Edellinen ankeriasyritys painoi vielä silmäluomissa, kun suunnistimme Henkan kanssa Vanajaveden äärelle samoin aikein. Henkka ei mikään aktiivikalastaja ole, mutta pohjaonginta kuulosti sopivan passiiviselta - mikä ihana tekosyy syödä eväitä ja olla olematta tehokas tuntikausiin.
Paikan löytäminen ei ollut aivan yksinkertaista - reitin rannat olivat rakennetumpia kuin kuvittelin, eikä ystävällisyys ja avoimuus tällä kertaa avannut reittiä rantaan. Lopulta löytyi yksi kaistale, johon kukaan ei ollut mustasukkaisesti paaluttanut omistusoikeuttaan, ja joka vaikutti ihan kohtuulliselta kalastukseenkin.
Onget veteen ja peffat penkkiin, kyllä te lukijat tietänette miten homma etenee. Ankeriaan ongintaan toki liittyy tavanomaista värikkäämpää folklorea, jossa neuvotaan liottamaan sianvereen upotettua ranskanleipää sukkahousuissa houkittimena tai käyttämään milloin ehdottoman tuoreita, milloin taas yhtä ehdottoman hapantuneita syöttikaloja. Meiltä amatööreiltä sekä veret, ranskikset että sukkahousut olivat jääneet kauppaan, olimme kelaonkinemme ja salakoinemme mäskäämättömillä apajille, joten ihmekö tuo, ettei mitään kokemusta kummenpaa kertynyt. Mutta alun sekoilua lukuunottamatta kokemus olis taas vahvasti plusmerkkinen - kaipailin oikeastaan vain makuupussia, ja mahdollisuutta jäädä mestoille koko yöksi. Ehkä ensi kerralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti