne tuntuivat pyytävän ainakin tällä kertaa oikean suuntaista saalista paremmin kuin koho-onget, vaikka ehkä kappalemäärässä hävisivätkin koho-ongille. Onkikulkusten kilinästä tuli ehkä hieman myös ansiotonta arvonnousua, mutta ainakin uutuudenviehätyksen vallassa se tuntui jotenkin hienommalta kuin perinteinen kohon sukellus (ihan hieno hetki toki sekin). Jossain vaiheessa soitin Erikille ja tuli suunniteltua perinteistä yhteistä karppireissua - ehkäpä se nyt sittenkin toteutuu. Pari lahnaa ja ehkä karpin tärppi - suunta on siis hyvä.

Pikavisiitti 16.6

Välillä puseroon hiipinyt kisaväsymys on tiessään ja nyt yritetään täysillä karppia. Tänään kopaisimme Leimun kanssa eiliset mestat päiväunien aikana. Yhteensä vajaa pari tuntia hujahti rattoisasti reissussa, mutta siirtymiset ja säätämiset poislukien kalastusaikaa oli reilu tunti. Se tuotti saalispussiin kolme (vaikka olisin voinut rannassa vaikka vannoa että neljä) kiiskeä ja pienen lahnan - ensimmäisen laatuaan tänä vuonna. Vuodareita vaan ropisee. Pitäisiköhän kokeilla, montako vuodaria voi saada elisten metsästyksen yhteydessä... Tosin monet jäljellä olevat kohteet ovat sen verran erikoisia, ettei ihan hirmuisesti sattumasaaliita ole odotettavissa. Tosin vielä semmoisetkin suurharvinaisuudet kuin hauki ja pasuri odottavat ensimmäistä tilastomerkintää vuonna 2012. Lopuksi muutama satunnainen huomio: ranta oli yllättävän matalan tuntuinen. Harmi, ettei ole oikein mitään helppoa, nopeaa ja yksinkertaista tapaa saada selville sen tarkkaa pohjaprofiilia. Ja keltainen kohon antenni erottuu surkeasti ainakin kaikissa itse kokeilemissani olosuhteissa. Tästä lähdin taidan ostaa vain sellaisia fluoresoivan oranssilla/punaisella varustettuja kohoja. Keltaisella antennilla varustettu koho kyllä pyydysti eniten saalista, mutta se tuskin oli kohon ansiota. Kohoja ja erilaisia onkisettejä pitäisi muutenkin hommata lisää. Nykyinen valikoima on turhan suppea. Ja onget kannattaa välillä tarkistaa, ettei vaan ole kiiski imuroinut syöttiä, ja jumita tyytyväisenä pohjassa kohon värähtämättäkään. Nou karppi, mutta tulipahan käytyä ja mukavata oli. Kyllä se karppikin sieltä ehkä joskus vielä nousee. Hyvä vaan ettei liian helpolla tule, voipahan jatkaa jahtia täydellä höyryllä pitempään. Eka kerta on aina tutkimusmatkailua, kun laji on sitten saatu, katoaa väistämättä aina osa sen lumovoimasta. Karppi on noussut ehkä jo vähän erityisasemaan ennennäkemättömien eväkkäiden joukossa, joten ehkä sitä tulee pyydettyä sen ensimmäisen jälkeenkin.

Karppikuumetta 15.6

Aivan valtaisan suuri turpa.

Miksiköhän karpinkalastus on niin valtavan suosittua lajin kotikonnuilla Keski-Euroopassa? Yksi (ei tosin välttämättä se oikea vastaus) voisi olla, että karpinkalastus on niin kivaa! En ole kovin monta reissua elämässäni tehnyt edes jossain määrin vakavissani ja varta vasten karppia pyytääkseni, mutta ne harvat ovat kyllä olleet aina valioluokan reissuja - niin tämäkin. Lähdimme Taikan ja Sakarin kanssa viettämään perjantai-iltaa Kyläsaaren vesille eväkkäitä jahdaten. Ensin kokeilimme karppilammikon laskuojan laajentuman, josta ainakin ERÄ-lehden Jari Tuiskunen tiettävästi on näitä eväkkäitä joskus saanut. Me emme - särkiä, sorvia, ahvenia ja salakoita sen sijaan tuli jotakuinkin tasaisesti kaikkia. Pinnalla kelluva levämönjä ja kivenmurikoista koostuvat rannat tekivät kalastelusta sen verran epämiellyttävää, että vaihdoimme leirimme varsinaisen karppilammikon rantaan, laskuojan alkulähteelle. Tämä oli tällä kertaa täysi kaivo, uskomatonta. Lieneekö viime vuonna suoritettu saman paikan mäskäys viikon ajan tosiaan opettanut niin tehokkaasti sorvat, lahnat, pasurit ja muut kokoontumaan alueelle, että eroa oli kuin kivellä ja pörssillä. Tyhjänpyyntiä emme kovin kauan jaksaneet (vaikka ohjeisohjelmaa olikin rasittavuuteen asti) joten vaihdoimme paikkaa vielä kerran, nyt meren rantaan Vanhankaupunginlahdelle, aivan Vanhankaupunginsuvannon tuntumaan. Täältäkin on luotettavien lähteiden mukaan karppia tavattu. Meidän onkiamme syötiin sopivasti - ei koko ajan, mutta ihan riittävästi - lähinnä ahventen ja ennen muuta kiiskien toimesta. Joku särki, salakka ja kivana bonuksena turpa piristivät iltaamme. Kuten yllä jo vähän annoinkin ymmärtää, keskittyi kalastuksen luonne neiti viisi veen kanssa ensimmäisen puolituntisen paljon lähinnä ötököitten etsimiseen, piiloleikkeihin ja kivien pyörittelyyn. Kyllä se meille aikuisille ihan urheilukalastukseksi meni, kun koetimme pitää yleisön tyytyväisenä ja samaan aikaan hoidella ongetkin pimenevässä illassa. Läheisellä piknikpaikalla oli iso ja äänekäs seurua ghettoblasterin kanssa, mutta veikkaanpa, että meillä oli silti kovempi pöhinä. Kivaa taisi kaikilla olla, täytyy ottaa pian uusiksi. Niin, ettei pääasia(?) unohtuisi: nou karppi. Mutta sorva ja turpa vuodareiksi. Ei huono sekään.

EDIT: koko saalis 11 kiiskeä, 6 (+/-1) särkeä, 5 (+/-1) ahventa, 4 salakkaa, 3 sorvaa ja 1 turpa

Kuhakalassa aamulla 11.6

Illan kuhankalastelu jäi väliin, joten aamuinen ketunlenkki työmatkalla vei tällä kertaa Kyläsaareen. Sää oli hieno ja jigittely sujui kuin tanssi - vain partnerit puuttuivat. Ihan yksin ei kalassa tarvinnut olla, lähistöllä oli sakkia selvästi jotain onkimassa. Vapoja oli joku ukolla rannassa pystyssä kuin keväisessä siianonginnassa konsanaan. Arvoitukseksi jäi, mitä nämä pyytivät. Jotain petokaloja kai, koska heittoverkkokin taisi pyytää täkyjä. Kuhanpyynti alkoi kyllä kypsyttää pahasti. Kai tässä pitää vaan jättää kuha-apina keikkumaan kyydissä epämääräiseen tulevaisuuteen ja suunnata katseet karppiin. Ehkä se kuhakin antautuu keskikesän reissulla jostain muulta kuin Helsingin vesiltä.

Tutkimusmatkailemassa kotinurkilla 10.6

Tänään sain viimein aikaiseksi lähteä muksujen kanssa selvittämään, mitä merkkiä läheisessä ankkalammessa majailevat piikkikalat ovat. Jostain olin saanut päähäni, että ne olisivat kymmenpiikkejä, vaikka todennäköisyys varmaan puhuisi kolmipiikkien puolesta. Vesi oli pitkän poutajakson jälkeen tosi kirkasta ja aurinko paistoi keskipäivällä niin kirkkaasti kuin kuvitella saattaa. Eipä ihme, että kalat olivat arkoja ja säikkyjä kuin mitkä. Nyt välineet olivat kunnossa, mutta yrityksistä huolimatta madonpätkä ei maittanut - kymmenpiikin todennäköisyys nousi ainakin omissa kirjoissani 75%:iin - kyllä kolmipiikit olisivat sen madon imuroineet kiduksiinsa, sen verran ahneita otuksia ovat. Nou kala, joten täysi varmuus jäi vielä saamatta. Ehkä joskus kesälomalla, jos inspiraatio iskee.

Helpolla annettiin 9.6

Tenavien kanssa ulkoilemassa ja tällä kertaa Koetilan lammelle onkien kanssa. Pakan alimmainen otti lukua, joten periaatteessa edellytykset keskittyä kalastamiseen olivat hyvät. Ikävä kyllä lähtö oli ollut sen verran pikainen, että varustekassiin olivat jääneet edellisreissun kuhakamat. Pyyhe kehään -mieliala alkoi jo hiipiä, kun onkilaitteet ja pienet lirkkikoukut olivat kaikki poissa. Taikan saaliiksi ihan tositarkoituksella pyrkivät allikkosalakat saivat kuitenkin kokeilemaan, josko mukana olisi jotain edes jotain kelvollista välinettä. Setti ei varsinaisesti vakuuttanut # 20 koukku oli kiinnitetty 0,25 mm Firelineen lukkoleikarin välityksellä ja syötiksi tökätty puolimätä madonpätkä. Pilvinen sää ei sekään helpottanut näköongintaa, eikä puhelimeen puhuminen ainakaan nostanut saaliinsaamisen edellytyksiä. Mutta niin vaan vastoin kaikkea todennäköisyyttä yksi allikkosalakka ripustautui vuodariksi alta aikayksikön. #32 koukulla ja kunnollisella syötillähän tämä olisi ollut ihan liian helppoa! Vaikea kuvitella, että tästä lajista tuli vuosi sitten ensiyrittämällä pummi. Näköjään se ensimmäinen yksilö on aina vaikein ja sen jälkeen lajin kuin lajin vaikeustaso helpottaa. Silti saaliinsaamisen edellytykset olivat niin hukassa, ettemme jääneet yrittämäänkään ruutanoita, vaan määräsin kamat kasaan ja lähdimme jäätelölle.

Kuhastusta - vaiko linnustusta 8.6.

