Mahtava Itämeri 5.-6.9

Meri on hyvä
Se on sininen syvä, loputon
Saa uskomaan että kaikki muukin on

Kaikki on hyvin

(YUP - Kaikki on hyvin).

Jarkko Martikainen tiivisti aikanaan aika osuvasti jotain, mikä voisi olla tämänkin sisämaan kasvatin rakkaudentunnustus merelle. Rakastan Itämerta - sen värejä, tuoksua ja tietenkin monenkirjavia asukkaita. Oli aika suunnata jokasyksyiselle viikonloppureissulle Hangon vesille.

Lappohjan upea rantahietikko oli muutamaa siloneulaa lukuunottamatta yhtä hiljainen kuin kesälläkin. Tuulenkalojen parvi sekoitti silkan itseään toteuttavan liike-energian dynaamisuudella meikäläisen pasmat niin perusteellisesti että meinasin kantata jorpakkoon. Upea luontoelämys eläväisten omassa elementissä, vaikka lähempi tuttavuuden hierominen jäikin ensi kertaan. 

Vauhtisukkula

Aikanaan seurueemme suoriutui vesille. Liki ensitöiksemme jouduimme tosin merepelastustehtäviin, kun samoilla vesillä sukelluksiaan suorittaneen Goby Team -luontokartoittakaksikon perämoottori oli hyytynyt kesken päivän ja laivaväylän. Kiitokseksi hinausavusta saimme seitsenruototokolle täsmäpaikan, jossa niitä olisi kuulemma "ihan sikana". Ikävä kyllä aikataulu ei venynyt koordinaattien tarkistamiseen tällä kertaa, sitäpaitsi viimesyksyinen lupaus vaskikaloista painoi enemmän vaakakupissa. Vaskikala-apaja olikin sitten kalaisa kuin vessanpönttö, ainoina elämänmerkkeinä kärpäsentoukista lievästi kiinnostuneet kolmipiikit. Illalla annettiin Lappohjalle vielä yksi mahdollisuus, ja paikka palkitsikin uskollisuuden (lue: jääräpäisyyden) harvinaisen nätillä kuparinsävyisellä särmäneulalla. Yhden epävarman kampelahavainnon jälkeen nousi sellainen aallokko, että paikka meni vaihtoon. Ensin koetimme löytää Hankoniemen pohjoispuolen Kopparnäsuddenille - joko emme löytäneet tai paikka oli sen verran epämääräisen näköinen, että teimme täyskäännöksen pienelle nimettömälle uimarannalle. Outi sai täältä särmäneulansa, ei siis turha keikka tämäkään. 

Kotona väsytti armottomasti ja kaikki kamppeet olivat aivan hiekkaiset, autosta nyt puhumattakaan. Saaliin suhteen ei ehkä huippureissu, mutta minkä kaloissa hävitään, kuitattakoon huumorin ja hulluuden määrän kasvattamisella. Uusintaa ei millään malttaisi odottaa ensi vuoteen, jospa sitä vielä tässä syksymmällä...

Näitäkin on tyrkyllä osaaville

Ennen päivänlaskua ei voi 6.8

Olipa kerran, ei niin kauan sitten, pieni metsä suuren kaupungin laidalla. Metsässä oli lampi, jossa eleli monenlaisia asukkeja: vesiäisiä, näkkejä ja piikkimonneja. Ne kaikki olivat luonnostaan yöeläimiä, sillä auringonvalo kivettää ne hetkessä. Eräänä päivänä Päivänsäde ja Menninkäinen päättivät lähteä tutustumaan vedenväkeen. Päivänsäde hohti himmeästi oranssinkeltaisena, olihan kaunis auringonlasku. Menninkäisen hiuksissa oli takkuja ja housunpuntit tahraiset.

Hämärä laskeutui ja yön olennot tarkkailivat puiden suojasta kaksikkoa. Lammen asukkaat eivät kuitenkaan olleet seurallisella päällä ja ainoastaan usvakiehkurat liikkuivat veden yllä. Lumpeenkukat loistivat pinnalla häikäisevät valkoisina kuin taivaan tähdet.

Menninkäinen taittoi pienen muovisen tikun mutkalle. Maahisille käsittämätön kemiallinen reaktio sai putkilon hohtamaan pimeässä kylmää, vihertävää valoa. Ehkä se kiehtoisi kohon päällä piikkimonneja yhtä paljon kuin loistavat virvatulet ihmisiä. Virvatulet viihtyvät kaukana ihmisasutuksesta, joten ihmiset näkevät niitä nykyisin enää aniharvoin. Ei ihme että monet pitävät niitä pelkkinä taruolentoina. Täällä metsässä niitä vielä oli, ja ne sytyttivät lyhtyjään öiseen maisemaan. Ihmiset luulevat usein virvatulia pahansuoviksi eksyttäjiksi, ja aivan suotta, todellisuudessa ne haluavat houkuttella luokseen vain kaltaisiaan. Ne tuskin ovat tietoisia kulkijoille aiheuttamastaan harmista, mutta tuskin muuttaisivat tapojaan, vaikka tietäsivätkin.

Vedenväki ei kuitenkaan piittaa valoista ja suhtautuu kuivan maan kulkijoihin muutenkin epäluuloisesti. Monet niistä ovat kuitenkin hyvin musikaalisia ja jopa ihmiset ovat joskus onnistuneet houkutellemaan niitä soitollaan esiin vetisistä asuinsijoistaan. Tätä ystävyksemme eivät kuitenkaan tienneet. Edes madot, joita Päivänsäde ja Menninkäinen tarjoilivat, eivät kelvanneet.

Lopulta maahisten oli lähdettävä kotiin nukkumaan. Päivänsäde osasi lentää, mutta Mennikäinen joutui patikoimaan jalkaisin. Polulla he kohtasivat metsänpeikon, joka oli joutunut ihmisen nopealiikkeisen kulkupelin kolhaisemaksi ja jäänyt suivaantuneena ärhentelemään keskelle tietä. Useimmat maahiset pitävät pahansisuisia, ahneita ja keppostelevia peikkoja varsinaisina kiusankappaleina. Päivänsäde halusi kuitenkin auttaa otusparkaa ja nosti sätkivän, solvauksia kidastaan suoltavan rumahisen tuvaan tiensivuun, koska juuri sellaisia asioita Päivänsäde tekee. Menninkäinen otti puolestaan peikosta valokuvan, koska se on juuri sellainen asia, joita Menninkäinen tekee.



Päivänsäde lennähti kotiinsa ja Menninkäinen kömpi omaan koloonsa unille. Nukahtaessaan se vielä mietti, miten onnekas pieni olento se olikaan.