sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kolmas kerta toden sanoo 10.4

Kevyttä tuulta, pilvipoutaa ja vapaa aamu. Tuosta ei olosuhteiden siikaongelle tarvitse parantua. Yleensä ottaen en kehuisi olevani penaalin aamuvirkuin kynä, mutta retkelle ei yleensä ole mitään vaikeuksia nousta jopa ennen kukonlaulua. Siihen aikaan kaupungilla eivät yleensä ole liikkeellä edes viimeiset tanssiravintoiloista kotiinpalaajat - kaikenlaisia kiinnostavia hahmoja yöllisistä koripallotreenaajista alkaen on kyllä tullut vastaan. Ihmisten ollessa unten mailla on Helsinki hetken eläinten, joita näkee joskus yllättävän paljon, kaneista rottiin, siileistä kettuihin.

Ikävä kyllä lyhyellä varoajalla en saanut houkuteltua ketään mukaani rantaan. Kevätviikonloppuina ei Lauttasaaren siikarannoilla tarvitse kuitenkaan yksin olla, ja kalastajat ovat keskimäärin mukavaa ja joviaalia sakkia - vierustoverin kanssa voi hyvin jutella niitä näitä aikansa kuluksi. Siianonginta on ainakin oman kokemukseni mukaan lähes pelkästään odottelulaji: absoluuttiset totuudet kalojen oleskelusyvyyksistä ja -etäisyyksistä kestävät vain tunteja, ennen kuin parvet uivat toisaalle. Toki tietyt paikat ovat toisia enemmän kalojen suosiossa, suuria linjoja voi koettaa hahmottaa paikan päällä, eikä silloin kannata jääräpäisyyttään tai vääränlaisten välineitten takia pyytää sieltä missä kalat eivät selvästikään liiku. Yleensä ottaen siikoja ei kuitenkaan voi kiirehtiä, ja itselleen tekee palveluksen, kun järjestää olonsa sillävälin mahdollisimman viihtyisiksi. Hyvässä seurassa aika rientää itsestään, eivätkä mahdollisesti pitkiksi venyvät tärppivälit pääse häiritsemään. Edes munapatareissu ei jää kaivelemaan, jos päivä on mennyt mukavasti piknikin, muuttolintujen tarkkailun ja yleisen maailmanparantamisen merkeissä. Jonain päivänä toteaa perustavanlaatuisen muutoksen ajattelussaan, ja tärkeintä grammojen, kappalemäärien tai lajien sijaan onkin rento yhdessäolo ja kaikenlaisen suorittamisen hetkellinen unohtaminen.

Erityisenä keväisten siikarantojen ilmiönä ovat onkijoiden eläinystävät: räyhäkkäät lokit ja viekkaat varikset tulevat kärkkymään perkkeitä joskus läheltäkin, ja voisin vaikka vannoa, että samat yksilöt päivystävät tietyillä rannan osuuksilla keväästä toiseen - arkiset lintumme voivat olla ällistyttävän pitkäikäisiä, ellei jokin turma osu niiden kohdalle.

Varis. Kuvan varis ei liity tapaukseen.

Muutama siika repussa päättyi tämäkin reissu. Sillalta näemmä nousi jo ihan mukavasti silakkaakin. Vieläköhän sitä ennättäisi kerran tänä keväänä siikaongelle vai pitäisiköhän jo vaihtaa lajia...

Västäräkistä vähäsen 8.4


Päiväkodin kehittämispäivä on yleensä keskellä pikkulapsiperheen arvaamatonta arkea limboileville vanhemmille kirosana. (Niille lukijoille, joille termin sisältö on mahdollisesti vieras, selvennettäköön että päikkäri on silloin kiinni. Ja vakavasti puhuen sosiaalitoimen ihmiset tekevät omien kokemusteni mukaan todella ahkerasti työtä ja ovat ehdottomasti kerran puolessa vuodessa ansainneet tilaisuuden käyttää yhden työpäivän toiminnan suunnitteluun.) Keväällä se oli kuitenkin mitä mainioin (teko)syy retkelle merenrantaan, minne perheen nuorimmaista ei tähän mennessä oltu vielä huolittu. (Jokainen vauhdikkaiden nelivuotiaitten kanssa aikaansa viettänyt pystynee keksimään koko joukon parkuvia ja vettävaluvia syitä valitulle linjalle.) Nuorenherran lisäksi Outi lähti oman jälkikasvunsa kanssa retkiseuraksi.