Tänään nuoriherra herätti vanhempansa kärsimysaikaisin aamulla, joten sain väsymyksestä huolimatta kammettua itseni alkuperäissuunnitelman mukaisesti aamukalaan Töölönlahdelle. Sää oli  oikein lämmin, tyyni ja aurinkoinen, mutta Kuhakiven ympäristössä ei muita näkynyt - läheisellä laiturilla kyllä näkyi joku heittelemässä. Ehkä muut kalastajat vain ovat fiksumpia, ei sieltä mitään kuhaa tullut ainakaan minulle. Vesi oli tosi matalalla, lisäksi ärviää ja karvalehteä oli niin pirusti, että suurin osa alueen pohjasta oli ihan jigittelykelvotonta. Olisikohan pitänyt kokeilla vaikka vaapulla... Tai sitten kahlata reilusti syvemmälle, jotta olisi säästynyt veivaamasta pyyntöjään puolimetrisessä rantamatalassa. Joka tapauksessa usko omaan tekemiseen rapisi kovasti, kun joka heitolla oli lähes välittömästi tukko rehuja koukussa. Ainoat merkittävämmät tapahtumat olivat, kun jigi osui törmäyskurssille tiiran kanssa (onneksi jälkimmäinen suoritti viime tingassa väistöliikkeen) ja siima osui törmäyskurssille sorsan kanssa (tällä väistäminen ei onnistunut, mutta matka jatkui onneksi ilman seuraamuksia). Sorsan törmäys siimaan sai hetkeksi kuvittelemaan ison kalan tärppiä, mutta kun ei niin ei. Seuraavaksi pitänee suunnata kuhaan muille vesille, vaikka siellä Kyläsaaressa ranta vaikutti paljon otollisemmalta. Ja ehdottomasti kahluukamat mukaan, tai kumpparit vähintään.

Isi itiöitten kanssa iltakalassa 4.6

Nyt viimeistään taisi tulla se hulluus todistettua. Joku voisi hankkia meikäläiselle paidan klassisella "Kalahullu"-painatuksella ja ehkä laittaa "Kala" sulkeisiin. Olimme siis muksujen kanssa iltasella Vanhiksen suvannolla kalassa. Taikasta on kasvanut viime kesän kalassa raahaamisen johdosta mainio kalakaveri, joka viihtyi ja jaksoi kalassa aivan meikäläisen veroisesti. Meikäläisen kisakestävyyttä nakersi paitsi aikainen herääminen, myös rinnuksissa roikkuva nuoriherra, joka parhaansa mukaan sabotoi kalastusta, raapi kaulaa kuin pillastunut kissalauma ja oli ylipäänsä tiellä. Vaan nuorena se vitsa on väännettävä, ja kyllä poitsusta vielä kunnon onkisälli tulee, jos on tullakseen. Päivitetään tilannetta muutaman vuoden päästä. Olosuhteet eivät ehkä olleet otollisimmat mahdolliset, Vanhis oli, päivän teeman mukaisesti, täysin kuollut. Olimme aluksi Arabianrannan puolella laiturilla ongella, mutta saalis jäi yhteen Taikan salakkaan. Kuhanjigaajat näyttivät saavan kyljestään kiinni jääneitä lahnoja ja ehkä muitakin särkikaloja. Joku väijyi näitä ruovikon reunassa selvästi tositarkoituksella. Kaiken kaikkiaan liikkeellä oli hirveästi joukkuetta. Seuraavaksi siirryimme muurille, johon mahtui yllättävän kivasti. Ahti antoi molemmille ahvenet, joista omani tosin päätyi pienenä takaisin. Taikalta karkasi nostossa vielä toinen salakka, itse sain kiiskestä vuodarin. Vaihdoimme paikkaa vielä kerran, mutta hiekkaranta vaahteroitten alla oli aivan onnettoman matala. Ainaskin Amorphiksen keikka kuului komeasti lahden yli. Kiva reissu, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Kevät ja alkukesä on ollut niin viileä, että kuhakelkkaan voisi vielä ehtiä - täytynee kokeilla sitä Töölönlahtea vielä tässä.

Ruoholahden kanava - ahventerroria 4.6

Kuinka väsynyttä asteikolla 4-10 on saada saaliiksi ahvenia? Lajikalastajan mielestä se lienee noin 9 (särki on 10). Tätä lajia oli tarjolla aamukalassa Ruoholahden kanavalla, niin koho-, kuin pohjaongellakin. Suuri osa toinen toistaan pienemmistä sinteistä lensi takaisin kasvamaan, mutta pussillisen kookkaampia otin eräksi asti. Muuta saalista tuli yksi salakka. Missä kaikki ihanat pasurit ja lahnat? Mustatäplätokot ja kivinilkat? Särjet, nyt oikeesti! Homma näyttää pikkuhiljaa lipuvan myös vuodareitten kalastuksen suuntaan, kun jäljelläolevat elikset alkavat vaatia tiedonahaun ja raatamisen lisäksi matkustelua, tuuria tai molempia. Kotirannoilta on eliksinä saatavissa enää karppi, kuha ja siloneula, keväällä siika ja tuurilla teisti, kampela yms. Kanavalla oli tyyntä ja aurinko lämmitti mukavasti, vaikka sää olikin vuodenaikaan nähden pirun kylmä. Kahdeksan maissa joku pyöräilijä tuli juttelemaan ja ihmettelemään niitänäitä kalastuksesta, mikä on oikeastaan aina positiivista. Töissäkin arvostus on tainnut nousta aamuisten kalareissujen myötä.

