Takaisin satulaan 10.7

Edellisestä kalareissusta oli ehtinyt kulua jo hetki, vaikkei sitä ehkä blogin perusteella heti huomaakaan. Ensiapuna kalakuumeeseen lähdimme perheen pienimpien kanssa etsimään Veräjämäen ruutanalammikkoa. Jo reilun vuosikymmenen ehdin asua Helsingissä koskaan paikan päällä käymättä. Ruutamoita nyt on saanut muualtakin. Ihan hieno paikka, jyrkkärantaisen ja karun oloinen lampare keskellä kalliota. Joissakin kartoissa sitä ei edes noteerata sinisellä värillä, mutta viimeistään satelliittikuvista sijainti pitäisi selvitä. Madot olivat kaiketi viime reissun kuumuudessa nuutuneet (tämä luonnollisesti kävi ilmi vasta rannassa - koskahan ihminen oppisi tarkistamaan asian etukäteen), mutta ehkä ruutanoilla ei olisi varaa heittäytyä ronkeleiksi ruuan suhteen. Ensimmäinen ruutana olikin ylhäällä varmaan minuutissa - juuri niin pieni ja kaunis kuin lampiruutanat osaavat olla.

Pieni on kaunista, ainakin joskus

Makro-objektiivi olisi näitten tirriäisten kanssa ollut enemmän kuin tarpeen. Kaloja nousi ilman suurempaa tungosta siimanpäässä, neiti kahdeksan veen onnistui jossain vaiheessa napata omansa. Kovasta tsemppaamisesta ja pienestä jeesaamisesta huolimatta kolmevuotias nuoriherrat onnistui joko hosumaan tartutukset tai pudottamaan omansa kesken noston. Onneksi edessä pitäisi olla aivan riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia onkimisen opetteluunkin. Joku viisas on jopa väittänyt, ettei ongella vietettyä aikaa laskettaisi ihmisen päivien kokonaismittaan - siinäpä kalastajan mieltä kutkuttava keino huijata viikatemiestä. Virtaa ja intoa ainakin nuorisolla riitti, lopulta kalojen jo ajat sitten kyllästyttyä tai opittua matoaterioitten terveysriskit, piti peli viheltää poikki ennen kuin sadekuurot kastelisivat koko porukan.

Neiti kahdeksan veen tyylinäyte

Terve, ja Kiitoksia kaloista* 2.7

*Paitsi lentävä lause Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjasta, Kiitoksia kaloista on myös erään etelämantereen alkueläimen tieteellinen nimi, kaikkien zoologisen nomenklatuurin sääntöjen ja latinan kieliopin mukaan. Siis samaan tapaan kuin Esox lucius on hauki ja Homo sapiens ihminen. Tämän sukulainen, Kiitoksia ystava (latinassa ei ole ääkkösiä) kuvattiin tieteelle uutena lajina Tvärminnestä Suomenlahdesta. Ja tämä on kirkkaasti allekirjoittaneen suosikkiknoppi eläintieteen ja ylipäätään elämän alalta. Jopa huikeampi kuin tieto, että eräät Amazonin lepakot nukkuvat huonekasveinakin tuttujen nukkumaijojen uusissa, rullalla olevissa lehdissä. Jottei menisi samaan laariin muitten mätäkuun juttujen kanssa, tässä linkki alkuperäiseen tieteelliseen julkaisuun.

Asiaan.

Kartta, kompassi ja koirat

Kello herätti kesälomalaisen aikaisemmin kuin yleensä työpäivinä. Huoltsikalla kahvitellessa tuli oikein ääneen ihmeteltyä muiden asiakkaiden vähyyttä, ennen kuin tajusi aamun olevan varsinkin vuodenaikaan nähden vielä kovin varhainen. Suunta oli kohti puronieriöitten oletettuja asuinsijoja. Tiet kävivät yhä pienemmiksi ja pienemmiksi, vesistöstä oli lähinnä hajanaisia havaintoja ja sijainti kartalla tiedossa enintään suuntaa-antavasti. Jotain puhetta taisi olla GPS:n tarpeellisuudesta.

