Hellepäivän huumaa 28.7

En ole koskaan oikein innostunut reissaamaan ympäri Suomea vuodareitten perässä. Ajamiseen tai muuhun matkantekoon käytetty aika suhteessa itse kalastukseen käytettyyn aikaan ei vaan ole houkutellut vuosipinnajahtiin. Kalat ovat yleensä siinä määrin tapojensa orjia, että niiden löytämiseen samoilta sijoilta vuodesta toiseen on usein hyvät mahdollisuudet. Hommasta puuttuu tietty uuden löytämisen viehätys, löytöretkeily eetos ja harrastuksen rajaseudun kartoittamisen jännitys. Elisten takia kohtuuttomuuksiin menevä vaivannäkö, rahankäyttö ja muu äärimmäisyyksiin vievä hulluus on jotenkin helpompi perustella itselleen, ehkä muillekin. Lähivesiltä ongittavissa olevia lajeja tulee toki jahdattua itsensä ulkoiluttamisen nimissä.

Kuten lukijat varmaan jo arvasivat, tällä kertaa reissattiin eteläistä Suomea ristiin rastiin vuosipinnoja hakien. Hiki virtasi ja kroppa oli hätää kärsimässä, polttomoottorin syytäessä lisää hiilidioksidia ilmakehää lämmittämään. Lisäksi pyynnin kohteena olivat tunnetusti kylmästä tykkäävät lohikalat, joten enpä ole tuntenut vähään aikaan itseäni yhtä hölmöksi kuin ajellessani jossain Kanta-Hämeen pikkuteillä. Onneksi edessäpäin oli runsaasti mahdollisuuksia tuntea itsensä vielä huomattavasti typerämmäksi, sillä vuonna 2015 puronieriäeliksen tarjonnutta puroa ei ollut tullut kirjattua mihinkään muistiin. Kuka imbesilli sinne vihoviimeiseen puskaan nyt haluaisi lähteä vielä uudestaan? Ja miksen edes kysynyt ennakkoon olisiko Outi muistanut tarkan paikan? (Ei kuulemma olisi). Kolmatta kertaa pysähtyessäni kartalla mahdollisen näköiseen kohtaan ihmettelin, olisiko paikalle voinut kohota parissa vuodessa kaksi isoa taloa pihapiireineen, ongin hetken särkiä, voin pahoin kuumuudessa ja aloin jo vahvasti suunnitella pyyhkeen heittämistä kehään. Vielä hetki ajamista jonnekin hornan tuuttin ja yhtäkkiä kaikki loksahti paikoillee. Sama tienristeys, keijumetsä ja kaikki. Miten ihmeessä tämä löytyi silloin ensimmäisellä kerralla, kun ei oikein edes tiennyt mitä hakea? Rymistelyä suvannolle, onki veteen, kaksi sekuntia ja puronieriä ylös. Hetkeä myöhemmin monttuvahti nosti vielä henkilökohtaista purkkarienkkaa uusille lukemille. Pieniähän nuo ovat, mutta nättejä. Edelleen tuntui ettei touhussa ole päätä eikä häntää. 

Paluumatkalla kurvasin vielä Rutikan kautta yrittämään piikkimonnia. Lampi on onneksi paljon helpompi löytää, eivätkä monnit olleet yhtään yhteistyöhaluttomampia kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa paikalla oli joku muukin ongella, ja kyllähän monneja nostellessa oli mukava pamista muitten onkisällien kanssa kalastusharrastuksen hienoudesta.

Ja kivaahan se kalastus onkin! Suhaamisesta, ainakaan soolona ja grillaavassa helteessä, en ole ihan varma - ensi kerralla pysytellään varmaan taas pyörämatkan säteellä kotoa.