Kuhanpolttoheavya 3.6

Illalla uuden kuuman vihjeen perässä Verkkosaaren ja Kyläsaaren rantaan kuhaa jahtaamaan. Ensin kävelin sorkat napsuen metrosillan alle, mutta pohja vaikutti siellä mudalta, eikä paikka muutenkaan vaikuttanut ihan niin lupaavalta kuin kartasta atrkasteltuna. Kaivoin aivojen muistilokerosta viime kesän muistoja Kyläsaaren rannoilta ja suuntasin kohti kivisempiä rantoja. Siellä olikin jengiä kuhaa jigaamassa, joku oli saanut ihan mitallisen kokoisen ylös ja näin toisen ottavan eräksi pienen, mahdollisesti alamittaisen kalan. Siis oikea vuoden- ja vuorokaudenaika, paikkakin oikea ja vieheetkin niin kohdallaan kuin voi kohtuudella vaatia. Ei vaan kuha osunut omalle kohdalle. Tärpeiksi tulkitut tapahtumatkin taisivat olla vain vesikasveja. Muutama jigi jäi pohjaan, mutta saipahan siihen hintaan kohtuullisen mielenkiintoisen kalastuskokemuksen, kun taustalla oli Sonispheren soundtseck: pilvinen kesäkuun ilta, tyynehkö Vanhankaupunginlahti - ja taustalla pauhaa Metallica.

First things first 2.6

Hieman maastontiedustelua Nokian suunnalla: kalavehkeet olivat takakontissa ennen muuta sulkavaa ja hieman myös toutainta silmälläpitäen. Virallisesti olimme katsomassa siskonpoikaa ja niinhän siinä kävi, että pieni ihmisenalku vei nyt voiton limaisista kaloista, eli koko päivä meni kyläillessä, eikä paluumatkalle kaavailtua ylimääräistä ketunlenkkiä Siuron suuntaan lopulta ollut mahdollista toteuttaa. Kyllä ne särjet ovat siellä tallella vielä ensi keväänäkin. Eikä sieltä kumminkaan olisi puolessa tunnissa mitään sulkavaa tullut. Mutta näppärää, että sisko on valinnut asunpaikakseen lajikalastuksellisesti noinkin keskeisen mestan. Sulkavan ja toutaimen lisäksi voisi sukulaisvisiitillä periaatteessa kuitata vaikka kuhan, ankeriaan ja puronieriän, kunhan tietäisi paikat ja pysähtelisi matkalla. Mitä enemmän lajikalastusta olen harrastanut, sen vakuuttuneemmaksi olen tullut paikkatiedon tärkeydestä: väärässä paikassa kalastamalla saa vain vääränlaisia kaloja, oikeassa paikassakin saa usein vääränlaisia kaloja, mutta joskus sentään oikeitakin. Nyt sentään on saanut taas vaihteen silmään harrastuksessa. Kuhaa voisi vielä koettaa, ja Ruoholahden kanavan monimuotoisissa vesissä tekisi kovasti mieli käydä ihan hupimielessä.

Vielä kerran tytöt, pojat ja silakat 1.6

Tänään taas Lauttasaaren sillalla Netan kanssa tarkastamassa silakkatilanne ja pitämässä yllä teoreettista toivoa kilohailin saamiseen. Silakoita tulikin, ainakin pussin pohjan peitoksi (kilohailitilanne täytyy vielä tarkistaa, mutta tuskinpa). Selvästi paras sesonki oli jo loppumassa, ja jäljellä oli enää rääppiäiset. Vai lieneekö sittenkin ollut kyse vain väärästä paikasta tai yrityksen puutteesta. Sää oli eläimellisen kylmä ja tuulinen (nythän oli kuitenkin kesäkuu ja pitäisi olla kesä!) - muutaman hetken seisoskelu sillalla jäädytti kalastajat ihan kohmeeseen. Termoskahvi, ehkä rommilla terästettynä, olisi voinut pitkittää sessioita, mutta nyt luikimme etuajassa töihin sulamaan.

EDIT: Ainiin, nou kilohaili. Mutta tulipahan taas silakoita, kun sana leviää ja tututkin alkavat tilata tätä meren herkkua (mieluiten valmiiksi perattuna, tietenkin).

Maaston tiedustelua 30.5

Ei varsinainen kalastuskeikka, mutta jotain sinnepäin, joten kirjoitetaan nyt tänne. Edellisen reissun onnistuminen on edelleen ilmassa, koska tokon määritykselle ei ole tullut varmistusta. Olen kuitenkin aika varma, että liejutokko siirtyi pyydettyjen otusten listalle. Selkeän seuraavan päämäärän puuttuessa harrastus alkoi pahasti meanderoida. Mitään ilmeistä seuraavaa siirtoa ei nyt ole, jäjellä olevat uudet lajit joko eivät ole sesongissa, eivät esiinny kotivesillä (ainakaan pyydettävissä määrissä) tai ovat niitä kertakaikkisen ufoja tapauksia. Seuraavaksi täytynee odotella karppikauden alkamista, toivoa kuhan nousevan uistelemalla, että Annin sukumökiltä saisi mateen ja ehkä kivennuoliaisen ja kirjoeväsimpun, että sukulointikeikka Nokialla tuottaisi toutain- tai sulkavapinnan, että mahdollisella Ahvenanmaan retkellä matkaan tarttuisi kilohaili tai tuulenkala, että kesällä löytyy sopiva slotti lähteä jahtaamaan sulkavaa ja viisipiikkiä, että  että merenrannalla törmäisi siloneulaan tai teistiin. Viimeksi mainittuja olimmekin tähyilemässä Laimun kanssa Lauttasaaren kärjessä. Ei liene mikään yllätys, ettei mitään näkynyt, mutta sopivan mereiseltä kyllä näytti. Alkuperäinen ajatus oli lähteä tarkistamaan puronieriätiedon paikkansapitävyyttä. Hyvä ettei lähdetty ajalemaan, vaikka tuosta paikasta on edelleen ihan hyvä tuntuma. Myös suunnitelma B kuhan jigaamisesta meni mönkään, kun ei löydetty pelipaikoille. Uusien eliksien saaminen alkaa olla niin työlästä, että vuodareitten kerääminen alkaa kummasti houkutella. Voisihan sitä lähteä ihan huvikseenkin kalaan, Ruoholahden kanava houkuttelisi kovasti monipuolisella lajistollaan.

