Merten hopeaa 8.5

Liki kuukauden viiveellä tulee teksti, mutta menköön.

Useimmiten (laji)kalastajan saalispussiin kertyy ainakin hienoja elämyksiä: huikean kauniita hetkiä luonnon helmassa, keskittyneen jännityksen tuokioita maailman kutistuessa otsalampun valokeilan kokoiseksi, naurunremakkaa samanhenkisten lajitoverien kanssa milloin minkäkin löysäruuvisen hankkeen onnistuttua tai vaihtoehtoisesti mentyä päin mäntyä niin että kaarna vain ropisee. Mutta joskus on silti mukavaa myös savustaa, halstrata tai graavata ne elämykset. Tähän tarpeeseen silakkasesonki on oivaa lääkettä.

Silakkakausi on vähän niinkuin joulu. Molemmat ovat - ainakin mielikuvatasolla - yltäkylläisyyden juhlaa, usein ylilyönteihin asti. Ainakin muutamat kalamiehet myös odottavat silakan rantautumista kuin oskarinkokoiset joulupukkia. Myös kulinaristisia yhtäläisyyksiä voi edellämainituista löytyy: sekä joulu-, että silakkaruuat ovat jonkin aikaa maailman parasta herkkua, mutta niistä tuleekin sitten yleensä nautittua niin perusteellisesti, että kiintiö tulee vuodeksi täyteen.

Helatorstain pidennetty viikonvaihde kutsui perhettä mummolaan paitsi kalapatojen, myös savustuspöntön ääreen. Itse tuoreista kaloista valmistettu savuherkku kuulosti konseptina niin herkulliselta, että kannatti taas kerran vääntäytyä aamuvarhaisella veden ääreen, tällä kertaa tosin vain Lauttasaaren sillalle asti.

Vakiopaikalla sillan mantereen puoleisessa päässä vesi oli tosi matalalla, tai sitten muistikuva viime keväällä vallinneesta vedenkorkeudesta oli pahan kerran rapistunut. Kun vallitseva sääkin oli miellyttävän tyyni, aloin epäillä kaikkien täyjärkisten silakoitten uivan vähän syvemmissä vesissä sillan toisessa päässä. Silakanpyyntiä pidetään lähes idioottivarmana tuohuna, ei varmaan vähiten siksi, että kalat nappaavat kuin heikkopäiset paljaaseen, syötittömään koukkuun. Kuitenkin näin alkukauden heikolla kalantulolla huomasi hyvin, että kyllä silakanlitkaaminenkin voi olla tekniikkalaji. Omassa tyylissäni on kolme kulmakiveä:

1) Kalat pitää etsiä. Voisin väittää, että missä tahansa kalastuksen lajissa, mikäli tiedetään edes suurinpiirtein mitä ollaan tekemässä, luokkaa 3/4 onnistumisesta riippuu siitä, että houkutus saadaan tarjoiltua kalan kuonon eteen (Aika itsestäänselvää, oikeastaan - eihän kala nappaa, jos ei koskaan edes havaitse syöttiä tai viehettä). Rannattomien ulappavesien kaloina silakat eivät useimpien muitten kalojen tapaan suinkaan aina jurota pohjan tuntumassa, vaan käyttävät vapaammin koko vesipatjan korkeutta. Usein etsin parvien kulloistakin uintisyvyyttä laskemalla ensin painon pohjaan, nostamalla vavan vaakasuorasta noin 45 asteen kulmaan ja laskemalla nykytellen takaisin vaakatasoon. Jos mitään ei tapahdu, otan suurinpiirtein vavannoston verran siimaa sisään ja aloitan alusta. Tällä tavoin kammataan koko vesikerros, kunnes litkan kärki pullahtaa pintaan.
2) Maaginen liike. Se edellisestä kohdasta yli jäänyt noin 1/4 onkin (tuuri ja sattuman osuus poislukien) sitten sitä, miten syötti tai viehe tarjoillaan kalalle. Käsialaa. Silakat ovat planktoninsyöjiä ja parhaiten koukku jäljitellee niitten luonnollista saalista, kun se leijuu omalla painollaan alaspäin. Sitä minä tuossa yllä kuvatulla nypyttelyllä haen.
3) Maltti on valttia. Kun ensimmäinen silakka nappaa litkaan, ei sitä pidä kelata suoraan ylös. Olisi jännä tietää, loihtiiko räpisteltevä silakka litkan koukkuihin täysin vastustamattoman liikkeen, uiko se parvensa luo kiskoen litkan samalla mukanaan vai herättääkö kiinnijäänyt venkoilullaan lajitovereittensa huomion. Vai onko kyse lopulta vain siitä, että kun yksi laumasielu osuu kohdalle, ympärillä on aina muitakin nälkäisiä suita. Joka tapauksessa saaliin saa helposti vähintään viisikertaistettua viivyttelemällä ylöskelaamista.

Tulipa kerrankin jotain asiaakin blogin sisältöön. Tuolla tekniikalla olen ainakin itse pysynyt vähintään riittävän hyvin kalassa. Ja hyviltähän ne savusilakat maistuivat. Kokonaiset kalat tarjosivat silmänruokaakin, mutta niitten syöminen alkoi muistuttaa ainakin säädön määrän suhteen rapukekkereitä, joten seuraava satsi savustettiin päättöminä ja puhkottuina, ja olivat aivan yhtä hyviä näinkin.

Jottei blogin varsinainen aihe, lajikalastus, ihan kokonaan unohtuisi, niin kilohailiahan tälläkin kertaa koetettiin saada, varsinkin kun jonkin hevosmiesten tietotoimiston tiedonannon mukaan niiden suhteellisen osuuden pitäisi olla silakkaparvissa isoimmillaan alkukaudesta. Ainakin omassa saaliissani suhteellinen osuus oli kyllä ihan sama kuin viime keväänäkin, eli pyöreä nolla.