Aamupäivän ollessa jo pitkällä ylitti tie jälleen kerran puron ja lähistöltä löytyi vieläpä sopiva levike - siis maastoon. Lintuperspektiivistä virta näytti vallan kalaiselta, joten puskat heiluen metsään ja virittelemään onkia. Särki, toinen särki, kolmas särki. Vahva déjà vu edellisreissusta alkoi pyrkiä pintaan. Vaikka puro näytti ihan hyvältä, jokin ei täsmännyt. Järvikortteet huojuivat kovin miedossa virrassa, jonkinlaiset palpakot rehottivat pohjassa ja metsälaikku rantaviivan kuivalla puolella oli niin tavallisen näköistä tuoretta kangasmetsää kuusineen ja muurahaiskekoineen kuin vain olla voi. "Tämä ei ole keijukaismetsää" totesin Outille.

Keijukaismetsä

Puronieriät suosivat ymmärtääkseni pieniä latvapuroja, jotka saavat usein alkunsa lähteistä. Niiden vesi pysyy kesäkuumillakin raikkaan viileänä ja hapekkaana, mikä on lohikaloille elinehto. Varjoisa metsäpuro sammaleineen ja saniaisineen on aika tunnusomaisen näköinen - en keksinyt sille kuvaavampaa termiä kuin 'keijukaismetsä'. Siispä sellaista etsimään. Puronieriöitä voi tiettävästi olla myös peltojen ja viljelmien läpi virtaavilla paikoilla, joten yksi sellainenkin kokeiltiin matkan varrella. Särjet ryntäsivät kilvan penkan alta madon kimppuun, mistä tehtiin nopeat johtopäätöset kohdekalojen puuttumisesta. Nopeimmalla (tai ahneimmalla) särjellä oli matkassaan ilmielävä kalatäi, joka saattoi olla myös vastuussa sen kyljen häijynnäköisestä verestymästä.

Nyt on keijumetsää

Yhä ylemmäs

Outin tyylinäyte

Metsäautoteitten labyrintti kävi yhä käsittömämmäksi, enkä ole ollenkaan varma, löytäisinkö uudestaan yhtään vähemmällä eksyilyllä paikalle. Tierumpu kavalsi puron olemassaolon, ja paikka oli aikaisempiin verrattuna metsäisen ja muutenkin lupaavan oloinen. Rannassa taisin todeta tämän ääneenkin. Purokalastuksen yhteydessä muistetaan aina korostaa kuinka säikkyjä kalat ovat ja kuinka pitää olla vähintään Mustanaamio, että kalastusta edes kannattaisi yrittää. Vajavaisilla ninjantaidoillamme lähestyimme kyyryssä vesirajaa ja heti ensimmäisestä poolista nappasi. Puronieriä, pieni, mutta sievä. Olin jo joskus lajimääräprojektin varrella miettinyt, mikä olisi hyvä päätös. Toisaalta olisi hienoa jättää sokeriksi pohjalle majesteettinen lohi tai karppi, toisaalta yhtä lailla sopivaa olisi päättää johonkin tuiki tuntemattomaan vaskikalaan tai rantanuoliaiseen. Käytännössä homma eteni loppuun asti samoilla askelmerkeillä kuin alussakin: kohteena oli aina helpoimmaksi arvioita ja vuodenaikaan sopiva laji. Onneksi viisipiikki ei sentään jäänyt viimeiseksi, se meinasi turhan monta kertaa aiheuttaa täydellisen hermoromahduksen. Muutaman hutireissun jälkeen puronieriä oli ehtinyt kerätä sopivasti nostetta, minkä lisäksi mieltä lämmitti, että omalla päättelyllä saattoi olla jotain osuutta tapahtumien myönteiseen lopputulokseen.

Puronieriän rantautus toistettiin vielä muutaman otteeseen, Outikin sai pian omansa nieriänsä, kuten myös päivän suurimman kalan, joka piti siltarumpua reviirinään. Ainakin tällä paikalla puheet kalojen säikkyydestä tuntuivat vahvasti liioitelluilta. Ehkä humuksen selvästi ruskeaksi värjäämä vesi teki kaloista vähemmän arkoja kuin kristallinkirkas vaihtoehto. Kahvi- ja kakkutauko tuntui riittävän täysin paikan rauhoittumiseen, ja kalat uskaltautuivat napsimaan pinnasta lentäviä ötököitä. Paikallisten ilmavoimien hyökkäykset meitä kohtaan olivat kyllä suomalaisitikoitten mitta-asteikolla huomattavan perspuolisia.

Rutikan kautta kotio
Paluumatkalla harrastettiin vielä hieman lisää kotimaanmatkailua. Kumpikin palasi reissusta puronieriäelisten lisäksi taimenpinnaa (ikävä kyllä alamittaista) rikkaampana ja Hausjärvellä Outi ennätti nykäistä ylös piikkimonnin ennen kuin kotiintuloaika alkoi painaa päälle. Taas jäi reissusta kalojen lisäksi  myös muutama mukava paikka uusintavisiittejä odottamaan.

Illemmalla tieto 50. rajapyykin rikkoutumisesta piti viestitellä sidosryhmille ympäri Uuttamaata, Suomea ja lopulta Eurooppaa. Seuraavana aamuna huomasi ajatusten hakeutuvan jo hyvin tutuille urille - mitäs sitä seuraavaksi keksisi, olisikohan jo kyllin pimeää rantanuoliaisen tai ankeriaan tavoitteluun vai pitäisikö sittenkin panostaa sulkavan ongintaan...

Kireitä siimoja kaikille ja hyvää kesää.

-JG

Prologi: 50. lajia etsimässä

Kalastuspäiväkirjan 100. postauksen oli alunperin tarkoitus kertoa 50. suomieliksen tarina. Juttu uhkasi kuitenkin paisua niin mittavaksi, että katsoin parhaaksi jakaa sen kahteen osaan. Tämä ensimmäinen osa käsittelee (laji)kalastuksen ehkä kuuminta perunaa, paikkatietoa.

Kaikenlaisille linjauksille kalapaikkojen jakamisesta löytyy kannattajansa ja hyvät perustelunsa. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen itse saanut tähyillä hyväksi todetuille kalapaikoille pioneerien olkapäillä seisten - eli löytänyt moneen kalaisaan paikkaan muiden blogikirjoittajien työn ja joviaaliuden pohjalta. Koetan tässä laittaa hyvän kiertämään. Toisaalta, kiinalaisen sananlaskun sanoin "Anna miehelle kala, ja ruokit hänet päiväksi, opeta mies kalastamaan ja ruokit hänet loppuiäksi" Unohdetaan hetkeksi mitä lajikalastajan läheiset mahdollisesti olisivat tuon kirjaimellisesta tulkinnasta mieltä, ja muokataan se muotoon: "Kerro miehelle kalapaikka, ja hän tietää yhden kalapaikan. Opeta hänet etsimään kalapaikkoja, ja hänellä on loputtomasti kalapaikkoja".

Kalapaikkojen etsiminen on nimittäin hauskaa - ihan oikeasti, lupaan! Ainakin sopivassa määrin salapoliisin ja löytöretkeilijän luonteenlaatua omaaville onkimiehille se voi olla aivan oma huvinsa. Alku on toki aina hankalaa ja usko koetuksella. Kivinilka tapaus pari postausta takaperin valaisee aika hyvin, miten aivan oikeatkin lähtökohdat voivat johtaa tragikoomisen väärään lopputulokseen.

Esimerkkilajina toimii puronieriä. Ensiksikin lajille löytyy pienillä penkomisella monia oivallisia apajia. Pohjois-Suomessa tuntuu vallitsevan suoranainen runsaudenpula, täytyy vain päättää suunnatako Kemijoen latvoille, Itä-Lapin Savukoskelle vai jonnekin muualle. Kalaakin on kaikesta päätellen aika mukavasti tarjolla. Eteläsuomalaisille perhokalastustaitoisille oiva vaihtoehto on kuulema Hammonjoki Hollolassa.

Itse en ikävä kyllä ole koskaan perhokalastuksen saloihin vihkiytynyt, ja lisäksi olin pahasti matkusrajoitteinen. Puronieriällä kuitenkin tiettävästi on lisääntyviä kantoja siellä täällä ympäri Hämettä ja Pirkanmaata, ehkä Uudellamaallakin. Puronieriä on nimensä mukaisesti pienten purojen laji, ja pienten purojen paikalliset kalakannat ovat tunnetusti pieniä ja haavoittuvaisia. Ei mikään ihme, ettei puronieriäpaikoista huudella suureen ääneen toreilla, yksikin puron poikki viritetty verkko voi tehdä pahaa jälkeä - ja jottei menisi sormella osoitteluksi, kyllä vapakalastajienkin harkintakyky toisinaan pettää. Ja äskeisellä en toki tarkoita että Sinä, rakas lukijani, et olisi aivan yhtä eettinen ja tiedostava kuin viereinenkin onkisälli (paitsi sinä siellä takana, sinä olet kyllä kalastajan irvikuva). Jätän nyt blogin yleisestä linjasta poiketen puron nimeämättä (itse asiassa en usko että sillä edes on nimeä), pääpointti on, että "oman" eteläsuomalaisen nieriäpuron löytäminen on mahdollista ja kuinka se käytännössä tapahtuu. Vaikka puronieriä ei olekaan lainsäätäjän "lohi- ja siikapitoisia" vesistöjä määritellessään tarkoittama lohikala, on vastuullisen lajikalastajan syytä varmistaa, onko virta sellaiseksi määritelty muun kalastonsa takia.

