5...4...3...2...1...0? 6.9

Lähtölaskenta kohti 50 lajia on nyt sitten alkanut. (Älkää sentään pidätelkö henkeänne, loppusuoraan voi mennä vielä vuosia.) Laji 46 oli särmäneula, joka kopattiin matkaan Hankoniemen Lappohjan hiekkarannalta. (Ihana paikka, suosittelen lämpimästi. Myös muille kuin kalahörhöille. Ilman autoakin pääsee paikalle hyppäämällä Helsingistä junaan, vaihtamalla Karjaalla, jäämällä pois Lappohjan asemalla ja kävelemällä/fillaroimalla noin kilometrin matkan rantaan.) Sää helli kalastajaa: pläkätyyni, aurinkoinen sää ja pirtunkirkas, ainakin omasta mielestäni vuodenaikaan nähden lämmin vesi houkutteli kahlaamaan. Ranta on todella loivasti syvenevä, pelkillä kumppareilla pääsee varmaan 10 metrin päähän rantaviivasta, kahluusaappaat hörpäävät vasta 100 metrin päässä ja kahluuhousuilla pääsee osapuilleen puolimatkaan Eestiä. Vaihtelua hiekkapohjaan toivat  vita-, haura- ja leväpöpeliköt, sirokatkaravut ja massiaiset uivat tokkolasten kanssa kilvan karkuun. Rannan ensimmäinen havainto tavoitekaloista oli avovedessä risteilevä siloneulasta, josta nuotitin tällekin reissulle mukaan lähteneelle Outille eliksen. Vastapalveluksena meikäläinen hälytettiin hetkeä myöhemmin haavimaan särmäneula parempaan talteen ja hetkeä myöhemmin löysin itse yhden lajin edustajan Outin haavittavaksi. Neulojen suhteen kasvustojen tiiraaminen silmät torvella tuntui olevan turhaa touhua: joko neulat eivät niissä oleskele, tai sitten niitä on vain täysin mahdotonta havaita - lopputulos on kummassakin tapauksessa sama. Särmäneulat löytyivät pääosin pötköttelemässä pitkin pituttaan hiekkapohjalla, siloneulat uiskentamassa avovedessä. Tämä on ainakin itselleni lajikalastuksen suola: vaikka tekisi kotiläksynsä kuinka huolella, löytyy varmaan joka kalalajista piirteitä, joita kukaan ei ole katsonut kirjaamisen väärtiksi eikä ole koskaan aikaisemmin itsekään huomannut. Aina on mahdollisuus oppia uutta ja tuulettaa käsityksiään. Rannan muusta kalastosta sen verran, että se käsittää silo- ja särmäneulan lisäksi ainakin piikkikampelan, hieta/liejutokon, mahdollisesti mustatokon ja ikävä kyllä näköjään nykyään myös mustatäplätokon, sekä ajoittain pikkutuulenkalan ja kilohailin. Osa kovin epätokkomaisesti välivedessä risteilleistä tokoista olisi saattanut hyvällä mielikuvituksella olla seitsenruototokkoja, mutta ainakin muutama asian tarkistamiseksi haavittu yksilö kuului sukuun Pomatoschistus - siis hieta- tai liejutokkoja.

Idylliä

Harvinaisen nätti, kutuasuinen siloneulanaaras

Etualalla himoittu särmäneula, taustalla pari siloneulaa

Vaskikala!

Oppikirjamainen vaskikalahabitaatti

Asiallisia hommiakin oli päivän mittaan määrä tehdä, mistä syystä kalastusvehkeet eivät kulkeneet koko ajan mukana. Iltapäivällä setä Murphy huomasi tilaisuutensa tulleen, ja erään saaren rakkolevämetsikön yllä näkyi kolmipiikin kokoluokkaa oleva, mutta muodoltaan pikemmin haukea muistuttava, pyrstöpäästään hassusti venynyt hahmo. Vaskikala! Silkasta yllätyksestä meinasin pudota samaan jorpakkoon vaskikalan ja miljoonan muun ötökän seuraksi. Vaskikaloja näkyi parhaillaan montakin yksilöä, kuin ärsyttääkseen uimassa puolimetrisessä, kirkkaassa vedessä ja puuhaamassa kaikenlaisia epäilemättä merkittäviä vaskikalamaisia toimia. Ilman omassa kourassa tehtyä tarkistusta jäi lajinmääritys vielä varmistamatta, joten paikalle täytyy toki palata. Voi olla, että tähän saaristolaismäntyyn hakataan päätä sitten vuosikausia, mutta nyt on ainakin yksi teoreettinen vaskikalapaikka tiedossa. Ne lukijat, jotka seuraavat tätä blogia vain vaskikalauutisten takia, voivat tulla syyskuun 2015 tienoilla tarkistamaan, olivatko eväkkäät sittenkin vain sormenmittaisia haukia.

Yövuoro

Rannassa oli muitakin yökyöpeleitä

Viimeisenä rastina oli yöllinen hortoilu kampeloiden perässä. Madot olivat tehneet jossain vaiheessa joukkoitsarin ja muuttuneet haisevaksi pyönäksi. Jätimme silti jämillä syötitetyt pohjaonget pyytämään paikalla mahdollisesti liikkuvia raadonsyöjiä, ja kampeloille tarjosimme simpukoita, joita ne luonnossakin hyvällä halulla syövät. Yleisesti fongaripiireissä noudatetun tavan mukaan muilta kuultuja paikkoja ei ilman lupaa sovi jakaa eteenpäin, joten tämänkin rannan tarkemmat koordinaatit jäävät tässä hämärän peittoon. Uskon kuitenkin, että Hankoniemellä on yhtä hyviä ja ehkä parempiakin kampelapaikkoja kaikille halukkaille. Itsekin pohdin yön kuluessa Lappohjan rannan kampelatiheyksiä - ainakin syönnöskuoppien määrät olivat siellä selvästi isompia, jos ne nyt ovat jotenkin suhteessa kalojen määrään. Kyllä tälläkin rannalla kalaa oli. Siloneuloja ui välillä vastaan, mutta selkeästi kiintiö oli jo täynnä, eikä jokaista jaksanut lähteä kiikuttamaan rannalla odottavaan ämpäriin kuvaamista odottamaan. Kampelakin löytyi: itse olin odottanut kämmelle mahtuvia lättäkaloja, joten Outin löytämä talvirukkasen kokoinen lituska näytti järkyttävän isolta.

Löydätkö kuvasta kampelan?

Lirkkisaalista ämpärissä. Kuka ei kuulu joukkoon?

Itselläni oli kampelapinna jo keväältä, eikä näinollen mitään tarvetta pakkosyöttää sille koukkua - mutta pitihän se korjata talteen kun se suorastaan käveli vastaan. Tai pikemminkin sen päälle olisi saanut kävellä, kampelat ovat todella kalamaailman kameleontteja. Vain silmät ja pyrstön profiili paljastivat kalan, enkä itse meinannut sitä huomata edes metrin päästä. Kampelan maastoutumiskyky
olisi ehdottomasti ollut paremman kuvan arvoinen, mutta edestakainen kahluumatka jossain sadan metrin päässä odottavaan rantaan ei huokutellut, ja joudumme tyytymään kännykkäkameran tarkkuuteen ja kuvanlaatuun. Kalan punapilkullinen väritys sai hetken kuvittelemaan saalista punakampelaksi, mutta rannassa Lehtonen & Nyberg varmistivat että kyllä se ihan kampela oli. Hieno kala joka tapauksessa. Hetkeä myöhemmin löytyi myös piikkikampela, tällä kertaa tosin kämmenen kokoisena versiona. Se oli sukulaistaan lyhytpinnaisempi tai muuten ketterämpi, ja onnistuin pummaamaan pienokaisen. Paikka ja tekniikka on kuitenkin tiedossa, yllättävän kauas rantaviivasta on syytä kahlailla kampeloida perään. Viileämmän veden aikaan tilanne saattaa toki olla toinen. Parikin kiinnostavan kuuloista paikkaa jäi odottamaan tutustumista, mutta selän ja reisien anoessa armoa lähdimme kohti nukkumatin maita samaan aikaan paikallisista tanssiravintoloista palailevien lajitovereitten kanssa. Valomerkin jälkeen pohjaonki luovutti vielä komean mustatokkokoiraan.

Ainoana miinuksena reissussa olivat meikäläisen jo selvästi tiensä päähän tulleet kahluusaappaat. Saumat ovat tihkuneet jo aiemminkin, mutta vietettyäni koko lauantaipäivän ja hyvän siivun sunnuntaistakin eriasteisen märissä kamppeissa kypsyi päätös päästää saappaat lopullisesti eläkkeelle. Seuraajaksi voisikin hankkia kahluuhousut, joilla voi harhailla vieläkin syvempään veteen kastelemaan itseään.

RIP KAHLUUSAAPPAAT

Kaipaamaan(?) jäävät

Märät villasukat

Palelevat jalat

Lirkkirannan uskolliset asiakkaat

Kertakaikkisen hieno reissu. Kyllä tällä eläisi taas vaikka loppuvuoden. Onneksi ei ole pakko, vielä ehtii monta hienoa hetkeä viettää vesillä ennen kauden päättymistyä. Ainiin, pohjalle piiloutunut kampela hahmottuu helpoimmalla bongaamalla silmät hiekkapohjassa olevan kuopan reunalta. Kala makaa aikalailla keskellä kuvaa, oikealle päin katsellen.

Tuleville reissuille tavoitteita: siinä lepää kilohaileja.