Päivitys Ruoholahden kanavalta 22.7

Elokuun alussa kanava on ennen alkanut antaa vuosipinnalistalta uupuvia mustatäplätokkoja ja lahnoja. Nämä olivat tällä kertaa tähtäimessä, mutta ajankohta - sekä päivämäärä, että vuorokaudenaika - taisi olla turhan aikainen. Ainakin litkaa puri vain särkiä ja ahvenia sekä joku satunnainen pasuri. Salakoita ei ollut ollenkaan alkukesän malliin, lisäksi kalakaveriksi tarjoutuvat lokit olivat pääosin lennelleet muille vesille.

Pohjaan jäi tavallista useampi litka, plussapuolella repussa painoi muutamia kookkaita ahvenia. Ei tällä kertaa tokkoja tai lahnoja, mutta kanavalla varmasti vielä palataan.

Katse lähelle 17.7

Tällä kertaa pysyttiin kuntarajojen kotoisammalla puolella, tarkoitus oli testata uusi töröpaikka Keravanjoen Helsingin puolelle jäävältä osuudelta. Tämänkin pienen särkikalan kanssa on tullut joskus hajoiltua aika lailla, mutta tällä kertaa hommaan tuntui löytyvät jonkinlainen viisastenkivi, ainakin hetkeksi. Ensimmäiset töröt nousivat kohon kera, mutta sitten tuli kokeiltua myös törön täsmäongintaa, osapuilleen Wesa Karsikkaan unelmahommeja-blogissa kuvatulla tavalla. Metkaa touhua! Aurinko paistoi, joku jokivarressa soitti Kipparikvartetin ikivihreimpiä ja sorsat pluttasivat kaislikossa - kaikin puolin leppoisaa. Töröjäkin kertyi reilusti enemmän kuin koko tähänastisella kalastajantaipaleella yhteensä. Kahlailun lomassa heitin syvempään kohtaan mäskit houkuttelemaan turpia. Turpamäskeiltä nousi särkiä ja salakoita, mutta eipä tuo haitannut. Alavirrasta löytyi kyllä niin turvan oloinen paikka, että tänne voisi palata, jos turvattomuus alkaa jossain vaiheessa haitata.

Myöhemmin illalla virtaa tuntui olevan vielä kivennuoliasjahtiin. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, sen verran hankala laji on perinteisesti ollut. Aluksi puro olikin täysin kalattoman oloinen, mitä nyt muutamia pikkukaloja puikki valoa pakoon välivedestä. Sitten pohjalla erottui iso pitkulainen hahmo. Hauki? Made? Vaiko valtava nuoliainen? Mato eteen, koukutus ja rantautus, kuvaus ja palautus takaisin - anteeksi häiriö.

Ainakin saaliillisesti paras reissu kolmesta sijoittui tällä kertaa ihan kotinurkille. Kyllä joskus kannattaa tarkentaa katse lähelle. Alkukesällä virinnyt ajatus koettaa lyödä oma viimekesäinen, edelleen säälittävän vähäinen vuodariennätys, on ainakin pari akelta lähempänä. Ajatuksena oli päästä kesän aikana kahdenkymmenen lajin tuntumaan, katsotaan kuinka käy.

Neljän pysähdyksen taktiikka 16.8

Seuraavana vapa(a)iltana katsottiin aavistuksen lähemmäksi. Luonnehdin joskus siskolleni lajikalastusharrastustani epäilemättä varsin totuudenmukaisen kuuloisesti erikoissärkien onkimiseksi. Sen verran hämäriltä hopearuutanat ja toutaimet taatusti asiaan vihkiytymättömän korvissa kuulostavat. Nyt oli vuorossa todellinen erikoissärki, seipi, josta edelliset merkinnät on aivan tämän blogin alkuhämäristä.