Löytyi!

1. Kalastusblogit
Ilmeinen uusien kalapaikkojen lähde ovat netin kalastusblogit - olet jo ihan oikeilla jäljillä, koska olet sellaisessa. Itse en eri kalastus- tai kalablogeista puronieriän suhteen löytänyt varmaa paikkatietoa, mutta puronieriäpuroilta otettujen kuvien perusteella syntyi aika selkeä käsitys, minkänäköinen paikka on hakusessa.

2. Kirjallisuus
Suomalainen kalastaja on monen muun maan kohtalotovereihinsa verrattuna etuoikeutetussa asemassa, meillä julkaistaan paljon hyviä kalatunnistusoppaita, ja jopa pari lajikalastusta käsittelevää kirjaa on nähnyt päivänvalon. Viimeksimainitun pioneeri, Markku Myllylän Bongaa 50+ fisua sisältää monista lajeista jopa kalapaikkatietoa vaihtelevalla tarkkuudella. Vanhasta Erä-lehdestä (taisi olla 7/2010) löytyi tietoa puronieriän kalastuksesta yleensä.

3. Some, keskustelufoorumit, uutiset jne.
Näissäkin liikkuu toisinaan juttua kalapaikoista, tiedon luotettavuuden suhteen on hyvä muistaa lähdekritiikki ja vaikka varmistaa, voiko tieto edes periaatteessa olla oikea. Väärinmääritysten, väärien paikannimien ja epäilemättä silkkojen valheidenkin joukosta pitäisi oikea informaatio pystyä onkimaan. (Puronieriän suhteen löytyi muuten ihan kohtuullisen tolkullisen kuuloistakin juttua) Luottavuuden arvioinnissa auttavat...

4. Viranomaisraportit
Esimerkiksi RTKL:n kala-atlas saattaa auttaa erottamaan fakta ja fiktio. Toki atlasdatassakin on puutteensa, mutta sen pohjalta voi ainakin vesistön tarkkuudella sanoa, onko laji on siellä koskaan ylipäätään esiintynyt. Kartoitukset, selvitykset ja arvioinnit ovat lajikalastajan aarteita, mutta usein ne löytää helposti vain jos osaa jo valmiiksi hakea vesistön nimellä.

5. Tieteelliset artikkelit
Samaisen RTKL:n julkaisuista löytyi puronieriän tieteellisen nimen perusteella hakemalla useampikin lajin ekologiaa ja leviämistä käsittele tieteellinen artikkeli. Nämä olivat vieläpä kaikki kätevästi open access -tyyppisiä, avoimesti ladattavissa ja luettavissa ihan ilmaiseksi. Etenkin vieraslajien menestyksekkään invaasion edellytyksiä selvitellyt artikkeli sisälsi aika monta potentiaalisen tuntuista paikkaa.

6. Kysy
Jos kaikki muu pettää, voi viimeisenä oljenkortena kysäistä vieruskaverilta. Tai vaikka heti ensimmäisenä. Vaikka kaikki eivät haluaisikaan kertoa koko maailmalle parhaita kalapaikkojaan, voi sopiva yhdistelmä kohteliaisuutta ja uteliaisuutta viedä pitkälle.

7. Joku muu mikä
Aivan varmasti tässä eivät olleet vielä kaikki mahdolliset keinot, ja oikea vastaus saattaa olla yhdistelmä useamman eri lähteen tiedonmurusia.

Sitten vain rohkeasti kokeilemaan! Puronieriäkin vaati muutaman harjoittelureissun ennen löytymistään. Viimeisin yritys löytyy täältä. Jossain vaiheessa oli suorastaan huvittavaa, miten paikkansapitäväksi sanonta "kolmas kerta toden sanoo" uhkasi muodostua. Melkein jokainen laji tuntui vaativan pari yritystä ennen kuin antautui (Toki on syytä huolehtia, ettei tällaisesta tule itseään toteuttavaa ennustusta - jos ei itsekään usko mahdollisuuksiinsa, kalaa harvemmin tuleekaan.)

Jatkuu ensi numerossa...