Nightfish - tokkokeikka 26.-27.5

Unelmatyyni sää, auto käytössä ja perhe unten mailla - pitkään ja hartaasti odotettu yökalastuskeikka toteutui viimein. Reissu suuntautui Lauttasaareen, joka ainakin yöaikaan on Viikistä julkisilla kulkuvälineillä pitkän ja hankalan matkan päässä. Tosin matkalla tuli todettua, ettei jossain väitetty Vuosaari-Lauttasaari 20 minuutissa voi mitenkään pitää paikkaansa edes hiljaisen yöliikenteen aikaan, jos mielii noudattaa nopeusrajoituksia. Realistisempi matka-aika Lauttasaaresta Viikkiinkin on ehdottomasti vähintään puolisen tuntia. Pelipaikoille pääsy sisälsi vähän eksyilyä Lauttasaaressa, Annin lapsuudenmaisemissa, joista minulle olivat tuttuja vain paikannimet. Viimein sentään pääsin rantaan, jossa totesin kohteeksi valikoituneen lahden todella matalaksi, eikä kovin kiinnostavan oloiseksi. Aloitin yön maastontiedustelulla. Tokkoja näkyi harvakseltaan, muista kaloista ainakin mutuja. Mysiksiä ja valtavia leväkatkarapuja oli runsaasti. Osa katkaravuista oli selvästi isojakin tokkoja suurempia, mikä oli jotenkin häiritsevää. Etenin vähitellen rannanmyötäisesti lahdenpohjukasta kohti ulappaa, mutta koska siloseulojen tai teistien löytyminen jo pahoin levättyneestä kivikosta ja rakkolevävyöhykkeestä alkoi tuntua täysin toivottomalta, siirryin tokkojahtiin. Tähän aikaan vuodesta kaikki kalat olivat selvästi täysikasvuisia, pääosin edellisenä kesänä syntyneitä (ja jotkin metusalemit ehkä jo toista vuotta vanhoja) - toisin kuin syksyllä, ny joukossa ei ollut eri asteisesti keskenikasvuisia saman kesän tokkonuorukaisia. Niinpä joukossa erottui selvästi kaksi kokoluokkaa, jotka tulkintani mukaan vastasivat hietatokkoja ja liejutokkoja. Lajit olivat jakautuneet rannalle siten, että liejutokot oleilivat selvästi matalammalla kuin hietatokot. Ehkä kookkaammat hietatokot valtaavat paikat syvemmässä vedessä ja pakottavat liejarit matalampaan. Tietenkään jako ei ollut täydellinen, vaan matalassakin oli yksittäisiä hietiksiä, luultavasti myös päinvastoin. Liejarit viihtyivät reilun kymmenen sentin vedessä, josta niitä pystyi lirkkimään kyykyssä istuen takamuksen silti kastumatta (Ainakin useimmiten. Ai kastuiko? Kyllä maar, useammankin kerran, kiitos vain kysymästä) ja hietikset viihtyivät parin-kolmenkymmenen sentin syvyydessä, missä moista temppua ei olisi tullut mieleenkään yrittää. Tähtäimessä oli elämänpinna liejutokosta, joten ne joutuivat kovimman tulituksen kohteeksi. Ensimmäiseksi nousi kuitenkin harjoituskalaksi yksi hietatokko. Kovin olivat kaikki tokot haluttomia nappaamaan - luultavasti alkuyöstä olisi natsannut paremmin, ainakin loppuyötä kohden otti huonini entisestään. Lienevätkö jo olleet kylläisiä, vai muuten vaan valon lisääntyminen pikkutunneilla sulki suut. Kovaa yritystä, kirveleviä karkuutuksia ja viimein yksi liejutokko ylhäällä ja kourassa. Kahta tokkoa rinnakkain vertaillessa ne näyttivät selvästi erilaisilta, mutta halusin vielä varmistuksen lajinmääritykselleni. Tuntomerkit natsasivat kestävöidystä kaksikosta vielä kotona suurennuslasilla kirjallisuuden kanssa tutkiessakin, mutta edelleenkään en ihan täysin itseeni asiassa suostu luottamaan. Päätin vielä esitellä otukset viisaitten raadille (aka. RKTL:n kalatutkijalle), ennen kuin voi tuulettaa uutta pinnaa. Mukava reissu, vaikka valvominen seuraavana päivänä kostautuikin aika huterana olona, ja tokkoilun kosto tuntui vielä alkavalla viikollakin.

Molemmat tokot samassa potretissa (hietis ylhäällä, liejari alla). Värien haalistuminen ja samentunut katse johtuvat säilömisestä 75% spriihin. Skål på den saken!

EDIT: Pennaselta ei ole kuulunut vastausta, joten julistin täysin omien lajintunnistuskykyjeni varassa pienemmän kalan liejutokoksi. Uusi laji, JEE!

EDIT 2: Nyt (6.6) Pennasen vastaus sitten lopulta tuli. Hän arveli, että pienempi kala tosiaan saattaisi olla liejutokko, mutta ihan 100% varmuutta ei uskaltanut antaa. Tämäkin riittänee minulle ihan hyvin.