Askelet suunnattiin Itä-Vantaan puroille, joista sutjakoita särjen sukulaisia tuli jokus kauan sitten hyvällä menestyksellä ongittua. Nyt tosin kesä oli pitkällä, vesi kirkasta ja alhaalla, eikä epäilystäkään, etteikö aikaisemmat apajat olleet täysin tyhjillään kaikenlaisista kaloista. Alempana löytyi vähän enemmän vettä, mutta kaloista sieltäkin löytyi vain pikkuruinen särki ja kolmipiikki. Rymytessäni kuravaatteissani pitkin puskia olin varmaan niin kylähullun näköinen, että tuskin edes seikkaperäinen esitelmä lajikalastuksen hienouksista olisi voinut tehdä vastaavaa vaikutusta paikallisiin traktorikuskeihin.

Ei taatusti ole kämmentä isompi

Paluumatkalla Itä-Vantaalta päätin koukata Viikin kautta - jos vaikka kymmenpiikkien kotipoterot vallanneet tumppihauet olisivat nälkäisiä. Jo Vantaalla pusikot, repun ja kengät kastellut sade oli samentanut ojan veden, eikä hauista näkynyt jälkeäkään. Tässä vaiheessa olisi saattanut alkaa vakavasti harmittaa, elleivät askeleet olisi löytäneet Viikin koetilan lammelle. Viskasin kourallisen mäskiä rantaan ja tein kaikkein voimallisimman kalastustaian - kaivoin omat eväät esiin. Joskus hyvinkin kenkut hopearuutanat olivat pieniä tai vielä pienempiä, mutta hyvin nälkäisiä. Paikallinen pikkupoika tuli laiturilta seuraamaan puuhiani. Uteliaassa yleisössä ei liene mitään uutta kenellekään ihmisten ilmoilla kalastavalle, mutta koskaan aikaisemmin ei kukaan kyllä ole taputtanut joka kerta kun saan kalan!

Hopearuutanoista innostuneena päätin lähteä vielä kokeilemaan, onnistuisikon yökalastus jo heinäkuussa. Hämärä koitti joskus puoli yhdentoista maissa, ja iloiseksi yllätyksekseni totesin Lauttasaaren vedet lähes ihanteellisen kirkkaiksi. Rihmalevää oli toki pohjassa, mutta eipä se kalojen havainnointia haitannut. Lopulta niitä kalojakin löytyi, ilmeisesti kymmen- ja kolmipiikkejä. Pienet särkikalan malliset saattoivat olla mutuja, mutta saattoivat ne olla melkein mitä tahansa muutakin. Lajinmääritysten varmistamista haittasi kalojen totaalinen yhteistyöhalujen puutos. Kai keskikesällä luonnossa on niin paljon muutakin syötävää, ettei madonpätkistä tarvitse innostua. Lopulta yksi kolmipiikki suostui demonstroimaan, että se, mikä on parin kuukauden päästä helppoa, on hyvin vaikeaa mutta sentään mahdollista näin heinäkuun puolellakin!

Kuokkalankosket kesällä 15.7

Perheellisen päivät seuraavat yleensä toisiaan astianpesukoneen tyhjentämisen, imuroinnin ja iltasadun tyyppisten askelmerkkien tiukasti viitoittamalla tiellä. Kun rutiinista lohkeaa kolmen päivän vapaa slotti, voikin hetkellisesti päästää mopon iloisesti keulimaan tutuilta ja turvallisilta urilta. Rymybileet keskellä viikkoa? Uhkapelejä ja nopeita autoja? Kyllä te lukijat jo varmasti arvaatte - kaikki työssäkäynniltä, nukkumiselta ja kissojen ruokkimiselta liikenevä aika priorisoitiin kalastukseen.

Iltapisto Helsingistä Kuokkalankoskille oli jo sen luokan hulluutta, että se toteutettiin heti ensimmäisenä. Taka-ajatuksena oli kokeilla littanoiden paikallisten särkikalojen ruokahalua, eli yrittää saada sulkavasta elis.