Kalabongauksesta ja siitä bloggauksesta

Joskus tuli tässäkin blogissa yritettyä selittää lajikalastuksen viehätystä järkisyillä. Toisinaan varmaan itse kukin tuntee tarvetta selitellä ulkopuolisen silmin älyvapaita tempauksiaan hieman yhteiskuntakelpoisemman kuuloisiksi. Luonnontuntemusta, omien rajojen kokeilua, havaintoja kalatutkimuksen käyttöön - kyllähän te tiedätte. Mutta ei kalabongaus, tai edes vapaa-ajan kalastus, ole järkevää. Pohjimmiltaan siinä on kyse vilpittömästä kiinnostuksesta ja toisinaan voimakkaistakin tunnereaktioista. Mahdolliset järkisyyt ovat toki plussaa, mutteivät mitenkään välttämättömiä. Vaikea harrastuksen hienoutta onkin avata jollekulle, joka ei jaa intohimoa kalastukseen - yhtä vaikea kuin allekirjoittaneen on nähdä vaikkapa kieltenopiskelun, totoamisen tai villapaitojen tekemisen mahtavuutta. Näen toki järkiperusteet, mutta en voi sanoa suorastaan syttyväni innosta. Lajikalastusta tuli aikanaan kokeiltua, se kolahti ja teki selvää jälkeä.

Miksi blogi? Yksi syy oli säilöä muistot mukavista (kuten myös niistä luonnetta kasvattaneista) reissuista muistinmenetyksen varalle, kuten blogin nimikin jo kertoo. Lisäksi kirjoittaminen on kuten mikä tahansa muukin taito: rutiini säilyy tekemällä, paljon tekemällä saattaa tapahtua jopa kehitystä. Usein blogitekstit ovat käytännössä olleet tajunnanvirtaa: kirjoitus kalareissun tapahtumista tuoreesta muistista suoraan bloggerin alustaan, kuvien lisäys, oikoluku, esikatselu ja julkaisunapin painallus. Ainakin omasta mielestäni parhaissa teksteissä on ollut joku muukin idea, ja ne ovat saattaneet vaatia pitkäänkin kypsyttelyä. Joskus hyviä ideoita blogikirjoitusten sisällöksi on jäänyt käyttämättä, kun niitä ei minkäänlaisilla järkevillä aasinsilloilla ole saanut nivottua osaksi tarinoita.

Nuorempana tehtyjen vaellusretkien peruskala, harjus

Lopuksi - harrastuksen kallistuminen perinteisestä kalastuksesta lajikalastuksen puolella olisi saattanut jäädä tapahtumatta tai ainakin ollut paljon möykkyisempi taival ilman toisten lajikalastuskirjoittelua. Kaikkihan hyvin kirjoitettuja kalajuttuja mielellään lukevat, mutta jutut loppuvat äkkiä, jos kukaan ei kirjoita. Itse opin valtavasti lajikalastuksen paikoista, tekniikoista ja myös asennepuolesta muilta, ehkäpä joku on oppinut tästä blogista jotain uutta tai saanut edes hyvät naurut. Nykyisin jopa lajikalastusblogeja on useita ja kaikki sivupalkissa mainitut ovat mielestäni suositeltavia. Alkuaikojen innoittajina toimivat varsinkin seuraavat neljä:

Kalakerho siloneulan blogin jutut ja kuvat, viimeisimpänä aluevaltauksena vielä videot, saavat kerta toisensa jälkeen tietoverkon muut sisällöt ja myös kotimaiset paperimediat näyttämään kakkosdivarin pelaajilta. Nykyisin sisältö on aika paljon isojen särkikalojen ongintaa, mutta etenkin kalamaratonjutut tarjoavat paljon puritaanisimmallekin fongaajalle. Tsekkaa-Jos-Et-Usko (TJEU): Jollei elämää suurempi, niin ainakin elämän kokoinen kalamaratonraportti 2012.

Weksu Karsikkaan Unelmahommeja on harmillisesti hiljentynyt jo parisen vuotta sitten, mutta arkistot ovat vertaansa vailla oleva suomalaisen lajikalastajan aarreaitta. Kuten monet muutkin nautittavat asiat elämässä, lukukokemus on parhaimmillaan suurina annoksina. Blogin saavutusten joukkoon voitaneen lukea myös (TJEU) sulkavan nostaminen tavoiteltujen arvokalojen joukkoon.

Antti Saarikosken Heittokala Tarantella lähtee kalaan vahvasti asenne ja innostus edellä. Vaikeita hetkiä on jokaisen kalabongaajan taipaleella, jolloin voi onneksi ammentaa vähän toisten tinkimättömästä asenteesta omaan tekemiseensä. TJEU sitkeän uurastuksen ansaittu päätös.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Suomen lajikalastuksen monitoimimies ja Duracelltyyppi Juha Salosen Fongausta ja kalastusta ympäri Suomen (tunnetaan myös aikaisemmilla nimillään Elämä minun silmin ja Taimen minun silmin). Elämänmakuista meininkiä, edustavana esimerkkinä (TJEU) tuoreehkon isän kalareissu tyttärensä kanssa.

Kalahatun nosto teille kaikille.

Joskus olen miettinyt, monessako maassa on Suomen kaltaista lajikalastushörhöjen yhteisöä. Englanninkielisen kulttuuripiirin alueella ainakin näyttäisi jokusia olevan (muut taitavat olla allekirjoittaneelle ylittämättömän kielimuurin takana), mutta se ei toki vähennä kotoisen lajikalastuskulttuurin arvoa. Vielä 15 vuotta sitten harva oli tullut ajatelleeksi koko harrastusta, nykyään kalamaratonit vetävät väkeä yhteensä satamäärin, aiheesta on julkaistu jo kaksi kirjaa ja edelleen joka vuosi keksitään uusia kujeita.

Mutuelis nousi myös aikoinaan Lapista

Itsellä uusien lajien etsiminen on jo vuosikausia ollut harrastuksen keskiössä. Pohjimmiltaan siinä lienee kyse jonkinlaisesta löytöretkeilystä, uusista haasteista ja rajaseudusta. Samalla on ehkä oppinut jotain yleisiä lainalaisuuksia kaloista ja saattanut vahingossa kehittyä jopa vähän etevämmäksi kalastajaksi. Ei 50 suomielistä lopulta mitenkään mahdoton saavutus ollut - jos se onnistui tällaisella koheltamisella ja häröilyllä, onnistuu se ihan varmasti keneltä tahansa muultakin.

Arkistojen kätköistä: kivinilkka ja ensimmäinen karppireissu

Tanssi kivinilkan kanssa lähti liikkeelle valmiita askelmerkkejä seuraten. Kotiläksyjen merkitys ja kohdelajin elämäntapojen opettelun tärkeys oli sisäistetty, samoin oikean paikan, ajan ja tekniikan osuus. Kivinilkan tapauksessa pääteltiin, että lajin tavoittaisi todennäköisemmin pimeällä kuin valoisalla, ennemmin viileän veden aikaan kuin kesähelteillä. Saalista tavoiteltiin pohjaongella ja matosyötillä, paikkana Lauttasaaren ympärillä lainehtivat vedet olivat jo tuolloin hyvien nilkkamestojen maineessa. Yhtälön osaset olivat kohtuullisen hyvin kohdallaan, mutta yhteenlaskuvaiheessa kompuroitiin. Huomasimme kaverini Otson kanssa nykivämme pohjaonkiamme viheliäisen kylmässä syysyössä keskellä Lauttasaaren siltaa ja pohtivamme, missä kohtaa kaikki meni pieleen. Varmaan puolisen tuntia jaksoimme opettaa matosia uimaan ja pohdiskella kivinilkan sielunelämää syvällisyyksiä, ennen kuin totesimme pystyvämme elämään aivan hyvin ilman omakohtaista kokemusta mokomasta lierosta. Revanssia piti odottaa kauan, mutta lopulta nilkan kanssa lähdettiin uudestaan tatamille. Monta tuloksetonta, vaan ei toki turhaa, keikkaa Ruoholahden kanavalle, Kaapelitehtaan rantaan, Hernesaareen ja epämääräisille helsinkiläisrannoille tuli nilkan perässä tehtyä, matkan varrella rannalle nousi ahvenia, särkiä, salakoita, lahnoja, pasureita, mustatäplätokkoja, jopa puukonmittainen turska. Lopulta kirjallisuudesta, netistä ja somesta tuli sellaiset ristisuuntimat kivinilkka-apajalle, että tämäkin eväkäs poistui ennennäkemättömien otusten luettelosta. Ottipaikalle pääseminen toki vaati parkouraamista vanhan teollisuusalueen aitojen ja kuormalavaröykkiöiden halki, mutta se onkin jo toinen tarina...

Ensimmäinen karppireissu
Lajipyynnin alkuhuumassa moni asia vaikutti helpolta, jopa särkikalojen kunkun tavoittelu. Ensimmäiselle yrityksellä lähti seuraksi pari työkaveria, joitten kanssa vastuu viikon mittaisesta ennakkosyötöstä saatiin näppärästi jaettua. Mäskäys olikin onnistunut, illan tullen Arabianrannan kuivemmalle puolelle nousi särkiä, lahnoja ja varsinkin sorvia ihan niin paljon kuin vain jaksoi nostaa. Meno oli kuin Hulluilla päivillä, ja olin aivan varma, että pian sieltä ryysiksestä karppikin nousisi, ainakin jollekin meistä. Hämärä laskeutui ja kalantulo lakkasi sorvien painuessa yöpuulle. Myöhemmin karpinkalastuksessa tutuksi tullut yöllinen odotus oli päässyt hyvään alkuun, kun noin kolmannella kalareissullaan oleva, epäilemättä anonymiteettiä tässä yhteydessä arvostava työkaverini päätti havainnollistaa Newtonin ensimmäisen lain eli jatkuvuuden lain käytännössä. Kädessä heiton aikana pidetty taskulamppu jatkoi liikettää heiton suuntaan, kunnes Maan painovoiman vaikutuksesta se laskeutui molskahtaen keskellä tonttia ja jääden kaikkien ällistykseksi loistamaan pystyyn mutapohjassa. Jollei yllättävä yöllinen valoshow saanut vesistön kaikkia karppeja pakosalle, lampun urheasti takaisin sukeltanut sankari viimeisteli töllöntyön. Nauratti, nolotti, ja olo oli ylipäätään aika absurdin epätodellinen. Reissu oli tätä loppuhuipennustaan myöten ratkihauska, ehdottomasti ikimuistoisimpia, vaikka kohdekalasta ei nähty suomuakaan. Ehkä osittain juuri hyvän alun myötä karpinpyynti alkoi viehättää, vaikka totuuden nimessä karpin täydellinen puuttuminen alkoikin jossain vaiheessa häiritä reissujen rentoutusarvoa. Lopulta onnistuminen tuolla ihan ensimmäiselläkään keikalla ei liene ollut kovin kaukana - paikka oli lopulta noin kymmenen metrin tarkkuudella sama, jolta ensimmäinen karppi rantautui, loppukesäinen ajankohta oikean suuntainen, eikä esisyötössäkään luistettu. Ehkei edes yöllinen mesoaminen vedessä olisi lopullisesti pilannut karppioptiota. Lopulta vain pimeävarustuksen puutteellisuus ja kärsimättömyys taisivat muodostua ylipääsemättömäksi esteeksi. Saaliittomuudesta tehtiin kuitenkin johtopäätös, että jotain pitäisi tehdä toisin, mistä alkoi yhteensä pari vuotta kestänyt ketunkierros ennen ensimmäistä karppia. Väliin mahtui kaikenlaisia, pääosin hätäisiä ja huonosti pohjustettuja reissuja, ja lopulta myös se jolla karppi annettiin. Karppiodysseian loppusuora ja päätös on dokumentoitu tänne.

Arkistojen kätköistä: piikkimonni ja hopearuutana

Ajatus lähteä moikkaamaan piikkimonnia taisi alunperin kummuta otuksen hieman koomisesta ulkomuodosta: sammakon nuijapään ja lasten muoviötökän suojaamattoman yhdenillanjutun tulokselta näyttävä eväkäshän on vallan vastustamaton! Muistaakseni Kotkan Maretariumin akvaristille heidän piikkimonniensa alkuperää ääneen ihmetellessäni sain koordinaateiksi Pyhtään Kärsäjärven. Bussi vei jo ennen nykyistä halpishinnoittelua kohtuuhintaan Pyhtään motellin pysäkille ja seikkailu saattoi alkaa. Reikätaskuisen opiskelijan budjetti ei toki motelliin venynyt, majoittumista varten mukana oli teltta. Ennen älypuhelinten karttojen (ja ilmeisesti myös paperikartan ja kompassin) aikaa taisimme onnistua ohittamaan lammen lopulta kolmelta sivulta neljästä, mutta onneksi valittu sivu oli kesämökeistä ja muusta asutuksesta vapaa. Vesi oli ehdottomasti lämpimintä, mitä olen koskaan Suomen luonnossa tavannut, hieman epäilytti olisivatko kalat kiehuneet. Hämmennys oli suuri, kun lampi  alkoi pukkaamaan viiksivallujen sijaan kämmenen kokoisia suutareita. Ehkä puolen tunnin odotuksen jälkeen piikkimonni löysi syötin koukkuineen, minkä jälkeen enää mikään maailmassa itikoista epätasaiseen telttapaikkaan ei haitannut.

Piikkimonni. Taustalla silloinen tyttöystävä, nykyinen rakas vaimo

Niemenmäen hopeaa
Hopearuutana sai aikanaan liki omankin kuontaloni muuttamaan hopeanharmaaksi. Ruutanalle oli kyllä tiedossa täsmäpaikka, Niemenmäessä sijaitsevat Tilkan lammet, kalat vain olivat täysin yhteistyökyvyttömiä. Tai sitten en vaan osannut. Ensimmäisillä keikoilla saalis taisi koostua sormenmittaisista särjistä, neiti neljä vee onnistui kyllä aina saamaan ystäviä paikallisista pikkulikoista. Aikanaan hopearuutana sitten nousi, ja sitten niitä olisikin saanut nostella kerralla koko parven. Näillä ja vastaavilla reissuilla lienee valettu pohja neiti kahdeksan veen kala- ja vesiluonnontuntemukselle: oletusarvoinen vastaus tuntemattoman kalan lajin lajista on edelleen "mustatäplätokko".

Tien päässä - 50 lajia koossa 2.7

Vuonna 2012 PSY 6 julkaisi nettihittinsä Gangnam Style, Lontoossa pidettiin kesäolympialaiset ja Mars-mönkijä Curiosity laskeutui onnistuneesti punaisen planeetan pinnalle. Historiallisten hetkien joukkoon kiilaa myös Kalastuspäiväkirja-blogin ensimmäinen postaus. Blogin ohuehkona ja väliin rispaantuneena punaisena lankana on alusta asti ollut tallentaa matka kohti 50 pyydetyn suomalaisen kalalajin rajapyykkiä. Lähtöviivalla lajeja taisi olla koossa 33, mutta luotto omiin kykyihin oli kova.

Blogiin on nyt vajaan neljän kauden ajalta kirjoitettu likimain kaikki kalareissut - pari ilman omaa postaustaan jäänyttä eivät ole olleet sen enempää saaliillisesti kuin muutenkaan erityisen ikimuistoisia. Tarinalle oli tarkoitus kirjoittaa myös säädyllinen loppu - pystyynkuollut, ajan, juttujen tai innostuksen lopahdettua päivittämättä jäänyt blogi on surullinen näky. Viisipiikin jälkeen iski outo haikeus - seuraava uuden lajin saamiseen päättyvä reissu olisi Kalastuspäiväkirjan viimeinen luku. Ohjelmistossa on vielä joitakin poimintoja ajoilta ennen kirjoitustaidon ja bloggaamisen keksimistä, Kalastuspäiväkirjan 100. postaus, metatason höpinää lajikalastuksesta ja bloginpitämisestä ja lopuksi grande finale, 50. lajin tarina.

Nyt, hyvät lukijat, on erinomainen hetki jättää joku kommentti. Anonyymi kommentointi on myös mahdollista, valitkaa postauksen lopusta kommenttilinkki, kirjoittakaa jotain, ja lopuksi pudotusvalikosta nimivaihtoehdoksi Nimetön. Pitäisi siis onnistua helposti ja mukavasti ilman Google-, WordPress- tms. tiliäkin (Minun tosin pitänee edelleen hyväksyä kommentit ennen julkaisua). Poiketkaa sanomaan moi, jättäkää linkki omaan blogiinne tai veikatkaa, mikä 50. laji oli. Tai kommentoikaa vaikka mitä seuraavaksi: nyt kun lajimääräprojekti on taputeltu päätökseensä, pitäisikö viimeinkin osallistua kalamaratonille? Laittaa vavat myyntiin ja alkaa harrastaa jotain uskottavampaa, vaikka golfia ja viskien juomista? Kokeilla nouseeko 50 lajia nyt kalenterivuodessa? Elämmekö niin kovia aikoja että blogin eläkeikä olisi kestävyysvajeen torjunnan nimissä nostettava 50:stä 65:een (teisti, seitsenruototokko, piikkikampela, sulkava, miekkasärki, valkoevätörö, rantanuoliainen, lohi, muikku, vaskikala, kilohaili, kirjoeväsimppu, piikkisimppu, ankerias, nokkakala... Kyllä se on mahdollista!)? Oliko jo korkea aikakin vähentää puujalkavitsien ja kömpelöiden sanaleikkien määrää internetissä? Vai pitäisikö lopettaa tämä sisällä päätteen ääressä istuminen ja lähteä vaikka ongelle?