Silakkamyrsky jatkuu 25.5

No huh-huh. Netan kanssa aamukalassa Lauttasaaren sillalla, samalla salaisella tolpalla (jossa valkovihreä, revennyt tarra), samaan salaiseen aikaan (alkaen n. 6.30 aamulla). Ja silakkaa nousi kuin riivattuna. Ehkä liikaakin: homma alkoi muistuttaa enemmän marjastusta kuin kalastusta. Harvoin kalastuksen kanssa pääsee tekemisiin liian kanssa, mutta nyt sellainen tunne kyllä hiipi puseroon. Sitä huomasi ajattelevansa "älä nyt vaan nappaa" tai "pääse nyt edes irti" tai "tuokin hyväkäs pitää perata". Sain litkan muutaman kerran sotkuun, eli kyllä sekin on näköjään mahdollista. Ja nimenomaan ahnehtimalla kalojen määrää, jättämällä puolitäyden litkan pyytämään ja antamalla kalojen pyöritellä se pakettiin. Onneksi ei mennyt kovin pahasti rusettiin. Saas nähdä, olisiko joukossa jo nyt kilohaili. Oli tai ei, nyt taitaa kevään silakkakausi olla meikäläisen osalta ohi. Ei vaan enää jaksa perata, eikä oikein innostua kalojen nostelustakaan, eli aika vaihtaa lajia. Seuraavaksi ehkä sitten yön pimeydessä lirkkimään tokkoja ja väijymään putkisuukaloja Lauttasaaren rannoilta. Tai kokeilemaan vielä toutsia suvannolta.

EDIT: Nou kilohaili. Höh. Perkasin kaloja koko aamun, mutta onpahan nyt pakastin täynnä silakkaa. Nyt kyllä tarvitsee varmaan vähän väliä (noin vuosi), ennen kuin perkausinto palaa. Ja perhekin ansaitsee tauon kalantuoksuisesta keittiöstä ja loputtomasta silakansyömisestä.

Silakkaholokausti 23.5.

Aamulla oli mopo lähteä pahan kerran hyppysistä, kun silakkaa nousi niin paljon kuin ehti nostaa. Harvoin kalan irrotteluun menee enemmän aikaa kuin itse kalastukseen. Alku oli hiljaisempi, mutta syönti petraantui tasaisesti, kunnes lopulta kaloja nousi kuin suokuokalla. Tuntui ihan pöljältä lähteä pois kesken tuollaisen syönnin, mutta töihin oli pakko lähteä. Itse asiassa vielä 10 minuuttia ennen kuin olisi ollut aivan pakko, kellottomassa (vaan ei aikatauluttomassa) tilassa kun kalastelin. Näköjään se voi onnistua noinkin, välillä tuli ohikulkijoilta kyseltyä aikaa. Tämänpäiväinen viisastenkivi taisi olla kaikkien vesikerrosten tehokas läpikäynti - ensin haetaan pohja, nostetaan paino vähän sen yläpuolella ja sitten käytetään koko vavan ulottuvuutta vesipatjan läpikäyntiin, nostaen ihan maksimiylös ja vajotellen välillä pysäytellen kohti pohjaa. Hyvin näytti tämä koreografia toimivan - tai sitten kyse oli silkasta tuurista, siitä että parvi sattui parkkeeraamaan kohdalle. Vierestä ei ainakaan kaloja näkynyt samalla tavalla köytenä nousevan. Mutta edes näiten joukossa ei ollut kaivattua kilohailia. Aamulla koko asialla ei tuntunut olevan edes suuremmin väliä, mutta saalista peratessa sitä alkoi jo kummasti toivoa, että tämän projektin voisi laittaa jo pakettiin.  Poikkeavannäköiset ja kaikki muutkin kalat käytiin suurella mielenkiinnolla läpi, ja sitä läpikäytäväähän riitti... Ehkäpä kerran vielä, ja sitten saa riittää tämän pinnan metsästys tällä erää. Ja ainakin on saatu syödä runsaasti hyvää ja terveellistä tuoretta silakkaa.

EDIT. Seuraavana päivänä koko perkausepisodi oli unohtunut ja mieli paloi jo uudelleen kalaan. Ei sen väliä, nousisiko sitä kilohailia (no, kyllähän se hieno bonus olisi, myönnetään). Yksi päivä väliä ja kauheat vieroitusoireet iskevät jo päälle - huolestuttavaa?

Silakkaonginnan toinen erä 22.5

Taas aamusta ennen röitä Lauttasaaren sillalla. Silakkaa nousi taas, mutta eilisen malliseen syöntihurmioon ei päästy. Lieneekö paikka ollut liian kaukana rannasta? Toisaalta ehkäpä ulappavesien kalana tunnetun kilohalilin todennälöisyys vastaavasti kasvoi ;) Jossain vaiheessa alkoi sataa, jolloin luovutin ja luikin töihin ihan hyvissä ajoin, noin tunnin suunniteltua aikaisemmin. Tulipahan taas ruokakalaa, ehkä pinnakin, täytyy tarkastaa. Joku ihan potentiaalisen näköinen, pienisilmäisen oloinen kala oli ainaskin joukossa. EDIT: Nou kilohaili. Huoh.

Silakkaongella Sakarin kanssa 21.5

Tänään (lähes) kärsimysaikaisin aamulla Lauttasaaren sillalle silakanpyyntiin. Voisi luulla, että takki olisi tyhjä intensiivisen kalastelun jälkeen, mutta kaiketi mahdollisuus kilohailipinnaan karisti unet silmistä aamuvarhaisella. Kilohaili jäi saamatta, mutta silakkaa tuli ihan kohtuullisesti. Muutama yhden kalan nosto, yksi täysi kympin litkallinen ja pari pohjaan jätettyä litkaa. Todellinen heureka koettiin, kun siirryimme sillan keskiosiin ja vieressä onkiva herrasmies vinkkasi parven olevan pohjan sijaan välivedessä. Jo alkoi tapahtua! Ikävä kyllä meillä oli tässä vaiheessa enää yksi litka kahteen mieheen ja teepussit unohtuneet matkasta. Sopivan sijaistoiminnon puuttuessa kalastimme vuorotellen ja nostelimme pienet pussilliset silakkaa mieheen. Ruokakaloiksi oikein sopiva määrä, mutta enempi olisi tietty nostanut hailin todennäköisyyttä. Pian vaan uudestaan kokeilemaan, tosi hauskaa ja koukuttavaa touhua ihan sellaisenaankin, vaikka toki kilohailin mahdollisuus toki iso plussa.

Kuha vol. 2 20.5

Illan ratoksi Töölönlahdelle kuhaa yrittämään. Sää oli mukavan lämmin ja aurinkoinen. Eipä ole Tölikkä kummoisessa kunnossa: karvalehteä ja sameaa vettä. Mahdollisuudet kuhaan vaikuttivat ihan kohtalaisilta, mutta eihän sieltä mitään tullut. Useamman tunnin jaksoin kuitenkin tahkoa, ensin kuhakiven seutua, sitten rautatiesillan pieltä lahden puolelta ja lopuksi vielä kanavan suuta Eläintarhan lahden puolelta. Pirittan terassin edessä oli joukkue venäläisiä ongella, mutta eipä näyttänyt mainittavaa menestystä heillekään suotuvan. Salakoita kyllä pintoi jatkuvasti, osa oli selvästi kutupuuhissa ruovikossa. Kalustetappioina yksi loistekeltainen toukkajigi kanavan pohjaan. Aika helposti siima katkesi, liekkö leikkautunut poikki, kun useamman kerran tuonkin jigin sain pelastettua pinteestään. Ehkä jäävät nyt kuhat hetkeksi rauhaan ja keskitytään muihin eväkkäisiin. Tuurilla voisi nousta kilohaili, yöreissulta liejutokko, siloneula, teisti tai kampela, ehkä toutaimellekin voisi antaa vielä toisen tilaisuuden...

Seipi-ö 20.5.

Aamupäivän seipiretki Sotunkiin, Krapuojalle. Bussi 742:lla luontokoulun kohdalle (arvoin oikeaa pysäkkiä turhan pitkään, mutta ystävällinen bussikuski päästi minut onneksi kyydistä pysäkkien välillä, ihan tienvarteen vaan), ja sitten sorkat napsuen Sotungintietä eteenpäin. Sopiva metsäsaareke löytyikin, josta pääsi heinittynyttä metsäautotietä puronvarteen. Metsästä löytyi jännä, pitkälle lahonnut työmaaparakki ja ilmeisesti jonkinlainen maja tai piilopirtti. Vaikka metsikkö oli luokkaa 100x100 metriä, pääsi kuusikossa ihan korven tunnelmaan. Ja tämänköhän takia mesta oli täsmäpaikka korpiaisen eli seipin saamiseen. Sieltä metsän siimeksessä virtaavalta osuudelta niitä nousi, varmuuden vuoksi oikein kaksin kappalein. Ei särkiä, tai muita harjoittelukaloja, vain kohdelajia. Uhrasin kylläkin purolle aurinkolasini, jotka putosivat sillalta veteen tuijotellessa, mutta eipä tuo paljon haitannut. Sekä Anni (jolle raportoin ekskursiosta menomatkalla) että Sakari (jolta soittelin mahdollisen paluukyydin aikatauluja) pitävät meikäläistä varmaan ihan seinähulluna. Ja aiheesta. Mutta haitanneeko tuokaan.

Kuha vol. 1. 18.5

Kuhaa koettamassa aamulla ennen töitä Töölönlahdella. Oli pirun kylmää ja pilvistä, välillä sataa tihuttelikin. Oopperan Kuhakivi löytyi helpohkosti - eipä siellä muitakaan pintakiviä ollut. Paikalta löytyi myös toukkajigi, jonka koukku oli ruostunut olemattomiin. Rautatiesillalla vaikutti tosi matalalta, juoksutustunnelilla oli kohtuullinen virtaus ja haisi kalalta. Ei kalaa, mutta kahden jigin litka tarttui koukkuun ja tuli ylös asti! Omia jigejä ei jäänyt pohjaan ensimmäistäkään, kiitos hyvän Firelinen siiman ja pehmeitten koukkujen. Mutta nou kuha. Meni maastontiedustelun piikkiin. Täytynee yrittää joskus uudestaan, mieluiten pian.

Toutsi 16.5

Toutainta yrittämässä Suvannolla. Jäi yritykseksi, eikä omaan tekemiseen oikein ollut uskoa, lähinnä kaiketi kohdekalojen vähäisen määrän ja kovan vaikeusasteen takia ennakko-odotus saaliin suhteen oli pyöreä nolla. Ja siihen se hyytyikin. Komeita pintakäyntejä kyllä näkyi, varsinkin varhain aamulla. Jotain kopaisuja siiman  päässä tuntui, mutta taisivat olla uistimen tielle osuvia salakoita ja särkiä. Väkeä oli keskiviikosta ja aamuseitsemästä huolimatta enemmän kuin vimpakeikalla, mutta olihan sääkin hienoin mahdollinen. Joku sai koho-ongella ison myrkkyahvenen, useimmat taisivat jigata kuhaa. Joku vavaton herrasmies tuli juttelemaankin.

Äitienpäivän iltaretki 13.5

Koskapa Anni pyysi iltapäivällä hieman lukurauhaa, suunnistivat äijät taas Suvannolle. Taika jäi katsomaan videoita. Tällä reissulla ei ollut ihan normaali into päällä, vähintään puoliksi oltiin velvollisuudentunnosta liikkeellä. Aluksi ongittiin Pornaistenmuurilla särkiä, mutta väenpaljouden ahdistaessa tuumin, että särkiä nyt saisi vedenpuhdistamon ojaltakin. Nousihan niitä Kristan paikasta, tosin tuntui, ettei määrä eikä ainakaan koko ollut samaa luokkaa kuin jokunen viikko sitten. Kuitenkin sen verran että hommassa pysyi mielenkiinto. Olivat muuten kutemattomia ja kutevia kaloja, kuten kuun vaihteessakin, jännä. Särkien lisäksi tunki siiman päähän pieni ahven, joka laitettiin takaisin kasvamaan isommaksi. Neljäs vuodatri (nyt: särki, salakka, vimpa ja ahven). Jossain vaiheessa särkien nostelu alkoi tympäistä, ja edes teoreettinen mahdollisuus muuhun saaliiseen ajoi takaisin Pornaistenmuurille. Muutama särki sieltäkin, kunnes Leimu heräsi ja lähdettiin kotio. Nämä särjet jalostettiin pastakastikkeeksi, uusi fileointitekniikka ei toiminut niin hyvin kuin olisi voinut toivoa.

Äitienpäivän aamuretki 13.5

Kärsimysaikaisin (n. klo 7) lähdettiin molempien muksujen kanssa kohti Espoon puroja. Tavoitteena oli antaa äitin nukkua pitkään ja lukea kaunokirjallisuutta, sekä saada isille seipi. Puro löytyi, kun oli aikamme joutomailla ja pelloilla hortoiltu, mutta seipit eivät löytyneet. Saaliina yksi särki, mutta eipähän menneet omat munat pataan. Kaikki meinasi molskia ojassa, kunnes paikanvaidon jälkeen Taika onnistuikin kastelemaan kenkänsä heitellessään keijujen lehtivenettä laineille. Sitten pyyhe kehään ja suorinta tietä kotio. Olin muuten aivan naatti tämän keikan jälkeen. Energiankulutus oli varmaan samaa luokkaa kuin naparetkellä ja vaikutus hermojen kireyteenkin varmaan samansuuntainen.

Vimpa vimpula 11.5

Aamuretki ennen työpäivää. Ylös kuudelta ja heti suvannolle. Ketään muuta ei ollut Pornaistenmuurilla, kun oli torstaiaamu ja satoikin kohtuullisesti. Mutta kannatti, vimpa nousi! Komea kutuasuinen koiras. Erikille ja Sakarille lähti välittömästi rapska tapahtuneesta. Sitten nousi vielä pari särkeä, jotka jäivät lokeille. Sitten työpaikan aamukahvipöytään höyryämään saaliista.

Leimun kanssa iltaongella 10.5

Anni ja Taika päikkärin äitienpäivätapahtumassa, joten äijät karkasi ongella illaksi Vanhiksen suvannolle. Aurinko paistoi, kerrassaan hieno ilma. Yksi helmipöllö nähtiin matkalla suvannolle. Illan tärkeimpänä tavoitteena oli - paitsi viettää laatuaikaa - saada vimpa. Venäläiset onkisällit nostelivat kyynärvarren mittaisia vimpuloita, meille tuli vain särkiä ja 5 salakkaa. Yksi vimpa (kai) irtosi nostossa. Ei aluksi harmittanut, mutta sitten jo vain alkoi harmittaa kun muut sai ja minä en! Kalat päätyi muuten poistettuina ravinteina biojätteisiin, kun Vanhiksen särkikalojen syömäkelpoisuudesta ei ollut takeita. Sitten sai kimmokkeen selvittää tämäkin asia. Nou vimba.

Kauden avaus 29.4

Avovesikauden ja samalla koko kalastusvuoden avaus! Mukana koko perhe (Anni, Taika, Leimu) sekä vierailevina tähtinä Krista ja Pave. Olimme särkiongella Viikin vanhan vedenpuhdistamon ojalla, ensin mutkassa ja sitten Viikintien suoralla ns. Kristan paikassa. Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Saaliina vajaa 30 särkeä ja yksi salakka, kolmipiikki putosi nostossa. Itse en juurikaan ehtinyt vapaa pidellä, kun piti irrotella Annin ja Taikan kaloja, laittaa matoja koukkuun tai kanniskella Leimua. Eipä tuo pahemmin haitannut, kaikilla taisi olla ihan kivaa. Ja vuodarit särjestä ja salakasta. Kivaa oli. Särjet jalostettiin tomaattiseksi tahnaksi leivän päälle. Sokkotestissä anoppi luuli syövänsä sardiinia.


Kala se on särkikin. Nämä kuvattu myöhemmin kesällä luontotalo Villa Elfvikin akvaariossa