Kohtuullinen puhuri teki kalastuksen perinteisillä siika-apajilla sekä teknisesti haastavaksi että kaikin puolin epämiellyttäväksi. Suosiolla siirryimmekin tuulen alapuolelle: kalat saisivat uida sinne jos olisivat uidakseen, pienet ja isot retkeläiset ainakin olisivat iloisempia. Aika kauan ensimmäistä kalaa saikin odotella. Perinteiseen tapaan ruoka oli valmis ja lämmin, kun yksi vavoista rojahti kalliolle ja ilmaisi näin hienovaraisesti otista. Sillä välin kun siika oli rantautettu, kuvattu ja perusteellisesti ihmetelty, olikin retkikeitin sammunut ja ruoka jäähtynyt. Tälläkin kertaa saalis oli varsin maltillinen, joskin kalojen koko oli kasvanut edelliskerrasta.


Koolla tai määrällä ei tainnut olla suurta väliä kenellekään - toki oli mukavaa että jotain kotiinviemistä tuli, ja pojat olivat silminnähden täpinöissään kaloista. (Toisaalta, varmaan itsekin pudottaisin silmäni jorpakkoon silkasta hämmästyksestä, jos joku kiskaisisi rantaan käsivarteni mittaisen siian.) Pikkuautojen vierittäminen rantakallioilla, kiipeily ja tietysti eväiden syönti olivat se oikeasti keskeinen sisältö, meren, auringon ja raittiin ilman ohella. Kevään ensimmäiset västäräkit lensivät rantaan myöten - kesä on pian täällä. Illalla itse kenelläkin taisi olla orastava terassirusketus.

Sama kaiku on askelten 3.4

Allekirjoittanut yksinkertaisesti rakastaa kevättä - valoisat aamut, muuttolinnut ja märän maan geosmiinin tuoksu. (Mikä katupöly, koirankakat ja siitepölyallergia, la-la-la-la-laa, en kuule...). Harvinaisen pitkältä ja ankealta tuntunen talven jälkeen oli korkea aika päästä tuulettumaan avoveden ääreen.

Seuraksi rantaan istumaan lähti ensimmäiselle kalaretkelleen neiti yhdeksän vee. Huima juttu, että vielä parisen vuotta sitten (2013-2016 = pari. Ei ihme, että joillain ihmisillä on parisuhdeongelmia) neiti kuusi veen kanssa olimme viikon tarkkuudella samaan aikaan pilkkineet puolimetrisillä kevätjäillä. Nyt ei jäistä ollut Lauttasaaren rannassa tietoakaan, vaikka illan usvainen viileys kyllä pyrki luihin jo ytimiin asti. Onneksi retkiseura piti huolen riittävästä taukoliikunnasta, eikä lintujen tarkkailun, piiloleikkien ja yleisen tutkimusmatkailun lomassa juuri jäänyt aikaa kuluttaa peffaansa rantakallioita vasten.

Kuten ylläolevasta voinee päätellä, kalastus oli tärkeysjärjestyksessä noin sijalla seitsemäntoista bussiaikataulujen seuraamisen ja seuraavan koulupäivän välissä. Selvästi perinne on neiti yhdeksän veelle tärkeä ja rakas, kalastuskomponentti kulkee mukana omalla painollaan. Siikojen haavimiseen ja kelaamiseen kyllä ryhdyttiin innokkaasti, molempia aktiviteetteja pääsi kokeilemaan kerran illan aikana.

Eväiden jälkeen neiti syventyi hetkeksi akuankkaansa ja isi sai hetken vain olla möllöttää. Se hetki oli juuri sopiva, akut oli ladattu ja mieli tyhjennetty tuijottamalla merelle. Kamera oli jäänyt kotiin, nämä mielikuvat jäivät vain pään sisäiselle kovalevylle. Onneksi ihmisen pään sisäinen tallennus toimii niinkuin se tekee: päällimmäiseksi tältä reissulta jäi mieleen lammikossa kastetun kumisaappaan läsähdys rantakalliota vasten säestettynä iloisella hihkaisulla "Minä leimaan tämän saaren kivaksi!"; rannassa suhteettoman paljon kyrsineet verkkomerkit "oman" onkitontin edustalla olivat viikossa unohtuneet totaalisesti.* 

Laru rules - ok?
PS. Muistetaanhan nuorison kanssa retkeillessä sitten kantaa vaihtovaatekerta rantaan asti - ilman sitä olisi reissu päättynyt ennenaikaisesti, kun harha-askel rantakalliolla kesken hippastelun johti housujen ja sukkien vaihtoon.

*Saman kohot olivat saaressa vielä viikkoa myöhemmin, mikä mahdollista sekä muistamisen että unohtamisen toteamisen. Verkon sijaan ne tosin ilmeisesti kannattelivat välissään pitkäsiimaa - jälleen huomasi katselleensa maailmaa turhan ennakkoasenteellisesti.