Vesi oli todella alhaalla, ja Herralankosken yleisilme oli aivan toisenlainen kuin keväämmällä. Yksin Katepalin rannalla ei yleensä tarvitse olla, ei nytkään, ja vaikka sopu sijaa antaa, alkoi välillä kovasti kaivata vähän väljemmille vesille. Säät olivat hyvät tai ainakin monipuoliset, iltaan mahtui kaikkea auringoinpaisteen ja kevyen kesäsateen väliltä. Kalastosta yhteistyöhaluja osoittivat pääasiassa ahvenet, särkikaloista puntin kanssa uitettuun valkoiseen pikkuperhoon mieltyi ainoastaan potra särki. Toutaimia en viitsinyt tosissani edes kokeilla, kuhien houkuttelun ainoa havaittava vaikutus oli uistinrasian keveneminen pohjatärppien myötä.

Neljän tunnin juna-ajelua kolmen tunnin aika keskinkertaisen kalastelun takia ei tuntunut mielekkäältä uusia enää seuraavana päivänä, mutta varmasti Lempääläkin vielä palataan, ehkäpä ensi keväänä.

Myös Roihikassa oli joku selvästi seonnut sulkavien takia

Viikin pienet kalat 7.7.

Viikin koetilanlampi on oikullinen onkikohde. Välillä se on tuntunut olevan täynnä kalaa, välillä kuin onkisi vessanpytyssä. Tämä kerta kuului ensimmäiseen kastiin. Nettihuhut koetilanlammen allikkosalakkakannan kuolemasta ovat vahvasti liioitelluilta (Ellei peräti tarkoituksellista harhaanjohtamista?) Itse onnistuin koukuttamaan useamman ennen kuin voimistuva sade alkoi haihata liikaa viihtymistä. Salkkien lisäksi sain koukkuuni useampia pieniä (viimekesän?) hopearuutanan poikasia, kerrassaan veikeitä otuksia. Ihme kyllä jo edellisellä hopearuutanareissulla kameraa vaivannut akun tyhjyys ei ollut itsekseen korjautunut miksikään, joten näistäkään ei ole kuvia.

Haukijahdissa 1.-5.7

Tällä kertaa Pohjois-Savon suutarit ja ruutanat saisivat minun puolestani olla rauhassa sukulaisvisiitin ajan, ja päätin keskittyä petokalojen virvelöintiin. Tämä jos mikä oli paluuta juurille: lähiseudun lammet ja järvet muodostivat kalastusuran alkuaikojen näyttämön, ja pääosaan haettiin nimenomaan haukea. Yleensä kalansaanti oli hankalaa tai vielä hankalampaa, mikä oli varmasti vain hyvä asia, sillä ei se vaikeus ole kalavesien vaihtamisella muuttunut.

Oli virkistävää pitkästä aikaa heitellä uistinta lumpeikkojen ja kaislikkojen reunassa. Homma oli dynaamista, keskittyminen ihan toista luokkaa kuin joskus onkihommissa ja hetkenä minä hyvänsä saattoi kuvitella vesipedon haukaavan uistimeen kiinni. (Oikeasti metsälammilla oli itikoita enemmän kuin lapissa, soutu-uistelu hieman liian navakassa tuulessa uskomattoman rasittavaa ja lusikka oli koko ajan jossain pusikossa kiinni.) Pommi-Valkeinen, Mustinlampi, Koiralampi ja Kallavesi. Haukia tuli nähtyäkin, mutta yksikään ei suostunut tulemaan ylös asti. Uistinta pienentämällä tapahtui väistämätön, eli ahvenet ilmoittautuivat joukolla sivuosumiksi - parhaimmat taatusti isompia kuin osa nuoruusvuosien hauista.

Kotikulmilla hauettomuuteen korpeentuneena suunnistin tutuille piikkikala-apajille kymmenpiikkejä väijymään. Pikkukalojen vähäisyyteen löytyi selitys tiirailemalla puron kirkkaaseen veteen - haukihan siellä. Taas tuli oltua rutkasti merta edempänä.